Vesa-Matti Saarakkala

kansanedustaja Vaasan vaalipiiristä, Kurikasta

 

Puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden harha

Perjantai 5.8.2016 klo 9:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomen turvallisuuspolitiikkaan tuli uusi ulottuvuus, kun Nato-maa Ranska Pariisin terrori-vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgiskujen jälkeen vetosi EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulausekkeeseen, jonka mukaan EU-jäsenvaltioiden on autettava sitä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin.

 

Ennen Ranskan avunpyyntöä sotilaallista liittoutumattomuuttaan korostanut Suomi painotti sitä, että meidän osaltamme avunantovelvoitteella ei ole vaikutusta maamme sotilaalliseen liittoutumattomuuteen eli avunantopyyntöihin vastattaisiin aina sotilaallisen liittoutumattomuutemme puitteissa.

 

Kuten tiedämme, tästä linjasta ollaan nyt kuitenkin luopumassa, mikä on mielestäni viisasta, kun ottaa huomioon turvallisuuspoliittisen ympäristömme viimeaikaisen kehityksen. Suomella ei ole enää varaa puolueettomuuteen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Olemme liittoutuneet länteen, mikä on ainoa vaihtoehto, jos haluamme edes yrittää pitää kaikissa tilanteissa kiinni maa-alueittemme koskemattomuudesta. Liittoutumisen muodosta voidaan keskustella.

 

Aika ajoin kuulee väitettävän, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema taattaisiin hyvillä kahdenvälisillä Venäjä-suhteilla. Tällainen ajattelu on ruusunpunaista, sillä mikäli Itämeren alueella syttyisi sota, jonka osapuolena olisi syystä tai toisesta Venäjä, olisi Suomi pelkän maantieteellisen sijaintinsa takia heti kättelyssä Venäjän kauttakulku- tai alueluovutusvaatimusten kohteena. Ajatus, että Suomen maa-alueet eivät hyvien kahdenvälisten suhteiden takia kiinnostaisi Venäjää tilanteessa, jossa se sotisi vaikkapa Baltian maita vastaan, on harhainen. Suomi joutuu aina valitsemaan puolensa, ja sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kun katsoo, millaisista erilaisista yhteiskunnista on kyse idässä ja lännessä.

 

Talvisodan ihmeen jälkeen Suomi valitsi sotilaallisen liittoutumisen ja kykeni säilyttämään itsenäisyytensä jatkosodassa. Uhrit eivät olleet turhia. Jos olisi yritetty pysyä puolueettomana, Suomesta olisi tullut vuosikymmeniksi neuvostodiktatuurin osa. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vallinnut puolueettomuuspolitiikka oli viisasta, mutta myös pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Aika kultaa muistot, etenkin, jos on oma lehmä ojassa.

 

Kekkosen nimiin vannoneiden poliitikkojen ei pidä antaa pönkittää itseään meidän nuoremman sukupolven suomalaisten kustannuksella. He ovat ansiokkaasti työnsä aikanaan tehneet, ja kunniaakin siitä on jaettu, mutta joillakin kunnianhimo on kyltymätöntä ja menee yhteisen edun edelle. Historiaa käytetään väärin tuputtaen meille nuoremmille jo keskuudestamme poistuneiden suomalaisten linjauksia, jotka saattaisivat olla nykypäivänä täysin toisenlaisia kuin omana aikanaan. Monet todellisten valtiomiesten kuten Kekkosen taustajoukoissa häärineet ja hännystelleet läpeensä politisoituneet oman aikansa täysveriset poliitikot ovat yhä keskuudessamme taustavaikuttamassa. Ainoa, mikä heiltä nyt puuttuu, on Kekkonen, jota hännystellä.

(kirjoitus on julkaistu Ilkassa 4.8.2016)

Kunnianhimoista ja vastuullista politiikkaa hallituksessa

Lauantai 9.7.2016 klo 21:28 - Vesa-Matti Saarakkala

Vuosi Sipilän hallituksen aikaa on takanapäin. Keskeisimmissä asioissa eli Suomen julkisen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtalouden tasapainottamisessa, kustannuskilpailukyvyn kohentamisessa ja rakenneuudistusten valmistelussa on edetty vakuuttavasti ja määrätietoisesti.

Hallitus on osoittanut kykenevänsä tekemään epäsuosittuja, mutta talouden ja tulevaisuuden kannalta välttämättömiä päätöksiä. Emme voi jättää kasvavaa velkataakkaamme lapsille ja nuorille, ja jos haluamme pitää kiinni päätöksenteossa itsemääräämisoikeudestamme, emme voi jättää talouttamme hoitamatta, sillä velkatasomme ja velkaantumiskehityksemme on jo nyt lähellä johtaa Suomen EU-komission ohjaukseen. Eikö ole parempi tehdä leikkaukset demokraattisesti itse kuin odottaa että Brysselin byrokraatit tulevat aiempien hallitusten ajamien EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen sekä talouskurisopimuksen nojalla määrittämään, mistä otetaan? Jos emme halua yhteisvastuullista talouspolitiikkaa euroalueelle, emme voi itse ajautua autettavien joukkoon. Elvytysvarat on jo syöty, sillä valtion velka on kahdella edellisellä vaalikaudella Vanhasen-Kataisen, Kiviniemen-Kataisen ja Kataisen-Urpilaisen sekä Stubbin-Rinteen hallitusten aikana tuplattu yli 100 miljardiin euroon. Tuhlaamisesta ja rahankylvämisestä huolimatta kansantalous on supistunut jämähtäen suunnilleen vuoden 2008 tasolle. Näin pitkää taantumaa ei ole nähty kuin sotavuosina. Viime aikojen BKT:n kasvu ja kiinteistöjen hintojennousu johtunee maahanmuuton negatiivisten kustannusten kasvusta ja asuntopulasta kaupunkiseuduilla.



Ilmastollisesti kalliille ja maantieteellisesti kaukana maailman markkinoista sijaitsevalle, mutta globaalissa kapitalismissa toimivalle Suomelle elintärkeä kilpailukykysopimus kiky syntyi paineesta, jonka hallitus loi työmarkkinaosapuolille paljon parjatuilla pakkolakihankkeillaan. Hankkeista luovuimme hallituksessa heti, kun huomasimme, että ne ovat jo tehneet tehtävänsä eli kun alkoi näyttää siltä, että riittävä kilpailukykyhyppy saavutetaan ilman sanelua, sopien. Kikyssä raskaimman taakan kantavat julkisen sektorin työntekijät, joiden lomarahoja leikataan 30 prosentilla. Lomarahajärjestelmä on luotu aikana, jolloin työntekijöiden pelättiin jättävän palaamatta lomiltaan ja siirtyvän muihin töihin eli alunperin kyse oli lomaltapaluurahasta. Tänä päivänä tuollaista rahaa ei varmasti keksisi kukaan edes pyytää, jos sitä ei olisi takavuosikymmeninä lanseerattu. Kauan sitten saavutettuja etuja siis leikataan, työaikaa pidennetään hieman ja erityisesti meidän pienyritysvaltaiselle alueellemme tärkeää paikallista sopimista lisätään. Kiky ei ole vallankumouksellinen, vaan pikemminkin isänmaallinen hanke, jossa huomioidaan kokonaisuus, ja kaikkien etu laitetaan lillukanvarsien ja eri eturyhmien yksittäisten intressien edelle. Saavutus on Suomelle merkittävä. Monet ovat kummastelleet, miksi myös julkisen alan työntekijöitä kuritetaan, koska se ei suoraan tuota työpaikkoja. Vastaus kytkeytyy kokonaisuuteen eli siihen, että kokonaisveroastetta ei voida enää kiristää. Julkisen sektorin palkat kun maksetaan yksityiseltä sektorilta kerättävillä veroilla. Euroalueella toimiessa emme voi enää devalvoimalla kohentaa kilpailukykyä, mikä oli selvää myös ay-liikkeelle kun se aikanaan asettui rahaliittoon liittymisen puolelle yhdessä elinkeinoelämän kanssa. Nyt pitää kantaa vastuu siitä ratkaisusta.



