EU-jäsenyydestä perustuslakikysymys?

Tiistai 2.2.2010 klo 17:51 - Vesa-Matti Saarakkala

Maassamme on jo pari vuotta ollut käynnissä perustuslakimme uudistusprosessi. Itse olin mukana asiaa valmistelleessa Oikeusministeriön Perustuslaki 2008 –työryhmässä. Yhtenä, mutta hyvin vähälle huomiolle jääneenä, ajatuksena on ollut sisällyttää maininta Suomen EU-jäsenyydestä perustuslakiin.

Viimeistään sen jälkeen, kun EU:n Lissabonin sopimus astui viime joulukuussa voimaan, on ollut selvää, että EU-jäsenyydessä on kyse kansainvälisestä sopimuksesta, joka voidaan irtisanoa eduskunnan päätöksellä. Siksi EU-jäsenyyttä ei pitäisi sisällyttää Suomen perustuslakiin.

EU-jäsenyydellä on käytännön vaikutuksia lainsäädäntöömme ja toimintatapoihimme, mutta ei asiaa voi kuitata vain sillä, että mainitaan Suomen kuuluvan Euroopan unioniin. Mainitsemalla EU Suomen perustuslain keskeisenä kulmakivenä, helposti unohdetaan, että on elämää myös EU:n ulkopuolella.

Jos EU-jäsenyydessä olisi kyse jostakin muusta kuin kansainvälisestä sopimuksesta ja EU-jäsenyydellä olisi vaikutusta valtiosääntömme kansanvaltaisiin perusteisiin, olisi EU mainittava perustuslaissamme. Silloin kuitenkin myönnettäisiin, että Eduskunnassa olisi tehty valtiopetos, kun hyväksyttiin Lissabonin sopimus. Lissabonin sopimus oli hyväksyttävissä vain kansainvälisenä sopimuksena, jona sitä eduskunnassa käsiteltiinkin. Perussuomalaiset vastustivat Lissabonin sopimusta ja sen hyväksymistä.

EU-jäsenyyttä käytetään herkästi oikeuttamaan muutokset Suomen ulkopolitiikan marssijärjestyksessä. Mitä suurempi merkitys annetaan EU-politiikalle, joka itsessään on Lissabonin sopimuksen myötä ylikansallista, sitä suuremmaksi käyvät myös vaatimukset presidentti-instituution lakkauttamiseksi turhana virkana. Presidentti-instituution olemassaolon oikeutus syntyy juuri siitä, että EU-jäsenyys nähdään sopimuksena, ei minään muuna. Käsite ”Lissabonin sopimus” kertoo yksiselitteisesti, että kyse on sopimuksesta, ei perustuslaista, joksi Brysselin paperipinoa aluksi nimitettiin.

Suomea voi edustaa Eurooppa-neuvostossa pääministeri yksinkin, jos niin halutaan asiasta päättää, mutta siitä ei synny tarvetta lisätä perustuslakiimme mainintaa Suomen EU-jäsenyydestä eikä myöskään tarvetta muuttaa perustuslakiamme niin, että ulkopolitiikkaamme johtaisi hallitus presidentin sijaan. Voidaan myös päättää, että Suomea edustaa Eurooppa-neuvostossa sekä presidentti että pääministeri, mutta äänivalta on vain jommallakummalla. Se, miten asioista päätetään, on neuvottelukysymys, kuten tähänkin asti. Perustuslaissa asiasta ei tarvitse säätää, koska EU-päätöksenteko perustuu sopimukseen, joka voidaan koska tahansa purkaa.

Olen varma, että jos presidentti tällä kertaa säilyisikin nimellisesti ulkopolitiikkamme johtajana, mahdolliset muut uudistukset, kuten EU-jäsenyyden mainitseminen perustuslaissamme ennakoisivat jo seuraavaa perustuslain uudistamistarvetta. Osa uudistajista saattaa jopa kuumeisesti miettiä, miten he pystyisivät nyt tekemään sellaisen uudistuksen, jolla vältyttäisiin paljastamasta koko sitä karmeaa totuutta, joka tämän asian ympärille kätkeytyy. Lehtitiedoista päätellen presidentti vielä nimellisesti säästetään, jottei hermostuteta kansaa vaalien alla, mutta mukaan saatetaan ujuttaa uudistuksia, jotka myöhemmin tulevat koitumaan presidentin kohtaloksi. Taikasanana muutoksiin käytettäneen parlamentarismia.

Tony Halme pelasti Perussuomalaiset 2003

Tiistai 12.1.2010 klo 0:14 - Vesa-Matti Saarakkala

En ehtinyt olla Perussuomalaisten jäsenenä kuin noin vuoden, kun muistan kansanedustaja Raimo Vistbackan joskus vuodenvaihteen 2002-03 tienoilla kertoneen Etelä-Pohjanmaan Perussuomalaisten piiritoimikunnalle, että nyrkkeilijä Tony Halme on todennäköisesti lähdössä puolueen ehdokkaaksi edessä oleviin eduskuntavaaleihin. Se toi värinää vaalikentälle ja palstatilaa mediassa. Perussuomalaiset ja kansa innostuivat.

Perussuomalaisille ennustettiin siitä huolimatta 0-1 paikkaa. Aika moni politiikantoimittaja ennusti viimeisenkin smp:läisen eli Raimo Vistbackan tippumista pois eduskunnasta ja sitä myöten Perussuomalaisten loppua ennen kuin koko puolueen nousu oli koskaan alkanutkaan. Jos niin olisi käynyt, koko suomalainen politiikka saattaisi näyttää tänä päivänä aivan toisenlaiselta – huonommalta.

Lähellä loppua käytiinkin. Puolueen puheenjohtaja Timo Soini pääsi pitkän yrittämisen jälkeen ansaitusti läpi, mutta ilman vaaliliittoa läpimenoa ei olisi tullut. Vistbackan äänisaalis oli jälleen kerran kova, mutta jos hän ja Perussuomalaisten muut ehdokkaat Vaasan vaalipiirissä olisivat keränneet n. 400 ääntä vähemmän, olisi Vistbacka tippunut.

Halmeen myötä vaalikampanjan julkisuus oli taattu ja puolue pääsi pieneen nosteeseen. Ilman Halmetta on täysin mahdollista, että Perussuomalaiset olisivat tipahtaneet pois eduskunnasta. Kun tiedetään, miten vaikea eduskuntaan on nousta eduskunnan ulkopuolelta, voi olla, että samalla kyseessä olisi ollut puolueen loppu. Mutta… Halme tuli ehdokkaaksi ja loppu on historiaa.

Eurovaalit 2004

Tonyn (tai hänen haamukirjoittajansa) kirjallinen tuotanto viihdytti itseäni varusmiespalveluksen aikana. Se oli hyvää vastapainoa niille ikäville uutisille, mitä sai viikottain lukea iltapäivälehdissä sotkussa. Sotku oli todella melkoinen. Eurovaalit 2004 lähestyivät ja minua pyydettiin jo 2003 niihin ehdolle. 2003 eduskuntavaalit olin jättänyt väliin, mutta EU-ehdokkuus oli oman poliittisen toimintani kannalta varmasti yhtä ratkaiseva kuin Tony Halmeen ehdokkuus puolueelle 2003.

Ilman eurovaaliehdokkuutta tuskin olisin noussut Kurikassa, tyhjässä perussuomalaiskunnassa, valtuustoon 2004. Vain 23 ääntä vähemmän ja Perussuomalaiset olisivat jääneet Kurikassa taas ilman paikkaa. Ehkä se 23 ”ylimääräistä” ääntä oli juuri minun ääniäni, koska keräsin tuolloin 88 ääntä eli yli puolet paikallisista äänistämme ja eurovaalit olivat olleet vasta vajaat puoli vuotta aiemmin. Niissä keräsin yli 1500 ääntä, joista Kurikasta hieman alle 200. Niin huonosti kuin eurovaalit puolueelta tuolloin menivätkin, minulle ne vaalit olivat läpimurto.

Muistan aina, miten EU-vaalikampanjani loppusuoralla oli vuorossa vaalitilaisuus Vaasassa. Olin matkalla sinne yksin omalla vuosimallin 1988 Mitsu Pajerolla. Pajero oli nikotellut jo joitakin aikoja eikä kulkenut enää enempää kuin sallitut 120 km/h, joten Vaasan moottoritiellä otin autosta kaikki hevosvoimat irti pitäen pedaalin pohjassa. Mittarissa oli ehkä 115 km/h, kun yllättäen vauhti alkoi hiljentyä. Volkkarin Caravellesta, jonka ohi olin juuri vaivoin päässyt, hymyiltiin vahingoniloisesti, kun autoni päästi höyryt pihalle konehuoneesta ja vauhti hyytyi lopullisesti. Se oli sen moottorin loppu.  Onneksi puoluekaverit poimivat minut autoonsa moottoritien penkalta. Paikalle vaalitilaisuuteen oli kiire, sillä kyse ei ollut mistä tahansa vaalitilaisuudesta.

Paikalla oli toinenkin eurovaaliehdokas Ari Halme ja hänen kansanedustaja-pikkuveljensä Tony. Medianäkyvyys ja ihmisten kiinnostus oli taattu. Tony kiinnosti kansaa, vaikka ei ollutkaan enää entisenlainen moottoriturpa. Ennen kesän 2003 ikäviä tapahtumia Tony todennäköisesti tyrmäsi useimmat vastustajansa myös puhumalla, ellei yleisö koostunut täysin vihervasemmistolaisesta porukasta.

Demokratian palvelija

Tony Halme teki ison palveluksen suomalaiselle demokratialle, lähtiessään Perussuomalaisten ehdokkaaksi 2003 eduskuntavaaleihin. Hänet halusi ymmärtääkseni useampikin puolue riveihinsä, mutta Tony valitsi meidät. Puolue joutui pian maksamaan kovaa hintaa korkojen kera Tonyn ehdokkuudesta, ja erityisesti eduskuntaryhmässä Soini ja Vistbacka purjehtivat eteenpäin myrskyssä, kun viikinki oli veneessä ja vene alkoi keikkua. Itseltäni petti kantti maaliskuussa 2006, kun Halme oli alkoholin takia sairauslomalla eduskunnasta ja samaan aikaan meno siviilissä kiihtyi. Halusin, ettei Halme asetu enää 2007 ehdolle ja että hänen jatkonsa eduskuntaryhmässä kyseenalaistetaan, ellei hän ryhdistäydy.

Oma kannanottoni oli henkilökohtainen ilmoitus siitä, etten todellakaan halunnut puolustella Tonyn tekemisiä. Nuorelle varapuheenjohtajalle kysymyksiä ei esittänyt niinkään media vaan kansalaiset toreilla ja turuilla. Turhauduin tilanteeseen ja halusin tehdä oman näkemykseni kerralla selväksi. Soini ja Vistbacka ja erityisesti Soini hoitivat muuten suvereenisti kaikki kommentit, koska he olivat puolueessa ainoita, jotka tiesivät, mitä Tonylle kuuluu. Se oli heille rankkaa aikaa, mutta ei sovi aliarvioida myöskään sitä, miltä monista puolueen eteen vapaaehtoisesti työtä tekevistä perussuomalaisista saattoi tuntua.

Onneksi Soini oli noussut kansan silmissä presidentinvaalien 2006 yhteydessä jo niin vaikuttavaksi poliittiseksi henkilöksi, ettei negatiivinen julkisuus ollut esteenä puolueen etenemiselle. Kun puolue vyöryi eteenpäin, kansa alkoi pikku hiljaa ymmärtää, että kyse oli Tonyn henkilökohtaisesta tragediasta. Minusta Tony tarvitsi auttajia, mutta ei niinkään puolustelijoita. Sen takia katsoin tarpeelliseksi ilmoittaa oman mielipiteeni, sillä vielä 2006 vuoden alussa Tony ilmoitti haluavansa jatkaa eduskunnassa myös vuoden 2007 vaalien jälkeen ja se oli siis se julkinen totuus, jonka pohjalta tilannetta kansa arvioi. Lööppimedia myös yllytti tietoisesti kansaa käymään Halmeen kautta Perussuomalaisten kimppuun. Siinä he eivät kuitenkaan lopulta onnistuneet.