Kunnianhimoinen sote-uudistus, joka viime vaalikaudella kaatui pahasti epäonnistuen, on nyt päätetty uudella ja demokraattisella suoriin vaaleihin ja luonnollisiin hallintoalueisiin perustuvalla maakuntamallilla hoitaa viimeinkin maaliin. Järjestämislakiluonnokset ovat jo lähteneet lausunnolle eli pitkä ja intensiivinen matka on tultu eteenpäin viime marraskuusta, jolloin Sipilän hallitus ajautui hajoamispisteeseen hallituspuolueiden näkemyserojen takia. Ilman perussuomalaisten tukea keskustalaisella pääministeri Sipilällä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tehdä uhkavaatimustaan kokoomukselle, joka lopulta taipui ja jonka toiveisiin vaikeasti toteutettavissa olevasta valinnanvapausmallista vastataan tulevan syksyn aikana. Kokoomus on ilmoittanut yhä kaatavansa sote-uudistuksen, jos valinnanvapausmalli ei heitä tyydytä. Se tietäisi hallituksen hajoamista ja sitä, että haettaisiin uutta hallituspohjaa lähinnä Sdp:n kanssa. Vaihtoehto on todellinen, koska käytännössä tehokkaasti toimivaa ja julkisen sektorin säilyttävää valinnanvapausmallia on hankala saada aikaan. Sdp:n olisi kuitenkin sitouduttava nykyisen hallituksen olosuhteiden vaatimaan tiukentuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan eikä talouskurista voitaisi lipsua eli Sdp:n pitäisi ottaa realistisempi linja, jonka se joka tapauksessa joutuu aikanaan ottamaan. Talouden tasapainottamisessa voitaisiin suurituloisia verottaa moraaliperustein enemmän, mutta isossa kuvassa sillä ei toki Suomen taloutta korjata, koska keski- ja pienituloisia on leijonanosa.

 

Hallituksen ensimmäinen toiminnallinen vuosi päättyi dramaattisesti siihen, kun Iso-Britannian kansa ilmaisi päättäjilleen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä tahtovansa irrottaa Iso-Britannian EU:sta. Nähtäväksi jää, toteutuuko ero lopulta, sillä edessä on vielä monta kiveä käännettävänä käytännössä. Vain pari päivää ennen erouutista eduskunnalle esiteltiin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, jossa EU:n merkitystä sotilasliittoon kuulumattomalle Suomelle turvallisuustekijänä entisestään korostetaan. Tämä perustuu erityisesti EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja sen sisältämään yhteisvastuu- ja avunantolausekkeeseen, jota Suomi ei ole ennen juuri mainostanut, mutta joka on noussut sopimustekstistä esiin muslimiterroristien iskujen myötä Ranskan vedotessa avunantopyynnössään kyseiseen lausekkeeseen.

 

Jos Iso-Britannia lopulta eroaa unionista ja sen seurauksena käynnistyisi EU:n laajempikin hajoamiskehitys, Suomen nykyiseltä turvallisuuspolitiikalta putoaa pohja pois ja jäisimme käytännössä Venäjän hyväntahtoisuuden varaan. Siksi on tärkeää tehdä jatkossa lisää puolustusyhteistyötä myös USA:n kanssa ja pitää yksituumaisesti yllä Nato-optiota, kuten vasemmistoliitto poislukien tehdäänkin. Mutta jos ilmenisi, että optio on vain pelkkää silmänlumetta vailla oikeaa kykyä tarvittaessa ja oikea-aikaisesti tehdä Nato-päätöstä, on turvallisuuspolitiikkamme kuin kopio sadusta Keisarin uudet vaatteet: Voisimme itse yksin uskoa turvallisuuspolitiikkaamme, mutta jos mitkään muut maat, myöskään Venäjä, eivät siihen uskoisi, olisi meillä ongelma. Uskottavan linjan ylläpitäminen ja vahvistaminen on nyt tärkeää. Jos jostakin syystä tulevaisuudessa Itämeren alueella tapahtuisi sotilaallinen konflikti, Venäjä käyttäisi silloin aluettamme vaikka haluaisimme pysyä puolueettomina. Toisin sanoen Suomen sotilaallinen puolueettomuus ja alueellinen koskemattomuus on yhdistelmänä tosipaikassa mahdoton. Me joudumme aina valitsemaan puolemme.

 

EU-kansanäänestystä ei ole välttämättä viisasta tässä vaiheessa ikään kuin brittien ratkaisun jälkilöylyinä järjestää, kun tällä hetkellä ei ole varmuutta mitä EU:ssa ja EU:lle sekä briteille tapahtuu. Mielipidetiedustelujen mukaan tässä vaiheessa myös unionijäsenyydestä järjestettävän kansanäänestyksen tulos olisi täysin selvä eli keskimäärin seitsemän kymmenestä suomalaisesta kannattaa jäsenyyttä sen haittapuolista huolimatta. Kansalaisaloitteeseen kansanäänestyksen järjestämisestä Suomen jäsenyydestä rahaliitossa eduskunta ottaa kantaa alkusyksystä.

(Kirjoitus on julkaistu Kurikka-lehdessä 8.7.2016)

Iso-Britannia ottaa hatkat - vai ottaako?

Perjantai 24.6.2016 klo 12:09 - Vesa-Matti Saarakkala

Britit päättivät eilen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä erota EU:sta. Juuri, kun Suomi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgselvästi alkoi painottaa omassa turvallisuuspolitiikassaan virallisestikin EU:ta ja sen yhteisvastuulauseketta. Jos brittien äänestystulos laukaisee EU:ssa kansanäänestysten aallon, ja tulee muitakin eroamisia, Suomen turvallisuuspolitiikka jää tässä mielessä tyhjän päälle. Vaarana on ajautuminen Venäjän syliin.

 

Iso-Britannian pääministeri David Cameron on päättänyt äänestystuloksen seurauksena erota pääministerin paikalta. Nähtäväksi jää, seuraako tästä uudet vaalit Britanniassa. Jos seuraa, kysymys kuuluu, kunnioittaako uusi parlamentti neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosta vai näemmekö vielä uuden juonenkäänteen? Olemmehan nähneet mm. Lissabonin sopimuksesta useampia kansanäänestyksiä samassa maassa, nimittäin Irlannissa.

 

Seuraavat kuukaudet näyttävät hyvin pitkälle, mitä tapahtuu. Olisi ehkä virhe tässä vaiheessa, tänään, tehdä syvällistä analyysia. Se on kuitenkin selvää, että seurauksia tällä tuloksella on. Mutta olihan selvää sekin, että myös toisensuuntaisella kansanäänestystuloksella olisi ollut seurauksia.

Monikulttuurisuuden aika Ylessä on ohi

Torstai 16.6.2016 klo 18:28 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskuntaryhmien neuvottelijat ja eduskuntaryhmät saivat hierottua aikaan laihan sovun Ylen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgasemasta. Sopu oli kuitenkin hyväksyttävissä, koska Yleä saadaan sen myötä myös kehitettyä demokraattisempaan suuntaan. Rahoituksen lisäksi keskeisin asia oli Ylen tehtävien muuttaminen: Ideologiaksi tunnustettu ja tunnistettu monikulttuurisuus siirrettiin yksissä tuumin pois Ylen tehtävistä ja johtotähdeksi lakipykäliin otettiin kansallinen kulttuurin vaaliminen kulttuurien moninaisuus terveellä tavalla tunnustaen. Tämä on perussuomalaisille iso periaatteellinen saavutus – woitonpäivä! Perussuomalaiset valvovat kansanvaltaisilla mandaateillaan, että Ylen uusi strategia myös toteutuu – se on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme. Lakimuutoksen on tultava lihaksi eli näyttävä ja kuuluttava myös Ylen ohjelmistossa – muuten Ylen rahoitus ei pitemmän päälle ole kestävällä pohjalla.