Tonya auttoi eduskuntaryhmämme lisäksi varmasti myös hänen lähipiirinsä, joka pakkaa kovan luokan julkkiksilla usein olemaan yllättävänkin pieni. Itse en päässyt koskaan tuntemaan Tony Halmetta henkilökohtaisesti, vaikka joitakin kertoja puolueen tilaisuuksissa tapasimmekin. Kuitenkin hänellä on todennäköisesti ollut suuri vaikutus omaankin elämääni. Saldo jäi kovasti plussan puolelle. Hän vaikutti mieheltä, jota eivät pienet hetkauttaneet. Hän tuntui pystyvän melkein mihin vaan ja hän oli varmasti tottunut tulemaan toimeen omillaan liiankin hyvin. Lopulta kehässä vastustajana hänelle olikin vain hän itse.

Rauha Tonylle ja osanottoni hänen läheisillensä.

Perussuomalaiset Nuoret: Rikokseen Suomessa syyllistyneet ulkomaalaiset karkotettava

Maanantai 4.1.2010 klo 16:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaiset Nuoret ovat huolestuneita Suomen maahanmuuttopolitiikan epäkohdista, joita tuntuu paljastuvan lähes kuukausittain uusia: Ulkomaalaisten kerjääminen maassamme on todettu monilta osin rikollisten järjestämäksi organisoiduksi toiminnaksi. Aikuiset turvapaikanhakijat ovat pyrkineet maahamme esittäen lasta ja turvapaikanhakijoiden saama rahallinen tuki on kohtuuttoman korkea.

Maahanmuuttoviranomaisten resurssit eivät riitä siihen, että edes toisesta EU-maasta kuten Bulgariasta kotoisin oleva turvapaikanhakija saataisiin käännytettyä välittömästi. Sen sijaan resursseja riittää näissäkin tapauksissa tukien maksamiseen vastaanottokeskuksissa.

Lepsu maahanmuuttopolitiikka oli yhtenä syynä myös viime viikon traagisiin tapahtumiin Espoossa. Perussuomalaisten Nuorten mielestä tekijän turvapaikanhakijan status, toistuvat rikokset ja se, ettei hän ollut Suomen kansalainen, tekee asiasta poliittisen kysymyksen, johon on asiallisesti tartuttava. Perussuomalaiset Nuoret eivät hyväksy, että ulkomaalainen voi aiheuttaa maassamme turvattomuutta vain siksi, että ulkomaalaisen kotimaassa turvallisuustilanne ei ole ollut aikanaan kunnossa.

Mielestämme rikoksen maassamme tehneet ulkomaalaiset tulisi pääsääntöisesti karkottaa Suomesta. Todennäköisesti maassamme oleskelee tälläkin hetkellä ulkomaalaisia, joiden oikea paikka olisi heidän kotimaassaan. Poliisiylijohtaja Mikko Paateron mukaan ”on katsottava tarkemmin, keitä turvapaikanhakijoista jää Suomeen” (IL 31.12.2009).

Perussuomalaiset nosti epäkohdan esille jo eduskuntavaalien 2007 yhteydessä sekä vaaliohjelmassaan että puheenjohtaja Timo Soinin toimesta.

 (http://www.perussuomalaiset.fi/ohjelmat/eduskuntavaaliohjelma2007/getfile.php?file=183)

(http://www.youtube.com/watch?v=D1PPRU7dZHs)

 

Lisätietoja:

Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtaja

puh. 0400 917 353

 

Simon Elo

Perussuomalaisten Nuorten hallituksen varajäsen

puh. 044 967 5605

Hyvää Joulua ja Aatteellista Uutta Vuotta 2010!

Tiistai 22.12.2009 klo 23:34 - Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaisten ohjelmatyö eduskuntavaaleja 2011 varten käynnistyy tammikuussa.

Perussuomalaiset on outo puolue vanhalla vasemmisto-oikeisto –jakolinjalla tarkasteltuna. Eduskunnassa meidät on sijoitettu keskustan ja Sdp:n väliin eli sillä perusteella olemme keskustavasemmistolainen puolue. Onko eduskunnan istuntosalin paikka kuitenkaan koko totuus puolueestamme? Ei ainakaan minun mielestäni.

Perussuomalaiset eivät usko sen paremmin järjestelmävaltaan kuin rahavaltaankaan, joten tässä mielessä puolueemme on keskustaan sijoittuva. Puolueemme juuret ovat syvällä maaseudulla (ensin Suomen Pientalonpoikien Puolue ja sitten Suomen Maaseudun Puolue), vaikka erityisesti kaupunkien lähiöissä olemme saaneet sittemmin hyvin jalansijaa toisin kuin keskustapuolue. Omasta mielestäni ”käsite” henkinen pienviljelijä kuvastaa hyvin keskimääräistä perussuomalaista. Ei siis raha ja järjestelmä vaan ihminen. Aatteemme on ihmisrealistinen eli poliittiset ratkaisumme perustuvat siihen, millaisia ratkaisuja ihminen luonnostaan hakee tai on ainakin tähän asti hakenut historian saatossa. Emme usko ihmisyyden muuttuvaisuuteen ja siihen, että voitaisiin luoda ns. ”uusi ihminen”.

Perussuomalaisia sekä arvostetaan että arvostellaan siitä, että emme ole pohjimmiltamme kovin materiakeskeisiä. Se, miksi emme ole kovin materiakeskeisiä johtunee siitä, että moni perussuomalainen ei ole koskaan voinut turvata materian voimaan, koska harva perussuomalainen on järin varakas. Perussuomalainen valtaresurssi ei perustu pääomiin vaan ideaan ja yhteisöllisyyteen/joukkovoimaan. On ehkä saatettu omistaa pala maata tai metsää, mutta on jouduttu käymään vieraalla töissä. Lisäksi joukoissamme on paljon pienyrittäjiä: kun ei ole työtä ollut, se on pitänyt kehittää itse. Samalla kaupan päälle on tullut tietty itsellisyys. Materian varaan ei ole kuitenkaan voitu laskea, joten sille on annettu vain välinearvo. Kaikkien kanssa on pitänyt tulla toimeen.

Ylen viime talvena julkaiseman tutkimuksen mukaan me olemme kannattajakuntamme perusteella Suomen todellinen työväenpuolue. Tekeekö se meistä vasemmistolaisen puolueen? Ei. Tekeekö se meistä eturyhmäpuolueen? Ei. Perussuomalaiset ei ole eturyhmäpuolue. Meille tärkein asia on Suomen kansa ja sen äänen kuuluminen ja kuunteleminen. Duunari aistii, että aika on ajanut ohi eturyhmäajattelusta. Eturyhmäpolitikoinnin vaiettu viesti tämän päivän maailmassa on ”ykkösluokassa helvettiin”. Eli otetaan irti kaikki, kun vielä saadaan tietäen samalla, mihin tuollainen kehitys lopulta johtaa. Kuntapuolella tullaan käymään kova kädenvääntö palkoista, vaikka julkinen talous on pahasti laman kourissa ja toisaalta inflaatio hyvin pientä.

 Jos hahmotamme politiikkaa ensisijaisesti eturyhmien kautta, emme ole ensisijaisesti suomalaisia vaan olemme osa jotakin muuta eturyhmää. Eturyhmät ovat omiaan nakertamaan kansanvaltaa. Kun elinkeinoelämä ja oikeisto huolehtivat pääomapiirien eduista ja ay-liike vasemmistoviiteryhmineen omien osaryhmiensä eduista, jonkun on muistettava huolehtia myös kokonaisuudesta. Ay-liike on tarpeellinen, mutta ay-liikkeessä ei ole kyse lopullisesta totuudesta tai jos on, silloin kyse on marxilaisesta maailmankuvasta ja sen edistämisestä. Kun tähän vielä lisätään vihervasemmiston ajama kulttuurivähemmistöjen asia, ei liene ihme, että kansa suorastaan etsii vastavoimaa eturyhmäajattelulle. Jotta kansanvalta voi toimia, on meillä oltava riittävän yhtenäinen kansa.

Puolueemme on siinä mielessä ehdottomasti oikeistolainen, koska ainakin itse koen Perussuomalaisten pyrkivän tavoittelemaan politiikassa yhteisiä totuuksia. Emme ole kulttuurirelativisteja, joiden mielestä kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä, vaikka arvostammekin suuresti erilaisia kulttuureita. Tässä eroamme vasemmistolaisista, joiden mielestä kaikki elämäntyylit ja kulttuurit ovat pohjimmiltaan yhtä arvokkaita. Erityisesti nykyvasemmisto (Sdp ja Vasemmistoliitto) edustaa tätä suuntausta. Niin on ehkä ollut toki aina, mutta kun maailma ei ollut vielä globalisoitunut, syytteli äärivasemmisto mm. demareita sosiaalifasisteiksi, koska hyvinvointipalveluiden vastineeksi vaadittiin maltillisessa vasemmistossa yhteiskuntarauhaa. Kovimmille kommunisteille ei kelvannut pohjoismainen hyvinvointivaltio vaan piti saada jotakin vielä ”parempaa”. Nyky-Sdp voi paikkailla yksittäisillä lausunnoillaan ja Lipposen jyrähdyksillä vuotavaa paattiansa, mutta ei tarvitse ottaa kuin maahanmuutto- ja kehitysapupolitiikka käsittelyyn, niin jo tulppa irtoaa veneestä.

Perinteiseen oikeistoon meidät liittää myös se tosiasia, että puolueemme ideologia ei ole pasifistinen. Rauhan nimissä voi ja pitää voida tehdä paljon, mutta ei kuitenkaan mitä tahansa. Puolustusvoimia tullaan tarvitsemaan aina, mikäli historiaan on uskominen ja historiahan on ihmisyyden historiaa.

Uusliberaali oikeisto (kokoomus) + nykyvasemmisto (=liberaalit) ovat yltiöyksilöllisyyden, asiantuntijavallan ja parhaiden vallan kannattajia. Tähän joukkoon kuuluvat luonnollisesti myös vihreät ja tietysti myös keskustapuolue (ainakin yhä enenevässä määrin), sillä keskusta kuuluu liberaaliryhmään EU-parlamentissa. Kyse on uudesta poliittisesta jakolinjasta: elitistit (yksilökeskeisyys, asiantuntijavalta ja parhaiden valta) vastaan populistit (kansojen ja kulttuurien ääni ja kansanvalta).

Mitä keskustaan tulee, peruskeskustalainenhan ei perimmäisiltä arvoiltaan juuri eroa perussuomalaisesta. Ehkä toki jonkin verran enemmän noissa joukoissa koetaan itsensä porvariksi verrattuna perussuomalaisiin, jotka eivät mielellään määritä itseään porvareiksi, vaan korkeintaan ei-sosialisteiksi. Keskusta tulee lähivuosikymmeninä pienenemään rajusti: porukka siirtyy kokoomukseen, perussuomalaisiin ja vihreisiin. Näiden tulevien uusien poliittisten kotien kirjo kertoo jotakin keskusta-aatteen kriisistä. Keskustalla ei ole enää omaa ideaa, vaan kyse on jostakin epäselvästä käytännönläheisyydestä tyyliin ”otetaan asiat asioina”. Asioita ei kuitenkaan voi ottaa asioina kovin pitkään ilman että porukka hajaantuu ajamaan kuka mitäkin asiaa. Täytyy olla kokonaisnäkemys, joka yhdistää. Kokonaisnäkemystä ei voi muodostaa yksittäisten kannanottojen kautta tai totuutta väistelevän kapulakielen turvin. Ennemmin tai myöhemmin porukka huomaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

Jos kansa kokee, että idea ei toimi edes ideatasolla, niin vaikka tekisi kuinka hienoja yksittäisiä käytännönpoliittisia linjauksia, niillä ei ole pitkässä juoksussa suurtakaan painoarvoa. Lisää suuttumusta herättää kansalle säännöllisesti heitetty väite siitä, etteivät kansalaiset ajattele järjellä vaan tunteella ja siksi kansalaiset ei ymmärrä tuota nykykeskustan monimutkaista ”ideaa”. Vain asiantuntijat voivat sen ymmärtää ja hekin vain teoriassa.

Perussuomalaiset porskuttaa eteenpäin toimijoidensa ja ennen kaikkea aatteensa turvin. Viimeksi Suomen Kuvalehden pol.kom. -osio ilkkui meille 11.12, miten Soinin lähtö Brysseliin käy puolueellemme kalliiksi. Minut lehti nosti viikon valopääksi Perussuomalaisten Nuorten minareettikannanoton takia. Jos joku Perussuomalaisia vastustava voi nyt tuon Suomen Kuvalehden lausunnon ansiosta olla poliittisesti turvallisin mielin, se on hienoa. Aika on kuitenkin muuttunut rajusti sitten Vennamoiden ja SMP:n. Ei Perussuomalaisia pystytä murskaamaan ulkoapäin. Aatteemme on paljon vahvemmassa asemassa tässä ajassa kuin 1980-luvulla. Järjestökoneistomme ei ole vielä SMP:n tasolla, mutta kehittyy hyvää vauhtia. Vastustajat voivat yrittää heittää kapuloita koneiston rattaisiin, mutta näyttäähän se kieltämättä vähän hassulta, jos analyysit eivät tulekaan osumaan nappiin. Siitä tietty seuraa mahdollisesti pitempiaikainen pottuilu meitä kohtaan noiden journalistien toimesta, mutta vapaan lehdistön edustaja saa vapaasti valita, miten nurkkaan haluaa itsensä ajaa. Hyvä niin.

Hyvää Joulua ja Aatteellista Uutta Vuotta 2010!

PerusS Nuorten minareettikannanotosta

Maanantai 7.12.2009 klo 22:17 - Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaisten Nuorten selväsanainen minareettikannanotto on herättänyt ansaitusti laajaa keskustelua. On syytäkin, sillä minareetit ovat ennen kaikkea poliittinen, ei uskonnollinen kysymys.

Minulta on kysytty, eikö ole kuntien asia päättää, voidaanko kunnan alueelle rakentaa minareetti. Minusta minareettien rakentamisen salliminen olisi kutsuhuuto, että toivotamme tervetulleeksi islamin poliittisen muodon maahamme. Minareetithan eivät ole suoraan osa islamin uskoa. On siis koko Suomen asia päättää minareeteista, koska seurannaisvaikutukset koskevat koko maata.

Ja onhan esimerkiksi kuntien koulukohtaisten opetussuunnitelmienkin oltava linjassa valtakunnallisten linjausten kanssa. Jos meillä on tietyt oikeudet tietyllä rajatulla alueella, tulee meillä olla tietyt perusvalmiudet kantaa myös vastuuta. EU tietysti kannattaa alueiden Eurooppaa, mutta EU onkin systeemi, joka on tähdätty ennen kaikkea kansoja ja kansallisvaltioita eli kansanvallan olemassaoloa vastaan. Kannattaa miettiä, keitä kansanvallan tuho palvelee? Minusta se palvelee lopulta vahvimpien valtaa ja mielivaltaa.

Demokratia on kansanvaltaa ja eduskunnan päätös, varsinkin neuvoa-antavan kansanäänestyksen tuella, on enemmän demokratiaa kuin yksittäisten kuntien valtuustojen tekemät päätökset. Samalla poliittinen vastuu saa kasvot valtakunnallisten puolueiden muodossa. Niiden valtasuhteisiin voidaan vaikuttaa kautta maan.

Minareettikysymys tulee nähdä osana suurempaa yhteiskunnallista keskustelua. Kyse ei ole ihan siitä, mikä on lautojen väri omakotitalossa ja että onko väri sopiva ko. asuinalueelle. Minareetteja ei Suomessa ole, mutta tulossa tai ainakin toiveissa on. Eikö juuri nyt ole oikea aika keskustella ja päättää asiasta vai lähdemmekö ruotimaan asiaa jälkikäteen? Ainakin media on kysellyt kansalaisilta asiasta? Onko kysymykseen ollut sitten annettavissa vain yksi oikea vastaus?

Kirkontorneihin ei pidä minareetteja verrata. Ne ovat olleet täällä jo ennen maamme itsenäistymistä ja kulttuurimme perustuu kristillisille arvoille, vaikka sitä ei halutakaan kaikissa piireissä tunnustaa. Oma kulttuurimme on pirstoutunut ja heikentynyt siinä määrin, että luulemme helposti kaikkien muidenkin kulttuurien olevan yhtä pehmoja ja moniarvoisia. Sehän ei pidä paikkaansa.

Toki on kunnioitettava uskontoja. Myös uskonnollisuus on kunnioitettavaa. Kuitenkin tulee muistaa, etteivät uskonnot ole samanlaisia keskenään ja kulttuureissakin on merkittäviä eroja. Demokratia ei voi toimia vähemmistöjen ehdoilla, tai kohta meillä ei ole demokratiaa lainkaan. Demokratian vaihtoehdoista meillä on huonoja kokemuksia historia täynnä.

Vanhasen veroavaus oli hyvä

Sunnuntai 29.11.2009 klo 11:56 - Vesa-Matti Saarakkala

Pääministeri Matti Vanhanen on tekemässä täyskäännöksen veropolitiikassaan. Perussuomalaiset ovat tyytyväisiä Vanhasen uudesta linjasta, koska verot tulee Perussuomalaisten mielestä kohdentaa maksukyvyn mukaan.

Tällä hallituskaudella porvarihallitus on tehnyt mittavia veronalennuksia, kuten punamultahallitus viime kaudella. Molemmat hallitukset ovat suosineet veronalennuksilla hyvätuloisia ja rikkaita. Keskusta on ollut mukana molemmissa hallituksissa. Samaan aikaan keskiluokan suhteellinen verorasitus on kasvanut, kun hallitus on pakottanut kunnat nostamaan verojaan.

Porvarihallituksen veronalennukset tälle vuodelle olivat yhteensä 1,8 miljardia euroa. Linja on hämmästyttävä, kun tiedetään, että OECD:n mukaan veronkevennysten elvyttävä vaikutus taantumassa on keskimäärin vain neljäsosa julkisen sektorin menolisäyksiin verrattuna. Hallituksen painopiste elvytyspolitiikassa on EU:n komission mukaan ollut yli 80-prosenttisesti veronkevennyksissä.

Keskustalla on tuhansien äänien paikka muuttaa veropoliittista linjaansa ja lopettaa kokoomuksen apupuolueena toimiminen. Keskustan olemassaolon tulevaisuudessa ratkaisee se, määrittääkö puolue itsensä osaksi oikeistoa vai palaako puolue juurillensa.

Perussuomalaiseen asialinjaan kuuluu hyvien avauksien tukeminen, tulivatpa ne sitten miltä puolueelta tahansa. Haluamme muun muassa: Kansan enemmistön kannalta oikeudenmukaisempaa veropolitiikkaa. Kunnallista itsehallintoa ja -demokratiaa nykyistä enemmän kunnioittavaa kuntapolitiikkaa, jossa kuuluu kuntalaisten ääni sekä tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, jossa ei ehdoin tahdoin houkutella elintasopakolaisia maahamme ja jossa perusteettomat turvapaikanhakijat pikakäännytetään Euroopan nopeinta tahtia.

Porvarihallitus kiihdyttää kuntademokratian alasajoa

Torstai 26.11.2009 klo 15:36 - Vesa-Matti Saarakkala

Valtuusto on kunnan ylin päättävä elin. Se valitaan suoralla kansanvaalilla. Kaikki muut luottamushenkilöt kuin valtuutetut valitaan kunnissa ja kuntien yhteisissä hallintojärjestelmissä kulissien takaisissa neuvotteluissa.

Valtapuolueiden aikoinaan yhdessä läpirunnoman kunta- ja palvelurakenneuudistuksen seurauksena maahamme on syntynyt valtava määrä perusterveydenhuollon yhteistoiminta-alueita. Valta kuntien valtuustoilta on karkaamassa näille kuntaeliittien itse valitsemille taustahäärijöille.

Usein vallanpitäjien on ollut helpompaa esittää kuntalaisille kuntaliitosten sijaan yhteistoiminta-alueisiin liittymistä kuin kuntaliitosta. Paras-laki on myös laadittu niin, että harvaan asutuilla alueilla kuntaliitoksilla ei kyetä täyttämään lain asettamaa velvoitetta n. 20 000 henkilön yhteisestä perusterveydenhuollosta. Näiden syiden takia kuntakenttää on lähdetty pirstomaan tavalla, jossa valta ja vastuu eivät enää kohtaa toisiaan.

Perussuomalaiset eivät pidä toivottavana nykyistä tilannetta, jossa suora kansanvalta ajetaan ruohonjuuritasolla alas ja jossa kuntapalveluiden taso tulee määräytymään taloudellisesti heikoimmissa asemissa olevien kuntien mukaan, kun laki edellyttää kuntien yhteistoiminta-alueilla palveluiden tasalaatuisuutta. Lain sisältö on käytännössä osoittautunut seuraavaksi: Kaikille yhtä surkeaa ja epäselvää päätöksentekoa ja entistä huonompia palveluita.

Porvarihallituksen jatkotoimenpiteet Paras-hankkeessa viittaavat siihen, että vallan ja vastuun eriyttämistä toisistaan tullaan entisestään kiihdyttämään, vakiinnuttamalla syntyneitä käytäntöjä. Tämä sopii hyvin yhteen markkinahenkisten ideologioiden kanssa. Jatkossa ei voi äänestää edes jaloillaan, vaan Neuvostoliiton tapaan kaikki käytännöt pyritään yhdenmukaistamaan kansalaisilta turhia kyselemättä. EU:ssa sama tyyli kaikille pakollisine pyöriäistarkastajineen ja jätevesidirektiiveineen on ollut käytössä jo vuosikaudet. Kuka niistäkin on vastuussa?

Kurikan kaupunginhallitus sai budjettiesityksensä valmiiksi

Tiistai 24.11.2009 klo 13:51 - Vesa-Matti Saarakkala

Kurikan kaupunginhallitus kokousti viime maanantaina lähes kymmenen tuntia ja sai valmiiksi esityksensä Kurikan vuoden 2010 budjetiksi. Palaan asiaan myöhemmin, kun valtuusto on budjetin hyväksynyt, mutta mainittavaa budjetissa on mm. se, että Kurikka ottaa käyttöön lasten kotihoidontuen kuntalisän 100 euroa/kk 9-36 kk:n ikäisten lasten osalta. Lisäksi opiskeluraha 80 euroa/lukukausi palautetaan ensi vuonna käyttöön. Omaishoidontuen saajien määrä pidetään samana (80) kuin tänä vuonna, vaikka suunnittelujaosto esittikin sen alentamista 62:een. Kirjastoon ei lähtökohtaisesti tule lisäresursseja, vaikka suunnittelujaosto niitä pyytikin. Viime elokuussa valtuustossa 20 valtuutetun allekirjoittama koulukyyditysaloitteeni mukainen uudistus on näillä näkymin jäämässä pois ensi vuoden budjetista.

Investointien määrä liikelaitoksen mukaan lukien ensi vuonna on mittava, lähes 10 miljoonaa euroa. Tulevinakin vuosina investointisuunnitelmat ovat samaa luokkaa. Menot yhteensä vuonna 2010 ovat luokkaa 100 miljoonaa euroa. Velkaa otetaan ennätysmäärä n. 13 miljoonaa euroa ja veroprosenttihan on tunnetusti ja tietoisesti maakunnan alhaisin eli 18. Osinkotuottoja odotetaan saatavan ensi vuonna 5 miljoonaa euroa.

Budjettikäsittely oli lähes yksimielinen. Sitä auttoi henki, että muutokset budjettiin kirjataan esittelijän esityksestä yhdessä tehdyksi. Tämä kertoo hyvästä yhteistyöhengestä Kurikassa.

Kaupungin eri sektoreiden strategioiden pohjaesityksiin tuli pieniä muutoksia. Omat ehdotukseni eivät kaikki saaneet kannatusta, joten ei päästy äänestämään. Osa ehdotuksistani kirjattiin kaupunginjohtajan tekemiksi muutoksiksi. Äänestykseen päädyttiin vanhusten laitospaikkojen vähentämisaikeiden suhteen. Oma linjani, ettei laitospaikkoja vähennetä, voitti äänin 6-5. Näin ollen tuota linjausta tullaan esittämään myös valtuustolle.