Stalinista monikulttuurisuuden ja väestösiirtojen utopiaan

Keskiviikko 8.6.2016 klo 18:16 - Vesa-Matti Saarakkala

Katsoin läpi Ylen kolmeosaisen Stalin-dokumentin, joka oli hyvää kertausta siitä, millainenvesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg maa Neuvostoliitto aikoinaan oli. On vaikeaa kuvitella totaalisempaa mielivaltaisuutta kuin mitä Stalinin Neuvostoliitto edusti: Neuvostokansalaisia tapatettiin miljoonittain ikään kuin esimerkin vuoksi, jotta saadaan aikaan pelon ilmapiiri. Kyse oli organisoidusta valtioterrorista. Terrorismissa keskeistä on nimenomaan sen ehdottomuus, arvaamattomuus, säälimättömyys ja mielivaltaisuus.

 

Stalin-dokumenteista sai kuvan, että Stalinin asema perustui ennen kaikkea valtioterrorin myötä luotuun pelon ilmapiiriin ja että varsinaista aitoa ihailua Stalinia kohtaan oli kenties vähemmän kuin esimerkiksi Saksassa Hitleriä kohtaan. Stalinia on luonnehdittu enemmän juonittelevaksi ja epäluuloisuudessaan kaikki rajat ylittäväksi lakoniseksi taustahäärijäksi ja Hitleriä taas karismaattiseksi ja uhrimieliseksi sekä uhmakkaaksi kansankiihottajaksi. Sanomattakin on selvää, että ehdottomuus yhdisti näitä molempia diktaattoreita.

 

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että nämä maailman ehkä kaksi tunnetuinta diktaattoria nousivat asemiinsa jokseenkin eriluontoisina/tyylisinä ihmisinä, vaikka yhdistäviä tekijöitä taatusti löytyykin.

 

Stalin ja Hitler nousivat diktaattoreiksi myös täysin erilaisissa maissa. Toinen sivistyneessä ja edistyneessä, mutta laman runtelemassa Saksassa keskellä Eurooppaa ja toinen taas takapajuisessa ja laajassa Neuvostoliitossa. Toinen oli äärioikeistolainen ja toinen taas äärivasemmistolainen. Toinen uskoi ns. ikuisiin totuuksiin ja toinen taas materiaan.

 

Nykyaikaa verrataan usein 1930-lukuun. Kuulemma samanlaisia ilmiöitä on nyt Euroopassa ilmassa. Ehkä näin. Mutta missä ovat tämän päivän hitlerit Euroopassa? Kasvamassa jossakin piilossa? Kysyä voi myös sitä, millaiset ovat sellaiset olosuhteet ja ”maaperä” Euroopan sisällä, että niistä nousisi totalitaarinen joukkoliike? Nykyistä oikeistopopulistista liikehdintää, jossa demokratialla on kiistaton asema ja jossa ei ole puhdasoppista ideologiaa, on suorastaan naurettavaa verrata kansallissosialismiin. Se johtaa vakaviin virhepäätelmiin ”ilmiön hallinnassa”. Oikeistopopulismi on kuitenkin monelle hyvä ja sopiva vihollinen oikeuttamaan vastuutonta vallankäyttöä.

 

Eurooppa on muuttunut niin radikaalisti, ettei ainakaan nykyisen EU:n alueella ole näköpiirissä mitään sellaista todellista joukkoliikehdintää, jota voitaisiin tällä hetkellä verrata esimerkiksi kansallissosialismiin. Perinteiseen äärioikeistolaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kansallismielisyyteen kylläkin. Mitään järjestelmävallankumouksellista ei ole kuitenkaan ilmassa. Lähinnä kyse on siitä, että vastustetaan käytännön liberalismin älyttömimpiä äärimuotoja ja halutaan aikaan jonkinlaista järjestystä ja ennakoitavuutta. Ei haluta tippua keskiluokasta alemmas jne. Yhteistyötä ollaan valmiita tekemään 1900-luvun perinteisten liberaalien puolueiden kanssa, niitä ei olla kieltämässä.

 

Paluuta sellaiseen totalitaarisuuteen, joka vallitsi 1930-luvulla, ei ole. Paluun sellaiseen voi synnyttää vain ja ainoastaan nykyisten oikeistopopulistien diskriminointi ääriliberaalien ajatusrakennelmien pohjalta siten, että konservatiivisesti ajattelevat ihmiset hylkäävät demokraattisen osallistumisen ja jättävät politiikan pelikentän näennäisesti liberaalien temmellettäväksi. Jos sitten maailmoja syleilevät eurooppalaiset liberaalit eivät onnistu maanosamme taloudenpidossa ja erehtyvät luomaan enenevässä määrin ihmisiä yhteiskunnallisesti estäviä passiivisen totalitaarisen vallankäytön rakennelmia ja tekemään tyhjäksi kaikenlainen järkevä vastarinta, on aikapommi viritetty valmiiksi. Silloin on vain ajan kysymys, kun maanosamme synnyttää seuraavan hitlerin. Jos äänestysprosentit jäävät alle 50:n, pitäisi hälytyskellojen viimeistään alkaa soida: Silloin kun ihmisten usko järjestelmään loppuu, on kyse enää todellakin vain ajasta.

 

Nyky-Venäjä on oma lukunsa. Se ei ole muuttunut niin paljon kuin Eurooppa, eikä demokratia ole juurtunut sinne samalla tavalla kuin meille. Toisaalta kommunismiin verrattava ideologia vallankäytön polttoaineena puuttuu. Venäjän jatkokehitys määräytyy hyvin pitkälle yhden henkilön eli presidentti Putinin aivoitusten pohjalta. Ilman tunnistettavaa ja mukaansatempaavaa ideologiaa Venäjän vallankäyttäjät eivät kuitenkaan pysty kiristämään kovinkaan paljon otettaan. Vain erilaisten akuuttien konfliktien ja uhkien kautta poliittinen eliitti Venäjällä kykenee saamaan lisäaikaa sen miettimiseen, mikä olisi lopulta venäläinen yhteiskunnallinen visio ja millaisen jatkoluvun tarina saa. Jos Euroopan talous menee liberaalien johdolla aivan kuralle, mutta kurssia ei onnistuta korjaamaan vastuullisten oikeistopopulistien ja konservatiivien toimesta poliittisen voiman jäädessä ratkaisevalla tavalla liian vähäiseksi ja liberaalien rakenteiden ottaessa lopulta selkävoiton vallankäyttöyrityksistä, on melko varmaa, että Venäjä ottaa uudestaan lopullisen suunnan kohti totalitarismia, sillä silloin se voidaan nähdä uskottavana vaihtoehtona negatiivisen talouskasvun ja liberaalin demokratian eurooppalaiselle yhteiskuntakokeilulle. Liberaali demokratia kun elää vain talouskasvusta.

 

Silloin Euroopasta alkaa myös löytyä Venäjälle paljon ymmärtäjiä ja se voi nousta taas maailmanpolitiikan mahtitekijäksi tarjoten sinänsä selkeän yhteiskunnallisen vaihtoehdon monikulttuurisuusutopian romahduttamalle Euroopalle, jossa yritettiin demokratian nimissä yhdistää hyvinvointivaltio, ääriliberalismi, uskonnollinen fundamentalismi ja taloudellinen edistyksellisyys. Lopputuloksena totaalinen kaaos. Tuoreet tulokset EU:n kannatuksen romahtamisesta ovat merkki siitä, että parlamentarismin kautta tapahtuvalla rakentavalla ja hallitulla vaihtoehtoisella politiikalla on viimeiset hetket. Jos suunnanmuutosta parempaan ei tapahdu, vaan kokonaisuutta suuremmaksi asiaksi nostetaan esimerkiksi yksittäinen, ulkomaalaisen perheen kannalta sinänsä ikävä, päätös perheenyhdistämisen epäämisestä, samalla kun dementoituneet suomalaisvanhukset odottavat yhteiskunnalta hoivaa ja hoivapaikkaa, ensin seuraa konservatiivien poliittinen epäusko ja toivottomuus, mikä paradoksaalisesti näkyy liberaalien kasvavina ääniosuuksina hämäten unohtamaan kotiin jäävien kansalaisten hiljaisen protestin. Se jää kytemään ja odottamaan langansytyttäjää. Sitten kun sellainen saapuu, palo leviää nopeasti.