Vanhustenhuollossa käynnissä suuri puhallus

Keskiviikko 11.11.2009 klo 23:21 - Vesa-Matti Saarakkala

Sosiaali- ja terveysministeriön uusien vanhuspoliittisten linjausten seurauksena vanhuspalveluissa aiotaan karsia laitospaikkojen määrää niin, että jatkossa vain 3 % yli 75-vuotiaista olisi pitkäaikaisen laitoshoidon piirissä. Linjauksissa painotetaan kotipalveluita ja palveluasumista. Nopeasti ajateltuna siirtyminen laitospainotteisuudesta kohti kodinomaisempaa ympäristöä kuulostaa hyvältä.

Käytännössä suunta on kuitenkin sama kuin mielenterveyspalveluissa 1990-luvulla otettu linja, jossa sellaisetkin kansalaiset, joille yksinasuminen kotona ei ole paras vaihtoehto, ajetaan kotiin oman onnensa nojaan. Vanhuspolitiikassa hämmennetään myös käsitteillä kuten hoiva. Hoivapalvelut esimerkiksi yksityisellä sektorilla tarkoittavat käytännössä pääsääntöisesti palveluita, jotka eivät sisällä kunnon yövalvontaa. Hoivalla on kuitenkin positiivisempi kaiku kuin laitoksella, oli todellisuus sitten mitä tahansa. Useinhan väitetään, että laitokset laitostavat. Tosiasiassa tänä päivänä kukaan sellainen vanhus, jonka tarkoitus on vielä palata asumaan kotonaan, ei edes saa pysyvää paikkaa vanhainkodista, joka on siis laitos.

Vanhuspolitiikassa ovat puhuttaneet myös erilaiset laiminlyönnit. Peruspalveluministeri Paula Risikko on luvannut puuttua vanhustenhoidon rappiotilaan julkisella sektorilla, lanseeraamalla hoitomitoitussuositusten sijaan velvoittavat lait kunnille ja terveysyhtymille siitä, paljonko pitää olla hoitajia hoidettavia kohden. Risikko on luvannut lain ja valvonnan avulla puuttua hoitohenkilökunnan vajeeseen. Miten Risikko käytännössä aikoo vajeen paikata, on hoitopaikkojen vähentäminen laitospuolella, kuten vanhainkodeissa. Näin suhdeluvut paranevat kummasti. Toki kunnat tekevät lopulliset päätökset, mutta ilman valtion lisärahaa tämänsuuntaiset päätökset lienevät päivänselviä.

Samantasoiset vanhukset, jotka ovat tähän asti vaatineet laitoshoitoa, siirretään palveluasumisen kuten kotihoidon tai tehostetun kotihoidon piiriin. Näitä palveluita tarjoavat enenevässä määrin myös yksityiset hoiva-alan yritykset, jotka laskuttavat vanhukselta tarkasti kaikki suoritteet, lääkkeet ja tarvikkeet. Kun kysyntä ylittää tarjonnan, hinnatkin tuppaavat nousemaan. Näin tulee käymään vanhustenhuollossa. Hintojen nostaminen on helpompaa myös siksi, että kun kunnat ovat kertaalleen ulkoistaneet jonkin osan palveluistaan, vain harvoin näkee, että tilanteen muuttuessa, kunta perustaisi oman palvelunsa uudelleen.

Vanhustenhuollossa on Suomessa käynnissä suuri puhallus, jota peitellään löysällä puheella aktiivisesta ikääntymisestä ja mielikuvilla siitä, miten vanhukset voivat viettää viimeiset päivänsä mukavasti kotona omaisten huolehtiessa heistä yhdessä aina niin lähellä olevien kodinhoitajien kanssa. Esimerkkiä siitä, miten kokopäivätyön ja omaishoitajuuden yhdistäminen onnistuu meille näyttävät tarvittaessa maahanmuuttajat. Muissa kuin suomalaisessa kulttuureissa vanhuksista pidetään kuulemma parempaa huolta.

Bisneksen esiinmarssi vanhuspalveluissa kertoo ennen kaikkea siitä, että poliittinen johto Suomessa on nostanut kätensä ylös elintasosairauksien lisääntyessä ja kansallisen kulttuurin rapautuessa. Epätasa-arvo lisääntyy jatkossa myös ikäihmisten keskuudessa.

Mielenkiintoinen maahanmuuttoilta

Sunnuntai 18.10.2009 klo 23:45 - Vesa-Matti Saarakkala

Mikkelin kansalaisopiston tiloissa käytiin perjantai-iltana mielenkiintoista maahanmuuttokeskustelua. Paikalla olivat vapaata maahanmuuttoa historiallisena kohtalonamme pitävä vihreiden kansanedustaja Heli Järvinen, työperäiseen maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuva, mutta maahanmuuttopolitiikkaa yksinäisenä demarina kritisoiva ex-sisäministeri Kari Rajamäki ja sitten minä. Lisäksi keskustelemassa olivat Sini Soljasalo, Peter Malual ja Enrique Tessieri.

Keskustelussa Järvisen perusteesi oli: Maahanmuuton lisääntyminen on rikastuttava tosiasia, joka tukee talouskasvua ja hyvinvointia. (elävä esimerkki oikeistovihreästä, joka ajaa sosiaalidarwinismia, parhaiden/vahvimpien valtaa.)

Rajamäen lähestymiskulma oli harjoitetun maahanmuuttopolitiikan kritisointi ja oman itsensä pönkittäminen. Perussuomalaisissa Rajamäki näki vain kansaa pintapuolisesti kosiskelevan poppoon, jolle maahanmuuttokritiikki on vain keino saada kannatusta. Hän ei antanut arvoa sille, että 2,5 %:n voimalla Eduskunnassa vaikuttava joukkomme on selvästi muodollista painoarvoansa raskaampi maahanmuuttopolitiikan, ja muunkin politiikan, kritisoijana. Mikä on Eduskunnassa 22,5 prosentin edustajamäärällä toimivien demarien painoarvo tämän päivän kriittisessä maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa?

Toin esille Perussuomalaisten aikoinaan kyseenalaistaman ministeri Thorsin pähkähullun idean yrittää lisätä turvapaikanhakijoiden virtaa Suomeen. Sittemmin esitys, että teknisestä palautusesteestä johtuen sellainenkin turvapaikanhakija, joka ei olisi oikeutettu oleskelulupaan, saisi pysyvän oleskeluluvan, torpattiin joukolla. Rajamäki muisti asiasta vain sen, ettei kansanedustajamme Pirkko Ruohonen-Lerner heti asian valmisteluvaiheessa ollut puuttunut esitykseen sanomalla siitä mitään ääneen. Väärin sammutettu, oli Rajamäen tuomio. Rajamäki ei suostunut näkemään yhteyttä Perussuomalaisten kannatuksen vahvistumisessa ja siinä, miten demarit pitkin hampain ovat jaksaneet kuunnella hänen, nykyiselle sosiaalidemokraattiselle ideologialle täysin vierasta, maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä. Vai miltä näyttää maahanmuuttopolitiikan kritiikki demarinuorten käsissä?

Itse yritin tuoda keskusteluun konkretian lisäksi taustaa siihen, miksi on ihan totta, ettei merkittävä osa suomalaisista ole kiinnostunut omatoimisesta vapaa-ajallaan lähteä kotouttamaan maahanmuuttajia yhteiskuntaan: maahanmuuttajat nähdään nimittäin uskoakseni meidän kantaväestön toimesta joskus jopa kilpailijoinamme elämän eri osa-alueilla. Miksi edistää maahanmuuttajan yhteiskunnallisen aseman kohottamista, jos meillä on kantaväestöön kuuluviakin maahanmuuton lisäämistä haluavan elinkeinoelämän työttömäksi syrjäyttäminä? Miksi pitäisi normaalia enemmän tukea maahanmuuttajaa, joka kenties ei halua, tai jolle on virallisena totuutena kerrottu, ettei hänen tarvitse, ”suomalaistua” ? Tai on kerrottu, ettei ole olemassa mitään tiettyä suomalaisuutta ja jos onkin, niin siinä on hyviä ja huonoja puolia ja että mixaamalla siihen vaikutteita kaikista kulttuureista, saadaan taloudellisesti dynaamisin lopputulos.

Eletään ikään kuin kulttuurien tarjoustalossa, jossa kulttuurit tietysti säilyvät ja sen kun paranevat vaan, mixailemalla niitä yhteen, yksilöllisiä toiveita tietenkään unohtamatta. Arot, varsinkin, jos kyse suomalaisista arvoista, joita siis ei ole enää muka olemassakaan, ovat pahin este talouskasvulle. Se, että Suomi pystyi aikoinaan torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen ja nousi lyhyessä ajassa (100 vuotta) kehitysmaasta pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on toki totta, mutta tässä ajassa nämä saavutukset ja edes niiden muistelu, ovat este kehitykselle, sanotaan.

On tulevaisuuttakin ajatellen aivan relevantti kysymys, voiko nykyisen kantaväestön enemmistö todella hyväksyä esimerkiksi sellaisen maahanmuuttajan, joka tekee töitä ja vaikka ylitöitä ja maksaa veronsa, mutta jolla on päällään burkha ja joka vannoo pyhän kirjansa nimeen julkisesti ja ken ties ilmaisee haluavansa ajaa sharia-lakia Suomeen? Ainakaan Ranskassa, (sivistysvaltiossa?), tällaista ei hyväksytä.

Hallinnon ja poliittisen eliitin tulee ymmärtää se, että jos meille ei heidän toimestaan oikeasti anneta selkänojaa käydä opettamaan maahanmuuttaja suomalaisille tavoille, niin miksi me, kenties kiireisetkin suomalaiset, menisimme maahanmuuttajan luo kuuntelemaan, mikä on hänen subjektiivinen, mutta tietysti objektiivisempi kuin omamme, kantansa suomalaiseen kulttuuriin ja sen ”kehittämiseen”? Jos suomalaiset ovat arvoineen hukassa, eikö olisi syytä politiikan kautta edistää vanhoja, mutta edelleen käyttökelpoisia, kotimaisia arvoja? Miksi vain monikulttuurisuusideologiaa tai yksilöllisiä arvoja pitäisi edistää? Yhteisöllisyys, jota on peräänkuulutettu, ei millään juhlapuheilla edisty vaikka esimerkiksi kokoomus uskoo nimenomaan juhlapuheiden voimaan. Eihän paha yhteiskunta saa ajaa yhteisten asioiden hoitamisen varjolla kollektiivisia arvoja – siitä on kuulemma lyhyt tie kommunismiin ja Pohjois-Koreaan.

Perimmäinen kysymys on, että ovatko nykyiset yhteiskuntarakenteet todella muuttaneet ihmistä perimmäisellä tavalla? Riittävätkö nautinnot ja materia yhdistämään ihmiskunnan ja jos riittävät, niin miten pitkään? Tähänastinen historia puhuu sen puolesta, että yksilöillä on aina ollut olemassa yleviä mielipiteitä ja uskomuksia, joiden pohjalta he ovat liittyneet keskenään yhteen joko niitä tavalla tai toisella edistämään tai vähintäänkin puolustamaan. Vihreän ideologian perusteesi on, että ihmisille riittää, kunhan on puuro pöydässä. Heidän mielestään ei tarvitse kuin tehdä tarpeeksi isot rakenteelliset uudistukset ja ihmiset ovat valmiita antamaan puuroa myös toisille yksilöille, koska ovathan he toisetkin kuitenkin ihmisiä.

Vihreät esiintyy usein puolueena, jolla on yliopistoissa eniten ihmisiä. Kuitenkin, kun katsoo, millaisella tasolla argumentaatio liikkuu, niin henkisesti kyllä Perussuomalaiset ja kriittinen yliopisto ovat lähempänä toisiaan kuin vihreät ja kriittinen yliopisto. Sen sijaan vihreät ja elinkeinoelämä eivät ole loppujen lopuksi kovin kaukana toisistaan. Ja Rkp:lle sekä rkp:läiselle medialle terveisiä myös!

Perussuomalaisten Nuorten kielikannanoton todellinen tarkoitus

Keskiviikko 14.10.2009 klo 16:51 - Vesa-Matti Saarakkala

Kun Perussuomalaiset Nuoret antoivat suomalaisen kirjallisuuden päivänä viime viikonloppuna Vaasassa pidetyn kielipoliittisen seminaarinsa päätteeksi kannanoton koskien Suomen kielipolitiikkaa, ei mennyt puolta tuntia, kun langat jo olivat kuumina ja netti pullollaan keskustelua. Tuli paljon myönteistä palautetta otsikolla ”Vihdoinkin joku uskaltaa puuttua ruotsin kielen erityisasemaan”. Toisaalta tuli kiihtyneitä kysymyksiä: ”Haluatteko te lopettaa ruotsin kielen puhumisen maassa? Haluatteko lopettaa ruotsinkieliset palvelut? Onko teillä jotakin ruotsinkielisiä vastaan?”