 

Jos Euroopan maat yrittävät suuruudenhulluilla väestösiirroilla ratkaista muun maailman ja yksittäisten ihmisten ongelmia muualla maailmassa vastaten heidän kaikkiin sinänsä inhimillisiin toiveisiin, voin vakuuttaa, että demokratian aika maanosassamme on ohi nopeammin kuin uskommekaan eikä tilanne lähtömaissa parane pätkän vertaa. Mikään järjestelmä ei kestä sellaista. On outoa, että me mietimme taantuvan talouden Suomessa yksisilmäisesti sitä, aiheutammeko perheenyhdistämistä tiukentamalla mahdollisesti radikalisoitumista perheenyhdistämistä anovien keskuudessa, kun samaan aikaan emme pysty antamaan omille nuorillemme juuri mitään takeita hyvistä tulevaisuudennäkymistä ja lyömme opiskelijoille 15 000-30 000 euron velkasäkin niskaan. Vanhukset kehotamme hoitamaan lähinnä omaisten toimesta. Syntyvyys on nälkävuosien tasolla, mikä ei varmaankaan korreloi toivotun lapsiluvun kanssa. Monen suomalaisnuoren ei tarvitse miettiä ”perheenyhdistämisiä”, kun varsinaista perhettä ei edes ole, eikä tule. Työpaikoista taistellaan tiukasti ja osalla ”arpaonni” ei osu kohdalle. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet edustavat sukupolvea, jotka pitkästä aikaa nykytiedon valossa saavuttavat heikomman materiaalisen elintason kuin vanhempansa. Itse olisinkin tässä tilanteessa enemmän huolestunut siitä, jos merkittävä osa kantaväestöstämme alkaa pettyneinä ja ehkä toivottomina radikalisoitua. Heitä on potentiaalisesti yli 5 miljoonaa kun taas Suomeen turvan tai paremman elintason perässä hakeutuvia on joitakin kymmeniä tuhansia, mutta potentiaalisesti miljoonia.

 

Ilmeisesti Suomessa menee vielä liian hyvin, kun ajatellaan, että meillä on varaa nostaa yksi ulkomaalaisten perheenyhdistämistapaus kaiken muun suomalaisten kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja toivottomuuden yläpuolelle ikään kuin jalustalle. Suomi toimii perheenyhdistämisten kiristämisessä EU:n oikeusvaltioperiaatteiden mukaan. Eikö sekään riitä? Miksi ei saman tien lähdetä Välimereltä Ruotsinlaivoilla hakemaan porukoita tänne ja asutetaan tulijat perheisiimme? Pääministeri voi tällä kertaa luvata vaikka mökkinsä, jos sellainen löytyy. Hölmöläisten touhua. Muuta en voi todeta.

 

Niin kauan kuin Eurooppa ottaa mittavassa määrin alueelleen humanitaarista maahanmuuttoa, virta tulee olemaan ehtymätön. Takapajuisuus lähtöalueilla vain valtaa alaa ja kaikki, jotka haluavat edistystä, siirtyvät Eurooppaan. On paljon helpompi valita tänne tuleminen kuin yrittää saada aikaan paikallisesti muutosta, jos kerran portit tänne ovat auki. Karrioiden voidaan todeta, että vain Euroopan rajojen tiukka sulkeminen ja säännöstelty hallittu maahanmuutto pienessä määrin on ainut kestävä ratkaisu. Ymmärrän täysin, miksi monet valtiot ovat rakentaneet ja rakentavat raja-aitoja. Jonkinlainen "aita" pitäisi saada myös Välimerelle.

Kreikan lainaohjelmista ja Suomen vastuista

Lauantai 28.5.2016 klo 15:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Viime päivinä on keskusteltu Kreikasta. Mistäpä muustakaan. "Paha uni" on taas täällä.vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg

On väitetty, että Suomen vastuut olisivat kasvaneet Sipilän hallituksen päätöksillä. Vastuiden kasvattaminen olisi vastoin voimassa olevaa hallitusohjelmaa, ja jos noudatetaan valtiovarainministeriön koko viime vaalikaudella vallinnutta ja nykyäänkin voimassa olevaa tulkintaa, Suomen vastuut eivät ole Sipilän hallituksen toimesta käytännössä kasvaneet. Korkojen alentaminen tai laina-ajan pidentäminenkään eivät nekään kasvattaisi Suomen vastuita. Ne pienentävät Suomen saatavista ennakoituja tuottoja eli heikentävät sen bisneksen kannattavuutta, joka Vanhasen hallituksen aikana Kreikan lainoittamisen myötä aloitettiin. Silloin tätä toimintaa mainostettiin siis hyvänä bisneksenä.

Kreikalle on tämän hallituksen aikana kyllä hyväksytty kolmas lainaohjelma eli lainapaketti, mutta se ei siis koko ajan, myös viime vaalikaudella, voimassa olleen valtiovarainministeriön vastuutulkinnan mukaan kasvattanut Suomen vastuita, koska lainapaketti toteutettiin Euroopan vakausmekanismi EVM:n kautta niiden kansainvälisten sitoumusten eli vastuiden puitteissa, jotka jo Kataisen-Urpilaisen hallitus Suomen kontolle otti. EVM on hankkinut lainamarkkinoilta rahaa, jotka se lainaa eteenpäin Kreikalle.

Tämä EVM:n varainhankinta taas on onnistunut, koska Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana Suomi ja muut euromaat päättivät sitoutua takaamaan EVM:n varainhankintaa. Kyse on ns. velkavivuttamisesta, jossa näillä EVM:lle myönnetyillä ja maksetuilla pääomilla saadaan hankittua Kreikalle lainaa markkinoilta.

Jos Kreikka ei maksa näitä lainojaan takaisin, EVM kärsii tappiot ja silloin Suomi voi menettää suoraan sen noin 1,44 miljardia euroa, jolla Kataisen hallitus pääomitti EVM:ää sen varainhankinnan eli velkavivuttamisen mahdollistamiseksi. Tätä voisi kutsua sijoituksen alaskirjaamiseksi.

Jos EVM:lle tulee lainaohjelmien myötä enemmän tappioita, Suomi joutuu vaadittaessa pääomittamaan EVM:ää aina noin 12,58 miljardiin euroon saakka. Kaikki nämä päätökset on tehty Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana ja näitä miljardeja on kutsuttu ja kutsutaan Suomen vastuiksi, ei yksittäisiä lainapaketteja, jotka maksetaan näiden EVM-sitoumusten rajoissa EVM:n avulla. Tiedän sen, koska olin näitä päätöksiä itse vastustamassa. Kaikki Kreikalle EVM:stä myönnetyt lainaohjelmat on kyetty saamaan aikaan niiden pääomien puitteissa, jotka EVM:ään on jo maksettu sisälle. Suomen osalta siis 1,44 miljardin euron pääoman puitteissa.

Sipilän hallitus on pannut piikin kiinni siinä mielessä, että EVM:n varainhankintaa se ei suostu helpottamaan kasvattamalla EVM:n pääomarakennetta nykyisestä eli kaiken Kreikan lainoittamisen on onnistuttava tämän Suomen osalta 1,44 miljardin euron puitteissa. Suomi ei kuitenkaan voi mitään, jos EVM:n enemmistö vaatii Suomea pääomittamaan vakausmekanismia aina 12,58 miljardiin euroon asti, joka on Kataisen-Urpilaisen hallituksen hyväksymä sitoumus kaiken kaikkiaan. Yhtään näitä 1,44 miljardista eurosta ei ole maksettu Sipilän hallituksen aikana eikä enempää vapaaehtoisesti myöskään makseta lisää. Suomen vastuita ei ole kasvatettu eikä kasvateta.

Mitä tulee riskeihin, niin niiden arvioiminen ei ole yksiselitteistä, koska riskiarvio ei koske vain EVM:ää vaan kaikkia Suomen sitoumuksia suhteessa Kreikkaan ja eurokriisiin. Kreikalle EVM:n avustuksella hankittavien lainaerien myötä riskien voidaan katsoa joko kasvavan tai pienenevän. Kyse on arviosta riskien toteutumisen todennäköisyydestä. Jos uskoo, että myöntämällä Kreikalle kolmas lainapaketti ja tilittämällä sen ehdollisia lainaeriä Kreikalle Kreikan tilanne vain heikkenee, silloin riskien toteutumisen todennäköisyys kasvaa. Jos taas on sitä mieltä, että suunnitellun lainaerän tilittäminen tietyillä ehdoilla Kreikalle lisää Kreikan mahdollisuuksia selvitä veloistaan, silloin riskien toteutumisen todennäköisyys pienenee. Riskeistä Suomen hallitusohjelmassa ei ole linjattu mitään, mutta edellisellä kaudella toimineen perustuslakivaliokunnan mukaan riskiarvio on keskeinen. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä vain koskien yksittäistä lainapakettia ja lainaerää, vaan se tulee tehdä arvioiden koko kokonaisuus.

Riskiarvioihin liittyy se, mitä tapahtuu euroalueella ja sen rahoitusmarkkinoilla kokonaisuudessaan, jos Kreikalle myönnetään ehdollinen lainaerä tai jos vastaavasti lainaerää ei myönnetä, vaan käytännössä Kreikka päästetään konkurssiin. Jälkimmäisessä tapauksessa riskien toteutumisen todennäköisyys pelkästään jo Vanhasen hallituksen aikana annettujen kahdenvälisten Kreikka-lainojen, Urpilaisen takuiden arvonmenetyksen ja Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana EVM:ään maksetun pääoman ja ERVV:n miljardien takausvastuiden realisoitumisen osalta on lähempänä 100 prosenttia kuin nollaa. Se, että nykyinen hallitus ja perussuomalaiset osana sitä on saatettu näiden tapahtuneiden tosiasioiden eteen, ei ole perussuomalaisten syytä eikä perussuomalaisten vastuulla. Vain se on perussuomalaisten ja nykyisen hallituksen vastuulla, että Suomen hallitus ei yksin asettunut vastustamaan viime kesänä Kreikalle EVM:stä myönnettyä kolmatta lainaohjelmaa, mutta se ei liity Suomen vastuisiin ja mikäli Suomen vastustus olisi synnyttänyt komission tulkinnan mukaan euroalueelle ns. hätätilan, olisi lainaohjelma Kreikalle voitu myöntää määräenemmistöpäätöksellä EVM:n hallintoneuvostossa Suomen vastustuksesta huolimatta. EVM:n säännöt on hyväksynyt edellinen eduskunta, perussuomalaisten vastustaessa tällaista mahdollisuutta määräenemmistösäännöstä ja joka tapauksessa edellyttäen sen käsittelyä eduskunnassa vaikeutetussa säätämisjärjestyksessä 2/3 määräenemmistöllä ja jääden vaatimuksineen yksin. Olin paikalla.

Kreikan velkojen suora leikkaaminen ei sekään kasvata Suomen olemassa olevia vastuita, vaan se tarkoittaa niiden riskien realisoitumista, joita riskejä Suomi on edellisten hallitusten aikana kontolleen ottanut, kun on nämä sitoumukset hyväksynyt. Sipilän hallitus on kuitenkin linjannut, että jokainen maa vastaa itse veloistaan eli ilman hallitusohjelman muuttamista Suomi ei voi leikata etenkään kahdenvälisiä Kreikka-saataviaan eikä ERVV:n avulla myönnettyjä lainoja, koska niihin liittyy takaus. Tosiasia on kuitenkin se, että 1,44 miljardia euroa, jotka Kataisen-Urpilaisen hallitus sijoitti EVM:n pääomaan, ei ole velkaa Kreikalle, vaan se on pysyväisluonteinen sijoitus vakausmekanismiin. Tuota pääomaa emme saa koskaan käyttöömme, vaan olemme jo menettäneet sen. Näin ollen kaikki Kreikan suhteen tulevaisuudessa mahdollisesti tehtävät alaskirjaukset eivät automaattisesti ole nekään vastoin periaatetta ”jokainen maa vastaa itse veloistaan”, sillä esimerkiksi tilanteessa, jossa Suomi EVM:n kautta kärsisi 1,44 miljardin euron alaskirjauksen sijoituksestaan, Suomi ei silloin maksa kenenkään velkoja eikä menetä saataviaan. Sen sijaan, jos tapahtuisi sellainen alaskirjaus, jossa EVM:ää jouduttaisiin käytännössä pääomittamaan lisää yli jo pääomitetun 1,44 miljardin euron, kyse olisi tilanteesta, jossa no bail out –sääntöä rikottaisiin selvästi.

Minä en tässä edellä esitä tai ehdota mitään, vaan kuvaan vain olemassa olevan tilanteen ja sen, miten tähän on tultu. Vastuu pitää osoittaa niille tahoille, joilla vastuu tapahtuneista tosiasioista on, ei niille, jotka on saatettu näiden tapahtuneiden tosiasioiden eteen.

Lähteet:

Hallitusohjelma

http://vm.fi/suomen-vastuut (Sivun yläosassa oleellinen info)

http://vm.fi/documents/10623/1210755/Suomen+valtion+taloudelliset+sitoumukset%2C+vastuut+ja+saatavat+Euroopan+talous-+ja+velkakriisiin+liittyen+%E2%80%93+tilanne+31.12.2015/1feefe64-b275-4951-9708-4e076b86faab (Tarkempi kuvaus, jossa kerrotaan mm. mitä vastuilla on koko eurokriisin ajan käsitetty Suomessa riippumatta hallituksen koostumuksesta tarkoitettavan.)

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000975887.html (Yksittäisten asiantuntijoiden tulkintaa)

Sauli Niinistön ilmoitusta odotellessa

Keskiviikko 25.5.2016 klo 16:15 - Vesa-Matti Saarakkala

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ilmoittanut, että hän kertoo jatkoaikeistaan ensi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgvuoden keväällä.

 

Yleisesti ajatellaan, että jos hän asettuu jälleen ehdolle, on hänen valintansa jatkokaudelle tasavallan presidentiksi lähes varma. Muilla ehdokkailla ei ole jakoa. Näin ajattelen myös itse. Lähinnä kyse on siitä, valitaanko Niinistö jatkokaudelle suoraan ensimmäisellä kierroksella, vai nouseeko toiselle kierrokselle haastaja Niinistölle vihervasemmistosta.

 

Koska omasta puolueestani käytännössä kukaan ei ole ilmoittanut haluavansa pyrkiä presidentiksi, kertoo se siitä, että myös perussuomalaisten riveissä odotellaan Sauli Niinistön ilmoitusta. Jos hän lähtee ehdolle, puolueella on mahdollisuus asettua suoraan Sauli Niinistön taakse ja varmistaa tuellaan hänen valintansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella.

 

Jos puolue ei asetu Sauli Niinistön taakse, pitää syyn olla erittäin hyvä. Siihen ei riitä heitto, että kaikilla uskottavilla puolueilla on oltava oma ehdokas tai että kun on pyydetty ja kysytty, niin sen takia ehdokas asetetaan/ehdokkaaksi lähdetään. Motiivin on oltava todellinen ja kunnollinen. Suomi on vakavassa tilanteessa. Presidentinvaali on henkilövaali. Siinä äänestetään parasta ehdokasta nimenomaan tasavallan presidentin tehtävään.

 

Keskusta valitsi tien, jossa se asettaa ehdolle tasavallan presidentiksi eduskuntaryhmänsä nykyisen puheenjohtajan Matti Vanhasen. Keskusta ei syystä tai toisesta luota loppuun asti Sauli Niinistöön, eikä keskusta välitä siitä, asettuuko Sauli Niinistö ehdolle vai ei. Presidentiksi halutaan taustaltaan keskustalainen. Keskustalle kyseessä on puoluevaali.