Se, mitä Perussuomalaiset Nuoret tietoisesti kärjistetyllä kannanotolla ensisijaisesti halusivat, on että Suomessa voitaisiin käydä aitoa, järkeen perustuvaa, keskustelua ruotsin kielen asemasta. Ruotsia on muun muassa pakko opiskella peruskoulussa, toisella asteella sekä yliopistossa. Lisäksi halusimme nostaa tulevan pakollisen mediamaksun seurauksena keskustelun Ylen ruotsinkielisen toimituksen laajuudesta.

Ruotsin kielen asema on kuitenkin selvästi tabu, josta ei maassamme suvaita virallisen tason keskustelua. Tämä viittaa siihen, että koko maatamme ajateltuna ruotsin kielen asema on keinotekoinen, kuten kannanotossamme väitimme. Euroopan tasolla on poikkeuksellista, että kielellä, jota äidinkielenään maassa puhuu n. 5 %, on virallinen asema, eikä vähemmistökielen asema. Jos venäjänkielisten määrä Suomessa joku päivä ylittää ruotsinkielisten määrän, niin teemmekö venäjästäkin Suomen virallisen kielen, kun sitä venäjänkieliset tai Venäjä vaatisivat? Asialla on myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia.

Perussuomalaisia Nuoria kohtaan on helppo hyökätä, koska meidän piti kärjistää kantamme, jotta se huomioitaisiin myös tiedotusvälineissä. Olemme ja meidän toimijamme ovat aiemmin tehneet ”pois pakkoruotsi  kouluista” –tyyppisiä kannanottoja, mutta niitä ei ole juuri noteerattu. Ehkä syynä on ollut toimittajien näppituntuma, jotta ”melkein kaikkihan sitä mieltä ovat”. Tosiasiallisena tarkoituksenamme on kuitenkin puuttua edellä mainitsemiini epäkohtiin yhteiskuntamme resurssien käyttämisessä, ei ensisijaisesti ruotsin kielen virallisen aseman poistaminen. Suurin epäkohta näyttää olevan se, ettei näkyvää keskustelua pystytä käynnistämään ilman kärjistyksiä. Se takaa samalla sen, että kärjistäjät on helppo leimata. Tällaisessa kulttuurissa voittajia ovat ne, ketkä haluavat pitää yllä olemassa olevaa tilaa, vaikka sitten vastoin kansan enemmistön tahtoa.

Meidän Perussuomalaisten Nuorten ei ole tietenkään pakko aiheeseen enää jatkossa oma-aloitteisesti palata, emmekä minun johtamana järjestönä varmaan enää palaakaan, mutta uskon, että käynnistimme keskustelun, jota käyvät sitten muut, vaikka me emme keskusteluun osallistuisikaan. Meillä ei ole mitään intressiä tiivistää Rkp:n, uinuvan kieli- ja säätiöpuolueen, rivejä.

Perussuomalaisen puolueen virallinen kanta on ollut ja on edelleen, että ruotsin kielen opiskelun tulisi olla oppilaitoksissamme vapaaehtoista. Perussuomalainen puolue ei ole vaatinut Suomea virallisesti yksikieliseksi. Ja kuten todettua, nuorisojärjestön kannanoton tarkoitus oli lähinnä käynnistää keskustelua.

Ainakaan oma todellinen tarkoitukseni ei ole kieltää puhumasta ruotsia, joskaan en halua pönkittää ruotsin kielen asemaa maassamme tai ainakin haluan tietää, paljonko tuohon pönkittämiseen käytetään resurssejamme. Pidän erikoisena, jos nyky-yhteiskunnassa on olemassa tällainen 5 %:n syväjäädytetty osa-alue, ruotsin kieli, joka tuntuu asettuvan jopa uskonnon yläpuolelle, mitä tulee siitä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuuteen. Mahtaakohan ruotsin kielen asema vastata kansan enemmistön näkemystä? Ilman julkista keskustelua sitä ei voida tietää.

(Joitain viitteitä enemmistön näkemyksestä antoi Iltalehden internet-sivuillaan tekemä gallup kannanottoamme koskien. Ääniä annettiin yli 12 000 ja luvut olivat virallisen yksikielisyyden puolesta 85 % ja sitä vastaan 15 %.)

Syyskokouksen 2009 avauspuheenvuoro

Sunnuntai 11.10.2009 klo 21:33 - Vesa-Matti Saarakkala

Hyvät Perussuomalaiset Nuoret!

Perussuomalaisten kannatuksen kehitys viime vuosituhannen alusta tähän päivään mennessä on ollut huima. Kun itse tulin mukaan puolueeseen 2001, kannatuksemme oli tuskin prosentin luokkaa. Nyt meillä on takanamme voitettujen vaalien katkeamaton sarja ja gallupit näyttävät meille milloin n. kahdeksaa prosenttia, milloin yhdeksää. Kuten puolueen puheenjohtaja Timo Soini on sanonut: kun kannatus lisääntyy, uskottavuus lisääntyy, ja kun uskottavuus lisääntyy, kannatus lisääntyy. Kyse on myönteisestä kierteestä.

Perussuomalaisten kannatuksen ydin perustuu tietysti aatteeseemme. Meidän aatteellemme löytyy tila poliittiselta kentältä, eivätkä vanhat ja väsyneet puolueet pysty sitä tilaa silmänkääntötempuillaan meiltä viemään. Perussuomalaiset Nuoret pitävät omalta osaltaan huolen siitä, että puolueessakin poliittiset teot liittyvät kiinteästi aatteeseemme. Meillä nuorilla on oma periaateohjelma. Nuoriin liitytään ennen kaikkea aatteen takia. Se takaa, että puolueen tulevaisuus on riittävän yhtenäinen, jolloin on helpompi saada aikaan myös poliittisia tuloksia. Puolueessa aatteellinen väljyys on ollut varmasti toistaiseksi viisas valinta. Uskon kuitenkin, että mitä useampi nuori nousee myös puolueessa, sitä paremmin puolueella ja perussuomalaisuudella tulee menemään.

Oma havaintoni poliittisesta toiminnasta on se, että teot, joissa kansalaiset pystyvät näkemään johdonmukaisuutta, siis muutakin kuin sitä, että on johdonmukaisesti äänessä tai johdonmukaisesti esittää erilaisia mielipiteitä erilaisiin asioihin, herättää kaikkein suurinta luottamusta. Meidän tulee antaa tukemme kaikille sellaisille perussuomalaisille toimijoille, ikään katsomatta, jotka edustavat tällaista johdonmukaisuutta vailla pyyteitä. Meillä nuorilla voi olla ja onkin valtaa myös puolueessa. Valtaa ei kuitenkaan kukaan anna, vaan se otetaan. Vallantyhjiöt täyttyvät aina aivan, kuten aina valitaan myös 200 kansanedustajaa äänestysprosentista riippumatta.

Aatteensa selkeästi ymmärtävien perussuomalaisten nuorten ei pidäkään miettiä ensisijaisesti: uskallanko hakea sitä tai tuota paikkaa, vaan uskallanko olla hakematta? Onko puolueen tulevaisuus parempi, kun vaikutan vain taustalla ja annan niiden hoitaa, jotka tykkäävät esiintyä ja olla äänessä? Minä sanon: työ tekijänsä opettaa. Kun syksyllä 2002 vapisevin ja hikoilevin käsin ja värisevällä äänellä menin Perussuomalaisten Etelä-Pohjanmaan piirin syyskokoukseen yleiskeskustelun alettua esittämään puhujapöntöstä asiani, en kyllä usko, että sanani kaikuivat kuulijakunnalle kovinkaan selvinä. Se, mitä suhteellisen iäkäs kuulijakunta kuitenkin ymmärsi, oli että minulla on ensisijaisesti halu edistää perussuomalaista aatetta ja vaikka käytännön kyvyt ovatkin vaillinaiset, niitä voi kyllä harjoitella ja sitä tässä on tehty jo seitsemän vuotta. Itselle politiikasta on tullut 2007 kesästä lähtien virallisestikin työ. Ensin osa-aikainen sellainen tämän vuoden alkupuolelle asti ja sittemmin kokoaikainen. Aatteeseemme kuuluu se, että tavallisestakin tallukasta pitää voida tulla todellinen vaikuttaja. Kuitenkin pelin henki tulee olla se, että mitä kovemmat ovat näytöt tuloskunnon edistymisestä, sitä kovemman kannustuksen saat. Urheilutermein: arvokisoihin ei lähetetä urheilijoita teemalla ”teen oman suorituksen ja katson, mihin se riittää”. Jos sinut valitaan johonkin, sinun tulee teoillasi näyttää, että todella kunnioitat valintaa ja paikkaa, jolla toimit. Sen edestään löytää jonka taakseen jättää, niin hyvässä kuin pahassa.

Toisaalta ylikuntoakin tulee välttää, sillä kun kannustus yltyy tarpeeksi kovaksi, voi kierrosvauhtikin kiihtyä matkalla liian kovaksi, ja matka jää silloin kesken tai ainakin loppukiri voi jäädä puolitiehen. Ilman rajojensa koittamista ei huipulle kuitenkaan pääse. Peruskunto tulee rakentaa rauhassa, mutta välillä pitää uskaltaa lähteä viivalle, kun kutsu käy.

Kannattaa miettiä, millä tasolla politiikkaa haluaa harrastaa, sillä tarjolla on erikokoisia stadioneita, joilla juosta. Monissa niistä on hyvä tunnelma ja kaikissa niissä saat vastaasi kilpakumppaneita, jotka tarvittaessa astuvat kantapäillesi, tönivät tai kampittavat sinua.

 Politiikassa tarvitaan siis tekoja ja ajattelukykyä. Jos näistä ominaisuuksista löytyy vain toinen, pitkässä juoksussa kompastutaan esteisiin ennemmin tai myöhemmin. Vastustajien ei tarvitse edes kampata.

Nuorissa puolueella on ennen kaikkea aatetta. Tekoja pystyvät tekemään etenkin ne nuoret, jotka pääsevät toimimaan esimerkiksi kunnallisissa luottamuselimissä. Nuorisojärjestö on vuosi vuodelta kehittynyt sekin tekojen areenaksi. Monelle nuorelle valtuustopaikka saattoi tulla viime kunnallisvaaleissa yllätyksenä. Mitä tapahtuu seuraavissa eduskuntavaaleissa? Valitseeko kansa perussuomalaisia nuoria Eduskuntaan? Entä valitseeko puolue nuoria entistä paremmille vaikutus- ja toimintapaikoille? Me jokainen ratkaisemme omalta osaltamme nuo asiat hyvin pitkälle itse.

Politiikan tähtihetket voivat parhaimmillaan muistuttaa unentuntuista totta, jonka haluaa, mutta jota on vaikea uskoa todeksi. Niin erikoiselta kuin se saattaakin kuulostaa, parhaat poliittiset tuntemukset voivat olla elämän top ten listalla. Toisaalta politiikassa on myös synkkiä sävyjä: epäoikeudenmukaisuus ja ahdistava epämukavuus iskevät sitä kovempaa, mitä enemmän elämäsi on tekojen politiikkaa. Kun isket reilusti koko voimalla, tulee sinun varautua siihen, että opit kestämään iskuja. Samaan aikaan ei voi iskeä ja pitää yllä suojausta. Jos haluat tukea, varaudu antamaan sitä myös itse.

Tänään me Perussuomalaiset Nuoret teemme tärkeitä päätöksiä ensi vuoden toiminnasta, budjetista ja henkilöistä. Meillä on porukassamme hyvä yhteishenki – sanoisin, että puolueen sisältä katsottuna paras. Niinkin voisi sanoa, että mitä kauempana rakenteellisesti olen toiminut nuorisojärjestöstä, sitä enemmän olen kaivannut nuorisojärjestöä. Uskon, etten ole ainut.