 

Keskustan toiminnassa on loogisuutensa, sillä jos ehdokas presidentinvaaliin asetetaan tosissaan, se on tehtävä ennen kuin Sauli Niinistö mahdollisesti asettuu ehdolle. Miksi asettaa ehdokas enää sen jälkeen, jos Sauli Niinistö lähtee ehdolle? Niinpä. Korkeat kriteerit täyttäviä uskottavia syitä sellaiseen on äärimmäisen vaikea löytää. Sellaiset syyt olisivat enemmän tai vähemmän keksimällä keksittyjä puoluepoliittisia syitä.

 

Ehkä perussuomalaiset voisivat edustaa tässä ajassa uudenlaista poliittista kulttuuria, mikäli Sauli Niinistö asettuu ehdolle. Sitä odotellessa.

Pelin henki palvelutaloudessa

Tiistai 17.5.2016 klo 9:54 - Vesa-Matti Saarakkala

Yhä suurempi osa Suomen kansantaloudesta perustuu palvelutuotantoon. Ehkä sana vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgpalvelutuotanto onkin monessa tapauksessa oikea termi, sillä ihan tavallisena asiakkaana sitä kokee välillä olevansa yksi tuotannontekijä palveluprosessissa, vaikka tulisi olla palveltavana.

 

Otetaan muutama esimerkki: joissakin kaupoissa myyjät keskittyvät höpöttämään lähinnä toisilleen ja palveltavan oletetaan hoitavan ostoksensa vähin äänin ja tietysti palveltavan odotetaan vielä kiittävän myyjiä siitä, että sai asioida kaupassa. Kiitosheitä tai näkemiintä on turha odottaa, ellei itse sitä sano ensin. ”Tervetuloa taas uudelleen”, on pääsääntöisesti täysin tuntematon ilmaus, ellei lasketa ämyreitä, joista tällaisen toivotuksen voi joskus kuulla. Pelin henkenä on se, että positiivinen asiakas voi saada positiivista palvelua, mutta naama peruslukemilla oleva asiakas saa robottimaista palvelua, aivan kuin myyjällä olisi lupa hoitaa työnsä sen mukaan, millaisella tuulella asiakas sattuu olemaan.

 

Ei ole ihme, että monista kuluttajista tuotteiden halpuuttaminen tuntuu kohtuulliselta ja moni valitsee esimerkiksi yhä yleistyvät itsepalvelukassat. Hinta-laadultaan parasta palvelua saa Suomessa McDonland’sissa.

 

Paljon puhuttavalla taksialalla joutuu aika ajoin tilanteeseen, jossa pääkaupunkiseudulla kuski ei osaa ajaa kohteeseen, mutta ei myöskään viitsi käyttää navigaattoria. Silloin tällaisessa tilanteessa myös kielenymmärtämisessä on pääsääntöisesti ongelmia. Todella pieni osa kuskeista vaivautuu nousemaan penkistään ja avaamaan palveltavalle takaovea, ja pienelle osalle kynnyksen muodostaa jo se, että pitäisi nousta ylös laittamaan pussukka takakonttiin, vaikka tämän luulisi tekevän hyvää kuskille myös oman hyvinvointinsa kannalta, kun saisi autossa surkastuva selkä liikettä.

 

Ei ole ihme, että moni kansalainen miettii taksipalvelujen vapauttamista varteenotettavana vaihtoehtona, jos töihin otetaan henkilöitä, jotka eivät osaa palvella asiakasta oikein mitenkään. Hyvin palvelevia kuskeja on runsaasti, mutta monen mielestä se ei riitä, kun käsitellään taksialaa kokonaisuudessaan. Ja harvassahan ne oven mennen tullen avaavat kuskit ovat. Mieleeni on jäänyt yksi eläkeikäinen kuski, joka jopa puristeli takapenkin lattiamaton ennen kuin otti autoonsa asiakkaan. Hänellä ei ollut komeaa mersua, vaan tavallinen Hyundai, mutta hänen konseptinsa oli toimiva. Ylipäätään autojen osalta sanoisin, että korkeammat taksiautot ovat parempia tilanteessa, jossa ovea ei avata ja ovesta pitää könytä sisään laukkujen kanssa mennen tullen. Silloin homma on helpompaa ja eikä tilanne tule ns. päälle. Jos siis otatte itsepalvelutaksin, pyrkikää valitsemaan auto, johon on helppo mennä sisään ja josta on helppo nousta. (Eivät ole useinkaan premium-luokan autoja.)

 

Julkiselta puolelta voisi nostaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut. Saan paljon palautetta palveluiden toimimattomuudesta ja esimerkiksi siitä, että lääkärillepääsyn kynnys nostetaan korkealle vaikka kysymyksessä olisi esimerkiksi lapsen sairastuminen. Ristikuulustelu suoritetaan puhelimessa, ja pelin henki on se, että asiakas on lähtökohtaisesti väärässä pyrkiessään viemään lääkärin kallista aikaa. Kun sitten kovan perustelemisen jälkeen menee terveyskeskuksen odotushuoneeseen, saattaa tilanne olla se, ettei siellä näy ristin sielua eli ruuhkaa ei lopulta ollutkaan, tai jos on, niin sitten odotusaika onkin heti kättelyssä useampi tunti. Syntyy käsitys, että kansalaisen aika se ei tietenkään maksa mitään.

 

Päättäjänä olen tullut siihen tulokseen, että nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä hyvin hoituvat sellaisten ihmisten asiat, jotka ovat päässeet tai joutuneet syystä tai toisesta erikoissairaanhoitoon ja joilla on pitempiaikainen sairaus, jota seurataan ja hoidetaan kroonisena. Satunnainen palveluntarvitsija tai moniongelmainen on lähes aina epäilyn kohteena pyrkiessään lääkärille. Mutta käypä yksityisellä tai vaikka lomareissulla Virossa, niin sinua palvellaan ja saat ehkä tarvittavaa näyttöä voidaksesi sitten marssia takaisin suomalaisen julkisen palvelun piiriin todistamaan, että olit ehkä sittenkin oikeassa. Sen tehdäksesi sinulla on oltava rahaa. Tervetuloa sote-uudistus!

 

Ei ole ihme, että julkisen sektorin toimijoiden pelonlietsonta sote-palvelujen yhtiöittämisessä osana sote-uudistusta ei oikein herätä vastakaikua monissa kansalaisissa, vaikka osa sote-uudistusta kohtaan esitetystä epäilystä on ihan perusteltuakin.

 

Näitä esimerkkejä suomalaisesta ”palvelusta” löytyy varmasti monelta muultakin alalta, onhan suomalaiset totutettu jonottamiseen ja itsensä palveluun esimerkiksi aterioidessa, ja kahvikupista jossakin peltihallissa saat maksaa käsittämättömän paljon. Automatkoille kannattaa ostaa mukaan oma terästermari. Maksaa itsensä nopeasti takaisin.

 

Summa summarum. Parasta palvelua olen itse saanut pankeissa, mutta koska tulee asioitua sen verran harvoin, ei tällä ole olennaista merkitystä pankin valinnassa, vaan siinä ratkaisee puhtaasti raha. Myös Alkoissa palvelu on erinomaista. Parempi palvelu olisi kuitenkin monella alalla iso valtti. Miksi ässä kuitenkin toistuvasti jätetään hihaan? Ehkä minä vain en ymmärrä tämän pelin henkeä.

Keskustalaiset nyt ratkaisijan paikalla alkoholipolitiikassa

Torstai 12.5.2016 klo 12:42 - Vesa-Matti Saarakkala

Julkisuudessa olevien tietojen mukaan keskusta tekee tänään eduskuntaryhmänsä vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgryhmäkokouksessa päätöksiä kannastaan alkoholilainsäädännön kokonaisuudistukseksi. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001176655.html

 

Keskusta voisi halutessaan pitää kiinni siitä perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehulan helmikuisesta pohjaesityksestä, että Alkon monopoliasemaa, joka on keskeinen elementti alkoholihaittojen ehkäisemisessä, ei muuteta. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/ministeri-rehula-esitteli-alkoholilain-pohjaesityksen-ministeriryhmalle

 

Nyt julkisuudessakin esille on kuitenkin noussut vaihtoehto, että osa vahvoista oluista vapautettaisiin myyntiin Alkon ulkopuolelle eli myyntipisteiden määrää laajennettaisiin nykyisestä n. 350:stä yli 5000:een. Näin tehtäisiin, vaikka esimerkiksi vahvan oluen matkustajatuonti Virosta on mm. tullin uusien valvontakäytäntöjen seurauksena vähentynyt viime vuosina. https://www.thl.fi/fi/tilastot/tilastot-aiheittain/paihteet-ja-riippuvuudet/alkoholi/alkoholijuomien-matkustajatuonti

 

Alkon monopolin murtaminen olisi poikkeus ministeri Rehulan pohjaesitykseen ja sen linjauksiin nähden. Jos keskustan eduskuntaryhmä haluaa, se voisi tukea ministeriään ja hänen helmikuista esitystään, jossa Alkon nykyinen monopoliasema säilytetään ja alkoholilainsäädäntöön tehtäisiin vain tasapainoiset muutokset, jotka uskoakseni sopivat sekä perussuomalaisille että kokoomukselle. Mikäli nämä muutokset eivät sitten jostakin kumman syystä kelpaisi perussuomalaisille ja kokoomukselle, voisi keskustan eduskuntaryhmä pysäyttää lainvalmistelun ja pitää alkoholilainsäädännön nykyisellään.

 

Tässä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja lyhyesti kuvattuna päätöksentekotilanne, joka nyt on eduskunnassa käsillä.

Politiikkaa päästä varpaisiin - sananvapauden nimissä

Tiistai 3.5.2016 klo 9:16 - Vesa-Matti Saarakkala

Tänään vietetään kansainvälistä sananvapauden päivää. Sananvapauden käyttäminen on vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgviime vuosina muuttanut muotoaan paljon. Kun aloitin itse sananvapauteni käyttämisen poliittisessa mielessä 2000-luvun alussa, oli aika harvinaista, että joku nuori henkilö ottaa poliittisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Itselläni se tapahtui ensisijaisesti sanomalehdissä yleisönosastokirjoituksin. Minusta tehtiin oikein juttu Ilkka-lehteen tästä aiheesta. Olin tuolloin lukiolainen, oman aikani outolintu.

 

Aloittelin kirjoittamiseni nimimerkillä, ikään kuin harjoitellen sitä, että jossakin vaiheessa aloitan nimellä kirjoittamisen. Aika nopeasti siirryin oman nimeni käyttämiseen. Erityisen tyytyväinen olin, kun Suomenmaa julkaisi kirjoituksiani ja maksoi niistä vieläpä joidenkin eurojen palkkion minulle. Siis palkkion tavallisesta mielipidekirjoituksesta. Voitteko uskoa?

 

Internetissä tutustuin eri puolueisiin, mutta vuorovaikutusta ei juuri ollut. Löysin joitakin samanmielisiä mielipideaktiiveja. Oli kiven takana löytää vastaavanlaisia idealisteja kuin itse olin. Kypsyttelin ajatuksiani aika itsenäisesti lukien kirjallisuutta ja miettien omintakeista ideologiaa kaikessa rauhassa. Tuohon ideologiaan hain sitten puoluetta alustaksi omalle toiminnalleni. Itselleni oli koko ajan selvää, että vien ajatuksiani eteenpäin puoluepolitiikassa ja onnistun siinä varmasti. Jos olisin joutunut aloittelemaan poliittista toimintaani tämän päivän olosuhteissa, olisin ehkä kyllästynyt, sillä en millään taivu pelleksi, jollainen pitäisi olla edetäkseen suoraan lapsuudesta ja nuoruudesta puoluepolitiikan näköalapaikoille ja kunnolliseen vaikutusasemaan.

 

Nykyään sananvapautta käytetään enenevässä määrin nopeatahtisesti ja impulsiivisesti. Varsinaisten ”puheenvuorojen” merkitys tuntuu vähentyneen. Kanta pitäisi muodostaa nopeasti ja räväkästi, jotta se kiinnostaisi. Esimerkiksi pitkä ja perusteellinen blogikirjoitus luokkaa 5000-10 000 merkkiä saa yleensä vain vähän lukijoita. Toisin on, jos ilmaisee mielipiteensä muutamalla kymmenellä tai sadalla merkillä. Jokainen voi tietysti kysyä itseltään, voiko esimerkiksi yhteen twitter-viestiin sisältyä mitään arvokasta.

 

Uusi muoti kirjoitustyylissä varmasti vaikuttaa nuorten ajatteluun ja sen kehittymisen mahdollisuuksiin. Kärsimättömyys ja kärjekkyys korostuvat. Tärkeintä on saada huomiota. Vain huomionsaanti on arvokasta. Ei olla tyytyväisiä enää siihen, että sai mielipiteensä julki. Pitää saada nopeasti vastetta. Politiikassa tämä näkyy siinä, että hyvin keskinkertaisella ajattelulla saa aika helpolla huomiota. Ihmetellään oikein porukalla joidenkin yksilöiden ajatuksenjuoksua. Eikä oikeastaan enää itse ajatuskulkua vaan sitä, miten tällainen tai tuollainen ihminen voi oikein ajatella noin tai näin. Kuka vain haluaa sirkuksen pelleksi, areena on vapaa ja yleisö valmiina. Mielestäni sanonta ”kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” on poliittisen menestyksen mielessä vahvistunut.

 

Politiikassa on siirrytty aidosti huomiotalouteen. Menestys perustuu optimaaliseen tapaan hankkia sopivassa suhteessa ajatuksilleen tai itselleen kannattajia ja vastustajia. Jos halutaan pehmentää omaa imagoa, tai meinaa olla hiljainen hetki, lähdetään julkisesti kommentoimaan ilmiöitä, kuten urheilua. Ehkä sekin päivä tulee, kun vessakäynnistäkin saadaan rakennettua sellainen kokemus ja elämys, että on aivan tavallista kertoa siitä yleisölle tavalla tai toisella. Laiturinnokasta ja omista varpaista ei ole enää pitkä matka pöntölle tai puuceehen. Samaa p….aa molemmat.

Politiikka on rikki.

Kansalaisaloite kansanedustajien sopeutumiseläkkeiden poistamiseksi

Perjantai 29.4.2016 klo 22:58 - Vesa-Matti Saarakkala

Olen yhdessä toisen perussuomalaisen kansanedustajan Rami Lehdon kanssa tehnyt vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgkansalaisaloitteen kansanedustajien sopeutumiseläkkeiden poistamiseksi. Nimienkeruu kansalaisaloite.fi –palvelussa on alkanut käytännössä tänään perjantaina.

 

Tein asiasta edellisellä vaalikaudella lakialoitteen, joka ei eduskunnassa kuitenkaan menestynyt ja samoin kävi tällä vaalikaudella Rami Lehdon vastaavalle lakialoitteelle.

 

Niinpä päädyimme siihen, että asiaa viedään nyt eteenpäin kansalaisten tuella, sikäli kun sitä aloitteelle löytyy. Mikäli aloitteelle kertyy yli 50 000 allekirjoittajaa, eduskunta pääsee todennäköisesti äänestämään asiasta.

 

Kansanedustajien sopeutumiseläkettä on pääomatuloista riippumatta mahdollisuus saada aina varsinaiselle eläkkeelle siirtymiseen asti ja sopeutumiseläkkeet vaihtelevat noin 2000 eurosta aina noin 4000 euroon kuukaudessa.