Tyytyväisenä olen huomannut sen, että luottamuspaikkamme ovat haluttuja ja tekemisistämme ollaan kiinnostuneita. Se kertoo, että ME olemme todella olemassa. MEITÄ poliittisesti vihataan ja meitä poliittisesti rakastetaan. ME emme vihaa ketään. ME edistämme omaa isänmaallista aatettamme parhaamme mukaan. Meidän kanssamme saa olla asioista eri mieltä, koska me puolustamme ihmisten oikeutta liittyä yhteen mielipiteiden perusteella vaikka se samalla tarkoittaa, etteivät kaikki voi olla kaikkien kavereita. Ja tiedoksi: ME kasvamme ja ME vahvistumme.

Tervetuloa tänne Vaasaan. Täällä meillä on paljon voitettavaa.

Haluan jatkaa PerusS Nuorten puheenjohtajana

Perjantai 2.10.2009 klo 9:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaiset Nuoret ry kokoontuu seuraavana viikonloppuna 10.-11.10. syyskokoukseensa Vaasaan. Kasvava jäsenistömme valitsee syyskokouksessa jälleen kerran keskuudestaan uuden hallituksen varajäsenineen. Paikalle on odotettavissa noin puolisensataa osallistujaa ja luottamuspaikoille lienee tunkua enemmän kuin paikkoja on tarjolla. Se on eteenpäin menevän järjestön merkki.

Muutaman kuukauden harkinnan jälkeen olen päättänyt yhä pyrkiä jatkamaan PerusS Nuorten puheenjohtajana. Jo pari vuotta olen miettinyt jatkoani aina vuoden kerrallaan, eli jatkopyrkimykseni ei tarkoita sitä, ettenkö toivo muidenkin miettivän mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa, ja miksei vaikka jo nyt, toimimisesta järjestömme puheenjohtajana. Katson kuitenkin, että minulla on vielä annettavaa järjestöllemme ja toisaalta olen innostunut juuri nuorten luotsaamisesta, koska tulevaisuuden perusrakenteiden vahvistaminen yhdessä muiden samanhenkisten nuorten kanssa on hyvin mielekästä.

Näen jo taustallani useita henkilöitä, joiden toivon miettivän, mitä he itse poliittiselta tulevaisuudeltaan haluavat, sillä ensin pitää olla tahto ja pyrky, koska vain silloin voi oppia eli kasvaa oikeaan suuntaan ja toisaalta muut näkevät, onko henkilöstä todella johtajaksi. Sattumapuheenjohtajiin en luota enkä toisaalta tue myöskään pyrkyreitä vailla poliittisia näyttöjä. Perussuomalaiset Nuoret on maamme kiinnostavimman poliittisen puolueen nuorisojärjestö, jonka johdossa on oltava iskunkestävää teräksistä lujuutta. Se on todella kova vaatimus nuorille toimijoille, joilla monilla on ikää ehkä vain alle 25 vuotta.

Perussuomalaiset Nuoret rekisteröitiin 2006, jolloin jäsenmäärämme oli samaa suuruusluokkaa kuin valtakunnalliset kokouksemme nyt eli noin puolensataa. Tällä hetkellä järjestöllä on jäseniä yli 450 ja moni aktiiveistamme on myös mukana kunnallispolitiikassa. Viime vuoden saavutuksena voimme pitää oman periaateohjelman luomista ja mahtavaa kunnallisvaalitulosta nuorten ehdokkaidemme osalta. Tänä vuonna saavutuksemme kohdistuvat hallinnollisiin aktiviteetteihin eli nuorisojärjestömme sääntöjen uudistamiseen ja piirijärjestöjen perustamisen käynnistämiseen. Näyttää jopa siltä, että saamme synnytettyä vielä tämän vuoden puolella piirijärjestöt koko maahan. Toimijoidemme näkyvyys on jatkanut tasaisen varmaa kasvuaan vailla nuorisojärjestöille niin usein tyypillisiä pellemäisiä ylilyöntejä.

Kannattaa olla mukana ja kantaa vastuuta, sillä edessämme on kova poliittinen nousu, joka meidän on yhdessä kestettävä. Kaikkien luottamuspaikoille pyrkivien on osoitettava järjestöllistä aktiivisuutta, ja henkilökohtaiset poliittiset saavutukset ovat luonnollisesti plussaa. Rämettyneen ja ryvettyneen politiikan aikakauden päättymisen kynnyksellä meille nuorille ovat nyt paraatiovet auki ja toisten saamat opetukset silmiemme edessä esillä.

Luotsaammeko Suomen vihdoin uudelle vuosisadalle, ottaen edelliseltä vuosisadalta mukaan hyvät asiat, kuten pyyteettömät isänmaalliset hyveet vai tyydymmekö osaamme, jota vanhat ja väsyneet poliittiset voimat meille tyrkyttävät, sen päätämme me Suomen nuoret. Perussuomalainen puolue ja nuorisojärjestö omalla esimerkillään kannustavat nuoria toimijoita oikeamielisyyteen ja antavat tukensa kaikille 2000-luvun isänmaallisille nuorille, joille suomalaisuuden ja itsenäisyyden asia ei ole pelkkää historiaa vaan ennen kaikkea tulevaisuutta.

Tervetuloa perussuomalaiset nuoret Vaasaan Aleksis Kiven päivänä kokoustamaan ja päättämään. Kokouksen ja ruokailun jälkeen oleva kielipoliittinen seminaari on kaikille kiinnostuneille avoin. Samoin iltakävely monikulttuurisessa Vaasassa. Sunnuntaina on järjestömme jäsenille tarjolla byrokratia-koulutusta kolmen tunnin ajan.

Koko rahalla "huvia"

Sunnuntai 27.9.2009 klo 14:50 - Vesa-Matti Saarakkala

Vaalirahakohu jatkuu, eikä loppua ole näkyvissä. Osan mielestä vain uudet lait ja vaalit voivat puhdistaa pöydän. Ne, ketkä eivät ole kuulleet satua keisarin uusista vaatteista, vaativat, että asiasta pitäisi vaieta välittömästi, koska meillä on lama päällä ja vasemmistopuolueetkin ovat saaneet kyseenalaista ay-rahaa iät ja ajat.

Aika näyttää, mikä riittää. Nyt on turha mankua niiden, ketkä ovat uskoneet rahaan aatteiden sijaan. Näytelkää nyt näytelmänne loppuun, vaikka kanamunia jo lentääkin estradille. Korppikotkat liitelevät jo ympärillänne ja kansa, jolla ei ollut varaa ostaa seminaarilippuja kekkereillenne, saa kirjaimellisesti koko rahalla sirkushuvia. Ja koska vaaliraha on ollut verovähennyskelpoista, kansa on osallistunut itsekin kustannuksiin. Pikkurahallakin voi siis päästä eturiviin loppunäytöstä seuraamaan.

Sellaisen puolueen, jolle ei perinteisesti ole virrannut juurikaan yritys- eikä ay-rahaa tai tullut juuri muitakaan kutsuja kekkereille, olipa kyse sitten paikallisista kuntakekkereistä tai valtakunnallisista bisnes-lounaista, näkökulmasta tilanne on kaksijakoinen. En voi iloita tapahtuneesta, mutta en voi myöskään tuntea sääliä hämärärahaa saaneita tahoja kohtaan ja ihmettelen, miksi asia pitäisi painaa villaisella. Puheet ovat kuin kurittoman lapsen suusta: ”kun tuokin sai tehdä niin, niin täytyyhän munkin saada”.

Olen huolestunut mm. siitä, että meillä on tässä maassa sellaisia nuoria poliittisia toimijoita, joille kannetaan neitsytvaaleissa tonnikaupalla rahaa pöytään sen muun junttatuen lisäksi, mitä heille saatetaan tarjota. Tällaiset toimijat ovat osa poliittista eliittiä jo ennen kuin ovat ehtineet edes oppia, mitä politiikka on. Taustaryhmät ja kummisedät opettavat kaikki temput ja aidanalitukset ennen kuin on oma-aloitteisesti ehtinyt hypätä yhdenkään esteen yli, kompuroinnista puhumattakaan. Kyse on poliittisesta doupingista.

Vaalijärjestelmämme on ontuva, sillä se kannustaa puolueita asettamaan julkkuja listoilleen ääntenkerääjiksi. Julkut edustavat muka raikasta epäpoliittista vaihtoehtoa puolueensa sisällä. Todellisuudessa kaikissa puolueissa toimii jonkinlainen ryhmäkuri, ja on äänestäjien hämäämistä antaa vaalien alla suurisuisesti sellainen kuva, jotta joku tarpeeksi tunnettu henkilö olisikin tämän ryhmäkurin ulkopuolella. Pääosa julkkuehdokkaista on poliittisen kokemattomuutensa takia suoranaisia sätkynukkeja, pelkkiä napinpainajia. Ns. tavis-ehdokkaat joutuvatkin sitten keräämään sitä vaalirahaa hiki hatussa,  voittaakseen vaaleissa julkut. Joskin näyttäisi siltä, että monelle ”tavikselle” saatetaan jopa suoraan soittaa, että tarttisitko muutaman tontun kahisevaa? Kyllä me järkätään.

Jos meillä olisi vaalijärjestelmä, jossa puolueet asettaisivat ehdokkaat listoilleen siihen järjestykseen, jossa heidän halutaan tulevan listoiltaan läpi, olisi tilanne täysin toinen. Karrikoidusti havainnollistettuna puolueiden puheenjohtajat saisivat sijan 1., varapuheenjohtajat 2, 3, 4, jne. Valituiksi tulisivat siis ne, keillä on puolueväen mielestä parhaat kyvyt hoitaa yhteisiä asioita ja jotka parhaiten edustavat omaa aatettansa. Äänestäjien äänet menisivät ennen kaikkea puolueille eli kyse olisi enemmän asioista ja vähemmän persoonista. Ja jokainenhan voi liittyä mukaan vaikuttamaan puolueiden toimintaan.

Toki nykyiselläkin järjestelmällä voidaan jatkaa. Kun liityin Perussuomalaisiin, oli kannatuksemme alle 1 %. Nyt gallup-kannatuksemme on n. 9 %, mikä on osoitus siitä, etteivät kansalaiset suinkaan tyydy etsimään ”vaihtoehtoja” ainoastaan vanhojen puolueiden sisältä. Päätettiinpä Arkadianmäellä siis nyt mitä tahansa, aika monesta siellä päättävästä tulee ensi vaaleissa entinen päättäjä.

Laadukkaat vanhuspalvelut?

Keskiviikko 9.9.2009 klo 18:21 - Vesa-Matti Saarakkala

Laadukkaiden vanhuspalvelujen takaamista koskeva valtuustoaloite 19.5.2008

Valtuutettu Vesa-Matti Saarakkala ja 13 muuta valtuutettua tekivät seuraavan valtuustoaloitteen:

”Kurikka on yksi vuosi sitten perustetun JIK-liikelaitoskuntayhtymän jäsenistä. Myös vanhuspalvelut mitä ilmeisimmin sisältyvät tulevaisuudessa JIK:n piiriin, ja Kurikan kaupunki onkin viime aikoina tehnyt merkittävää kartoitustyötä vanhuspalveluiden tulevaisuuden ongelmista, haasteista ja tarpeista.

JIK:n loppuraportissa tavoitteeksi asetetaan terveydenhuollon kustannusten hillintä, järkevöittämällä palvelurakennetta ja puuttumalla päätöksentekojärjestelmään melko radikaalilla tavalla. Ottamatta kantaa päätöksentekojärjestelmän keskittämiseen, monilta osin raportti osuu oikeaan. Yksi keskeinen huomio raportissa oli, että Etelä-Pohjanmaalla kuntien palveluksessa sosiaali- ja terveydenhuollossa työskentelevistä yllättävän moni koki, että palveluasumisen ja tehostetun palveluasumisen piirissä on asiakkaita, joiden he kokivat olevan liian raskaan hoidon piirissä. Myös merkittävän määrän terveyskeskuksissa työskentelevien mielestä terveyskeskuksissa on asiakkaita, joille terveyskeskus ei välttämättä ole oikea paikka. (loppuraportin sivu 36.)

Vanhainkodeissa työskentelevistä juuri kenenkään mielestä siellä annettava hoito ei ole hoidettavien tarpeeseen nähden liian raskasta. Koska terveyskeskuksessa annettavan hoidon taas katsotaan usein olevan turhan raskasta, on vaihtoehtoisena hoitopaikkana lähinnä vanhainkoti. Tästä voimme päätellä, että paineet vanhainkodissa olevien hoitopaikkojen suhteen eivät ainakaan ole vähenemään päin, vaikka JIK-raportissa esitetäänkin myös vanhainkotipaikkojen vähentämistä. Sellainen esitys, niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, ei ole realistinen, koska siinä ihmiset ovat pelkkiä numeroita ja kustannuseriä.

Terveydenhuollon henkilöstö on Suomessa asiantuntevaa ja ahkeraa, ja he asiakkaan itsensä sekä hänen omaistensa lisäksi parhaiten tietävät, mikä kullekin ihmiselle on sopiva hoitopaikka.

Kurikka on edelleen jatkanut henkilöstömitoituksen laiminlyöntiä niin terveyskeskuksessa, vanhainkodissa, pienkodeissa kuin kotihoidossa. Tämä estää jopa sijaisten saamista töihin, koska työ on käynyt entistä raskaammaksi. Kun otetaan huomioon tämä tilanne ja edellä mainitut henkilöstön näkemykset sekä hiljattain mediassakin esillä olleet tutkimustulokset, joiden mukaan kuntalaiset ympäri Suomen pitävät hyviä vanhuspalveluita yhtenä keskeisimmistä yhteiskunnallista kysymyksistä, on meidän valtuutettujen otettava vastuu siitä, että teemme ratkaisuja, joissa annetaan arvo sekä ihmisten että asiantuntijoiden mielipiteille.

Tästä johtuen me allekirjoittaneet valtuutetut omalta osaltamme sitoudumme siihen, ettei laitospaikkoja ja henkilöstön määrä JIK-liikelaitoskuntayhtymän alueella pyritä ainakaan vanhainkodeista väkisin vähentämään. Sen lisäksi sitoudumme lähtökohtaisesti siihen, että nykyisiä sosiaali- ja terveysministeriön antamia henkilöstömitoitussuosituksia tulevina vuosina todella noudatetaan etenkin vanhainkodeissamme, joissa ei siis ole realistisesti odotettavissa laitospaikkojen määrän vähenemistä. Lisäksi hoitoisuusvaatimuksetkin kohoavat nykyisestä, mikäli terveyskeskusten laitospaikkoja JIK-suunnitelmien ja hoitohenkilöstön suuntaa antavien mielipiteiden mukaan vähennetään.

Vanhainkodeissa ei siis ole odotettavissa ainakaan henkilöstömitoitussuositusten painumista tulevaisuudessa alaspäin ja etenkin siksi katsomme voivamme sitoutua tähän juuri vanhainkoteja koskevaan tavoitteeseen. Muissa hoitoyksiköissä tilanne selkiytyy myöhemmin.”

Päätös: Puheenjohtaja totesi, että valtuustoaloite menee asianmukaiseen valmisteluun.

 

-Kun asia eteni hallituksen kautta 10.6.2008 Kurikan sosiaali- ja terveyslautakuntaan, sosiaalijohtaja esitti aloitteen johdosta vanhusten laitospaikkojen vähentämistä! Sosiaalijohtajan esitys torjuttiin esityksestäni äänin 9-0 ja asia jäi pöydälle (Asiaa ei olisi ollut välttämättä helppo saada suoraan kumoon, vaan olisi voinut käydä heti kylmät, joten siksi pöydällepanoesitys.) Sittemmin sosiaali- ja terveyslautakunta on lakannut olemasta, tilalle tullut perusturvalautakunta ja myös valtuusto on vaihtunut. Sosiaali- ja terveyspalveluista on alkanut päättää JIK-liikelaitoskuntayhtymän hallinto. Asiasta ei ole sen koommin käyty keskustelua.

Olisiko nyt keskustelun aika?

Risikogesllschaft - riskiyhteiskunta

Perjantai 4.9.2009 klo 9:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Saksalainen sosiologi Ulrich Beck lanseerasi vuonna 1986 käsitteen Risikogesellschaft – riskiyhteiskunta. Käsitteellä tarkoitetaan yhä nopeammin ja yhä epävarmemmaksi muuttuvaa yhteiskuntaa, jossa yksilö joutuu ottamaan elämässään riskejä, koska muuttunut maailma pakottaa siihen. Toisaalta riskiyhteiskunnassa yhteiskuntajärjestelmä on myös valmis pienentämään riskin realisoitumisen mahdollisuutta erilaisin järjestelyin.

Riskiyhteiskunnassa sektoriasiantuntijoiden rooli korostuu verrattuna entisiin yleissivistykseen ja perinteisiin kulttuureihin perustuneisiin yhteiskuntiin. Riskiyhteiskunnan taustalla on teknologisen kehityksen nousu uudelle tasolle ja materian ja nautintojen palvonta. Kumpi oli ensin, idea materian nautinnoista ja materiaaliset tarpeet vai tarpeet mahdollistava teknologia, sitä on vaikea enää sanoa. Tuntuu, että teknologia tarkoituksellisesti synnyttää ihmisille uusia tarpeita. Kuitenkaan tunteeseen ei voi enää perustaa, koska elämme järjen ja tiedon kliinisessä maailmassa, joten edellinen lause on väärä.

Suomalaisessa sosiaali- ja terveyspolitiikassa lanseerattiin jokunen päivä sitten oma kotikutoinen Risikko-yhteiskuntamalli, jolla vastata riskiyhteiskunnan haasteisiin. Peruspalveluministeri Paula Risikon ajatus 40-60 perusterveydenhuollon alueesta on kaunis, mutta samalla herää kysymys, mitä tapahtuisi kuntademokratialle? Haudataanko se vain yksinkertaisesti vanhana vitsinä pois, antamalla valta jollekin uudelle toimielimelle, jota ei valita vaaleilla? Ja jos valitaankin, voivatko ehdokkaina käytännössä olla vain kauppatieteilijät tai terveydenhuollon ammattilaiset?

Jo joitakin vuosia yhteiskunnassamme on vallannut alaa ajattelu, että viisaus ei asu enää kansassa, vaan asiantuntijoissa. Ajattelu perustuu siihen, että kansakunnat ovat maailmanperintölistalla uhanalaisia instituutioita, sillä kulttuurien raja-aidat madaltuvat jatkuvasti ja tilalle syntyy yksilöllistä kuluttamisen yhtenäiskulttuuria. Näin ollen on enää vaikea puhua kansoista ja kansalaisista. Sen sijaan helpompi on puhua kuluttajista, tuottajista ja omistajista.

Elämme tässä ja nyt. Vaikka meillä on tietoa maailmanhistoriasta ja kulttuurihistoriasta enemmän kuin koskaan, nuo tiedot myös haudataan nopeammin kuin koskaan. Niillä ei ole kuulemma arvoa tässä ajassa, sillä kaikki, mikä on vanhaa, on myös käyttökelvotonta, olipa kyse sitten materiasta tai ideasta.

Yhteiskunnan kerma on maalannut meille taulun, jossa on virta ja meidät on heitetty tauluun tuon virran vietäviksi. Rannalla ovat viisaat hyväntekijät tarjoamassa meille pyyteettömästi pelastusrengasta, johon tarttua. Teos on niin vaikuttavasti maalattu, että suorastaan hyppäämme siihen paikalle, joka meille tarjotaan. Haluammehan, että joku pelastaa meidät riskin realisoituessa.

Mitä, jos ryhtyisimme vaihteeksi itse tuottamaan omaa elinympäristöämme? Ei kuluttajina, asiakkaina ja omistajina, vaan kansakunnan ja yhteisön, muunkin kuin työyhteisön, jäsenenä. Emme ui vastavirtaan, koska virta on mielikuvituksen tuotetta tai sen puutetta.

Demokratia on kansanvaltaa. Jos me ratkaisevalla tavalla menetämme yhteisöllisyyden, meiltä katoaa demos ja jäljelle jää vain kratia. Tuo kratia voi olla mitä tahansa, kuten aristokratiaa, parhaiden valtaa. Riittääkö se meille, jos vain palvelut pelaa? Mutta millaisia palvelut ovat ja miksi, kuka niitä saa käyttää ja mihin hintaan, määrittää pieni joukko. Sen valitsemiseen meillä ei olekaan sitten osaa eikä edes sitä arpaa, jolla antiikin Kreikassa valittiin ns. viidensadan neuvosto asioista päättämään.

Puoluehanke oikealla laidalla

Sunnuntai 30.8.2009 klo 11:49 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomeen puuhataan uutta puoluetta ”Muutos 2011, Förändring 2011”. Puolueen ohjelmasta ei ole vielä tietoa, mutta jotakin osviittaa tulevasta ohjelmasta antaa se tosiasia, että Suomesta puuttuu tällä hetkellä uusoikeistolainen republikaanisesta perinteestä ammentava liberaali monikulttuurikriittinen (tai paremminkin länsimaalaisuutta ihannoiva) puolue.

Perussuomalaisten jäseninä olevista pieni osa saattaa lähteä mukaan uuteen puolueeseen. Moni näistä häilyväisistä miettii, mikä on heidän todellinen poliittinen kotinsa ja osalla saattaa käydä mielessä myös se kysymys, missä heillä on todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Herää kysymys pitkällä tähtäimellä vähiten huonosta vaihtoehdosta jne. Muutamat harvat, ehkä jo mainetta Perussuomalaisten riveissä niittäneet, saattavat laskeskella, missä heidän henkilökohtainen poliittinen uransa etenisi parhaiten ja mikä olisi paras ajankohta loikkaukselle.

Vanha sanonta sanoo, että jokaiselle käy uskonsa mukaan. Tämä sanonta pätee Perussuomalaisten riveissä, joten asioita pähkivien kannattaa tehdä valintansa pian ja tuoda kantansa selkeästi esille. Laskelmointi ei kannata. Kahdessa leirissä ei voi istua.

Mielestäni näiden tahojen mahdolliseen siirtymiseen on myös yksi ideologinen perussyy: Perussuomalaisten linja on näiden tahojen mielestä liian konservatiivinen siinä mielessä, että Perussuomalaiset eivät kavahda perinteisessä valtio-opillisessa mielessä positiivisia kansalaisoikeuksia, joiden sisältö määritellään poliittisissa elimissä kompromissien tuloksena ja josta on suora yhteys myös veropolitiikkaan.

Tämä linjakritiikki kumpuaa republikaanisesta perinteestä, jossa yhteiskunnan puuttuminen yksilön elämään nähdään vapauksien rajoittamisena. Toisaalta tämä näkemys kumpuaa myös siitä, etteivät uuteen puolueeseen mukaan halajavat usko paluuseen perinteiseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmaan. Viimeaikaiset yhteiskunnalliset muutokset ovat heidän mielestään pysyvästi muuttaneet politiikan suuntaa niin, etteivät vaatimukset yhtenäiskulttuuria pönkittävästä järjestelmästä ole realistisia. Siksi myös uuden puolueen verolinjauksissa tulee olemaan varmasti eroa Perussuomalaisten vastaaviin linjauksiin. Nykyisenkaltaiseen globaaliin markkinatalouteen nämä tahot suhtautuvat keskimääräisesti myönteisemmin kuin Perussuomalaiset.

Kritiikin sivujuonteena on myös uskontokriittisyys. Perussuomalaiset on kristillissosiaalinen ja kansallismielinen puolue, mutta osa uuteen puolueeseen mielivistä kokee uskonnon, tai oikeastaan omantunnon, pidäkkeenä vallankäytölle. Sanalla sanoen toimintatyyli on jokseenkin uhmakkaampi kuin Perussuomalaisilla. Uskontokysymys on kuitenkin pieni tekijä eriseuraisuudessa, sillä Perussuomalaiset eivät tuo politiikassaan suoraan esille varsinaisia uskonnollisia sisältöjä/oppeja.

Aatteellisesti voi siis todeta, että uudelle puolueelle on Suomessa tilansa, joskin tila voi muotoutua käytännössä hyvinkin pieneksi, koska puolueet eivät ole muuttumattomia. Yhtäläistä Perussuomalaisiin tulee varmaankin olemaan totuudenkaipuu ja siitä seuraavat poliittiset linjavalinnat, kuten suhtautuminen konfliktin olemassaolon mahdollisuuteen. Mitään uutta ja maailmaa syleilevää pehmopuoluetta ei siis ole tulossa, joten siinä mielessä hankkeelle voi aatteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna toivoa kohtuullista menestystä.

Käytännössä uuden puolueen polulla tulee olemaan paljon kuoppia, joihin kompastua. Puolueessa puuhaavat tahot ovat poliittisesti kokemattomia, joskin heillä on myös paljon uudenlaisia näkemyksiä, jotka oikein jalostettuina voivat olla käyttökelpoisia. Yksi silmiinpistävä asia uuden puolueen ympärillä on kansalaisliikemäinen anonyymius. Se on politiikassa uusi innovaatio, joka takaa alussa debatin. Perinteisesti on ollut niin, että jos mielii saada vaikutusvaltaa, on silloin esiinnyttävä omalla nimellä. Ja vieläpä niin, että oma toiminta herättää avointa poliittista vastustusta ja jopa henkilökohtaista halveksuntaa. Vain silloin voi saada tarvittavaa kunnioitusta. Kunnioitukseen ei kuitenkaan riitä pelkkä esilläolo ja räyhääminen, vaan pitää myös onnistua poliittisessa vaikuttamisessa poliittisissa elimissä.

Toisaalta mahdollisesta kunnioituksesta seuraa uusia piirteitä, jotka tulevat osalle politiikan päiväperhoista täydellisenä yllätyksenä. Kun alkaa olla poliittisia vastustajia toisten puolueiden riveissä, muuttuvat kovimmankin suoran demokratian idealistin toimintatavat eli alkaa esiintyä tietynlaista harkintaa ja laskelmointia poliittisessa toiminnassa. Myös organisaation merkitys astuu mukaan kuvioihin. Samoin taistelu vallasta. Aatetta voi edistää nettikeskustelussa parhaiten käymällä hektistä ja tinkimätöntä debattia, mutta todellisuudessa on olemassa sellaisia piirteitä, jotka rajoittavat aatteellisen politiikan ilmatilaa siten, että kärsivällisyydestäkin tulee hyve. Osalla ei kärsivällisyys riitä, ja heistä esimerkkeinä ovat ns. puoluekiertolaiset, jotka vaeltavat puolueesta toiseen ollen tikut ristissä joka paikassa ja lähinnä kaikkien kanssa.

Poliittinen elämä on myös henkilökohtaista elämää tai ainakin siitä tulee sellaista, kun tarpeeksi rohkeasti toimii, ja ainakin itse suhtaudun hyvin varauksella henkilöihin, jotka eivät osaa arvostaa omaa elämäänsä, vaan ovat tietyllä tavalla ”kahjoja”, yllytyshulluja ja yllyttäjiä. Heistä ei ole suunnannäyttäjiksi, sillä vain harva jaksaa seurata heitä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun tällainen kahjo saa todellista poliittista valtaa, huomaavat perässähiihtäjät olevansa lähinnä hyödyllisiä idiootteja, joille tulee tunne ”meitä ei enää tarvita”. Otaksun, että tunne tulee jo ennen kuin kahjo, joka on ensimmäisenä ilmoittanut olevansa kahjo, on saanut mitään erityistä aikaan. (Ja jottei tulisi turhia väärinkäsityksiä, en tarkoita ”kahjolla” Perussuomalaisten sitoutumatonta kaupunginvaltuutettua Jussi Halla-ahoa, joka ei ole kehottanut käsittääkseni ketään yhtään mihinkään.)

Harva kahjo on politiikassa päässyt erityisen vaikuttavaan ja kunnioitettavaan asemaan, mutta kansalaisliikkeistä heille on löytynyt ehkä suojapaikka. Ja kansalaisliikeihmiset ja poliitikot ovat ainakin tähän asti olleet kaksi eri toimijaryhmää ja uskon, että näin on jatkossakin. Keskeisenä erottavana tekijänä on vallankäyttö. Kuitenkin molempia ryhmiä tarvitaan eli oikeassa roolissa mielestäni jokaiselle on paikkansa. Kaikkien paikka vain ei ole automaattisesti auringossa.

Joskus uuden puolueen perustamisen syyt ovatkin myös henkilökohtaisia. Nähdään, että jokin asia yhteiskunnassa on pinnalla, mutta itse on pinnan alla eikä kukaan ole nostamassa sieltä ylös. Silloin valjastetaan toimintaan ne, jotka ovat suorastaan pohjalla, päivänpaisteesta pimeydessä, työntämään pinnallepyrkijät ylös. Herääkin kysymys, miksi nämä pinnan alla majailevat ja turvallisesti myrskyiltä piilotelleet eivät ole tähän asti päässeet tai uskaltautuneet uimaan kuin korkeintaan käsipohjaa rantaviivan suuntaisesti. Vasta sitten, kun jotkut toiset ovat huomanneet ongelman ja alkaneet tehdä sille jotakin, tulevat nämä tahot apajille kertomaan, miten kaikki tehdään paremmin.

Lamabudjetti nostaa esiin aatteet, jos niitä on

Perjantai 28.8.2009 klo 15:11 - Vesa-Matti Saarakkala

Hallituksen budjetissa kunnille osoittamat määrärahat ovat täysin riittämättömät suhteessa niihin velvoitteisiin, joita hallitus on kunnille viime vuosina sälyttänyt. Oikeudenmukaisuuden ja työllisyyden kannalta hyvää budjettiesityksessä on kunnallisveron perusvähennyksen alarajan nostaminen, mikä on kädenojennus pienituloisille. Samoin ruoan alv:n alentaminen on pienituloisille tärkeä toimenpide.

Ristiriita piileekin siinä, etteivät kuntien rahat riitä kaikkien palveluiden ylläpitämiseen, mutta hallitus ei uskalla kertoa, mistä pitää leikata. Jos kunnissa haluttaisiin olla ilkeitä, laitettaisiin valtiotasolla hallituksessa olevien puolueiden kuntapäättäjät nämä leikkaukset tekemään ja me muut päättäjät samaan aikaan kieltäytyisimme kajoamasta kuntien budjetteihin. Nyt kuntapäättäjät lähtevät ehkä nostamaan myös veroja, kiristäen samalla erityisesti alemman keskiluokan verotusta.

Karkkiveron säätäminen on asiaa. Palvelujärjestelmämme ei kestä nykyisenkaltaisten elintasosairauksien lisääntymistä. Järjestelmämme ei tule pysymään pystyssä vain rakenteellisten uudistusten avulla tai ainakaan sen tuottama hyvinvointi ei tule olemaan entisenlaista, jos perinteisiä perusarvoja, jotka edistävät myös terveyttä, ei nosteta kunniaan. Suomalaiset, ja nimenomaan hallitukset poliittisesta väristä riippumatta, ovat omaksuneet liiaksi vapaamielisen Amerikan mallin ja edistäneet vapaamielisyyttä yhteiskunnan joka tasolla vedoten globalisaation paineeseen.

Suomalainen sosiaalipolitiikka perustui pitkään siihen, että sosiaali- ja terveyspalveluiden vastineeksi yhteiskunta vaati yksilöiltä kuria ja järjestystä sekä omatoimista vastuunkantoa. Nykypolitiikassa hallitukset myötäilevät rahanvallasta kumpuavia kansainvälisiä vaikutteita. Tosi asia kuitenkin on, ettei valtio voi olla tarjoustalo, jossa kaikki mieltymykset, niin yksilölliset kuin monikulttuurisetkin, tyydytetään. Silti lasta ei pidä heittää pesuveden mukana lähtemällä nykyiselle keskustalaisoikeistolaiselle tielle, jossa yhteiskunnan palveluita halutaan karsia, kun ei uskalleta nostaa arvoja yhteiskunnan keskiöön.

Hämmästyttävintä budjettiesityksessä on kehitysyhteistyömäärärahojen korottaminen entisestään 4 miljoonalla eurolla tilanteessa, jossa velkaannutaan 13 miljardia euroa vuodessa. Valtion varoja käytetään lähes miljardi kehitysyhteistyöhön vaikka leikkaamisen varaa riittäisi noston sijaan, nyt kun määrärahojen taso Suomen BKT:stakin nousee taantuman vuoksi harppauksen eteenpäin. Maailmallakin samalla rahalla saa enemmän kuin ennen.

Maailman rakenteelliset ongelmat eivät ratkea käyttämällä rahojamme joka vuosi kasvavassa määrin kehitysapuun. Samat kansainväliset tahot, jotka huutavat lisää rahojamme kehitysmaihin, edistävät yltiövapaata kaupankäyntiä polkien kehitysmaiden oikeuksia suojella tuotantoaan ja siten kehittää yhteiskuntaansa. Tutkimuksissa kehy-määrärahojen tason tärkeys sijoittuu suomalaisten prioriteeteissa häntäpäähän. Vain muutamat äänekkäät tahot huutavat ulkomaille lisää rahaa, kertomatta koskaan, mistä sitä pitäisi ottaa pois.

Suomalainen vasemmisto-oppositio tarjoaa lääkkeeksi taloustilanteeseen kehitysavun lisäämistä, lisää pakolaisia Suomeen ja samaan aikaan palveluiden parantamista yksilöllisten toiveiden mukaisesti. Kaikkein erikoisinta politiikan kannalta tilanteessa on, että vasemmisto on vielä enemmän hukassa kuin hallitus. Tätä menoa vasemmistopuolueiden kujanjuoksusta kohti seuraavia eduskuntavaaleja tuleekin todellinen improvisaatiofarssi. Kun politiikassa aate on hukassa, niin kaikki on hukassa. Tilannetta voi paikata vain huutelemalla välihuutoja toisten puheiden päälle ja antamalla lausuntoja politiikan liukuhihnalta.

harrastepesis perjantaisin

Torstai 27.8.2009 klo 16:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Aikuisten harrastepesis on vakiinnuttanut asemansa syksyn uutena juttuna Kurikassa. Näin ollen vuoro jatkuu Kurikan urheilukentän hiekkatekonurmella kunnes toisin ilmoitetaan. Tervetuloa siis pelaamaan aina perjantaisin klo 18.30.

VALTUUSTOALOITE KOULUKYYDITYSJÄRJESTELMÄSTÄ

Tiistai 25.8.2009 klo 14:07 - Vesa-Matti Saarakkala

Kurikassa perusopetuksen piirissä olevat oppilaat saavat kaupungilta koulukyydin läpi lukuvuoden, mikäli heidän koulumatkansa on yli 5 kilometriä. Läpi lukuvuoden koulukyydin saavat myös sellaiset 1. luokan oppilaat, joiden koulumatka on yli 3 kilometriä. Sellaiset 2. luokalla olevat, joiden koulumatka on 3-5 kilometriä, saavat koulukyydin osan aikaa lukuvuodesta.

Nykyinen koulukyyditysjärjestelmä on uudistuksen tarpeessa, sillä esimerkiksi oppilaan asuinpaikan tarkan etäisyyden mittaaminen koulurakennuksesta on turhan byrokraattista. Aiheutuu tilanteita, joissa käytännössä kyydityksen tarpeessa oleva oppilas jää vaille ilmaista koulukyytiä, koska hän asuu esimerkiksi vain muutaman sadan metrin päässä rajapyykistä.

Sen takia tulisikin mielestämme rakentaa järjestelmä, jossa kaikki perusopetuksen oppilaat saisivat hakemuksen perusteella ympärivuotisen koulukyydityksen, mikäli nousevat koulukyytiin erityiseltä pysäkiltä, joka olisi n. viiden kilometrin päässä käytävästä koulusta. Käytännössä tällaista mahdollisuutta käyttäisivät luonnollisesti vain ne oppilaat, jotka asuvat esimerkiksi 3-5 kilometrin päässä koulustaan, sillä tällaisia lähtöpysäkkejä olisi jokaiselta suunnalta vain yksi. Käytännössä uuden järjestelyn seurauksena uusia kyyditettäviä ei tulisi erityisen paljon etenkään Kurikan päässä, sillä kouluverkko on Jurvaan verrattuna tiheä.

Edelleen ne perusopetuksen oppilaat, joiden koulumatka on yli 5 kilometriä, noudettaisiin nykyisen systeemin mukaan suoraan kotipihasta/kototienpäästä, samoin kuin ne 1.-2.-luokkalaiset, joiden koulumatka on 3-5 kilometriä. Muutoksena tulisi kuitenkin lisäksi se, että myös 2. luokkaa käyvät, koulustaan 3-5 kilometrin päässä asuvat, saisivat ympärivuotisen kuljetuksen kotoaan.