 

Kyseiseen etuuteen on mahdollisuus sellaisilla kansanedustajilla, jotka ovat tulleet valituksi ensimmäisen kerran ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja ja toimineet vähintään seitsemän vuotta kansanedustajina. Tammikuussa 2011 silloinen eduskunta poisti mahdollisuuden tuohon kohtuuttomaan etuuteen ensimmäistä kertaa vuonna 2011 tai sen jälkeen ensimmäistä kertaa valituksi tulleilta kansanedustajilta, mutta jätti etuuden itselleen. Tällä hetkellä sopeutumiseläkettä nauttii noin 50 entistä kansanedustajaa.

 

Aloitteen voi allekirjoittaa osoitteessa:

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/hae

Hauskaa vappua!

Vesa-Matti Saarakkala

kansanedustaja (ps.)

Kansanäänestyksen järjestäminen Suomen jäsenyydestä rahaliitossa

Torstai 28.4.2016 klo 19:26 - Vesa-Matti Saarakkala

Lainsäädäntömme ei tunnista eikä tunne sellaista elementtiä, jossa kansalaiset voisivat vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgsuoraan päättää jostakin yksittäisestä asiasta. Tunnetaan vain edustuksellinen päätöksentekotapa, jota neuvoa-antava kansanäänestyskin edustaa, koska kansanäänestys on itse asiassa neuvoa pyytävä. Kansanäänestys voidaan järjestää vain eduskunnan päätöksellä eli pyynnöstä, ja lopullinen päätösvalta myös äänestyksen järjestämisen seurauksista on eduskunnalla, myös vastuu on eduskunnalla.

Jos neuvoa-antava kansanäänestys halutaan järjestää, silloin siis pyydetään neuvoa eikä olla lainsäätäjinä varmoja omasta kannasta. 

Aikanaan rahaliiton jäsenyydestä päätettäessä eduskunta ei ole pyytänyt neuvoa. Eikö sitä sitten ole tarvittu, vai mikä lienee syynä? Joka tapauksessa tilanne on se, että moni rahaliitosta aikanaan päättämässä ollut kansanedustaja on nykytiedon valossa perustanut päätöksensä virheellisiin olettamiin.

Minusta Suomen jäsenyyteen rahaliitto Emussa, ja rahaliittoon ylipäätään, sisältyy sellaisia elementtejä ja monia epävarmuuksia ja ulottuvuuksia, että olisi syytä kysyä neuvoa kansalta.

Jos kansanedustaja omaa varman kannan Suomen jäsenyyteen rahaliitossa, silloin en varsinaisesti ymmärrä neuvon pyytämistä. 

Kansalaisaloitteessa, jossa halutaan järjestettävän kansanäänestys on sinänsä kysymys poliittisesta toimenpiteestä, jolla yli 50 000 kansalaista haluaa kansalaisten tarjoavan neuvojaan eduskunnalle koskien Suomen jäsenyyttä rahaliitossa. Nyt siis kysytään, haluammeko kuulla kansaa? Haluammeko laittaa kansan neuvomaan?

Moralismin kahdet kasvot eduskunnan huutokaupassa

Keskiviikko 27.4.2016 klo 20:51 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskunnassa on tällä vaalikaudella ollut poikkeuksellisen paljon puhetta taloustalkoista ja vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgesimerkin voimasta. Tänään aihetta sivuttiin, kun eduskunnan täysistunnossa oli käsittelyssä viime vaalikaudella tekemäni ja nyt kansanedustaja Rami Lehdon uudistama lakialoite kansanedustajien sopeutumiseläkejärjestelmän lakkauttamiseksi ja kaikkien nykyisten ja entisten kansanedustajien siirtämiseksi vuoden 2011 vaaleissa tai niiden jälkeen ensimmäistä kertaa valituksi tulleille kansanedustajille luodun sopeutumisrahajärjestelmän piiriin tai vastaavalle etuustasolle.

 

Sopeutumiseläkettä, joka voi olla esimerkiksi useamman tuhannen euroa kuukaudessa, voi entinen, ensimmäistä kertaa ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja valituksi tullut ja vähintään seitsemän vuotta kansanedustajana toiminut henkilö saada varsinaiseen eläkeikäänsä asti riippumatta pääomatulojensa määrästä. Monet sopeutumiseläkettä nauttivat saavat myös pääomatuloja, osa enemmän, osa vähemmän. Sopeutumiseläkejärjestelmän sijaan sopeutumisrahajärjestelmän piirissä olevan kansanedustajan saamat muut tulot pienentävät sopeutumisrahaa.

 

Sopeutumisrahan maksimikesto eduskuntauran pituudesta riippuen on 1-3 vuotta ja taso n. 1750 euroa, mikä on n. 28 % edustajan palkkion suuruudesta. Esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan taso suhteessa palkkaan on palkansaajalla selkeästi korkeampi, joskin sopeutumisrahan kesto on yli seitsemän vuotta kansanedustajana toimineella ansiosidonnaista pitempi. (Kansanedustajat eivät voi saada ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa.) Kansanedustajan luottamustointa ei välttämättä pidäkään vertailla palkansaajaan, mutta kun sitä usein yksioikoisesti tehdään, voidaan kerrankin ottaa yksi esimerkki, jossa palkansaajien asema on suhteellisesti parempi kuin kansanedustajalla. Muutoin kansanedustajan taloudellinen asema on yleensä selvästi parempi ja turvatumpi kuin palkansaajalla, joskin luottamustoimi on aina määräaikainen ja tehtävän luonne poikkeaa keskivertotyöelämästä verrattain paljon etenkin toiminnan julkisuuden takia.

Kaikkein mielenkiintoisin yksityiskohta tässä eduskunnassa vuoden 2011 tammikuussa säädetyssä nykyisessä lainsäädännössä on se, että monet kansanedustajien sopeutumiseläkejärjestelmän muuttamisesta uusien kansanedustajien kohdalla sopeutumisrahajärjestelmäksi täysistunnossa 21.1.2011 päättämässä olleet nykyiset entiset kansanedustajat, jotka siis pitivät tätä sopeutumiseläkejärjestelmää kohtuuttomana, nyt itse nauttivat kyseisestä etuudesta. Valtaosan kohdalla tilanne on täysin ymmärrettävä, koska aikaa kansanedustajuuden taakse jäämisestä on kulunut vasta esimerkiksi vuoden verran ja toimeen pitää tulla jollakin lailla, jos muutakaan ei ole siunaantunut. Osalla aikaa sopeutumiseläkkeellä on sen sijaan kulunut kauan ja osalla on ollut myös merkittäviä muita tuloja. Heidän kohdallaan voi todeta, että syystä tai toisesta he itse nauttivat täysillä järjestelmästä, jota he ovat pitäneet kohtuuttomana.

 

Jos sopeutumiseläkejärjestelmää ei tälläkään vaalikaudella päätetä lakkauttaa ja muuttaa kaikkien nykyisten ja entisten kansanedustajien kohdalla kohtuullisemman sopeutumisrahajärjestelmän tasoiseksi, niin tilanne säilyy ennallaan kunnes viimeinenkin ennen vuotta 2011 valituksi tullut vähintään seitsemän vuotta kansanedustajana toiminut henkilö siirtyy vanhuuseläkkeelle. On annettu ymmärtää, ettei saavutettuun etuuteen voisi puuttua, koska perustuslaki estäisi sen, mutta se ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Sopeutumiseläkejärjestelmän lakkauttamiseen on olemassa lakitekniset keinot, jos vain löytyy tahtoa ja kannatusta. 2011 hyväksyttyä lakia ei koskaan käytetty perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Olisiko asiantuntijoilta voinut tulla kiusallisia lausuntoja? Mene ja tiedä.

 

Tietenkin, mikäli aloite koetaan tai todetaan juridisesti ongelmalliseksi, on sopeutumiseläkejärjestelmän piirissä olevilla henkilöillä esimerkiksi mahdollisuus vapaaehtoisesti ilmoittaa, että he tulevat joko pidättäytymään sopeutumiseläkkeestä tai lahjoittamaan sopeutumisrahan keston ja tason ylimenevän osan nauttimastaan sopeutumiseläkkeestä hyväntekeväisyyteen. Eduskunnassa on ollut paljon puhetta saavutetuista eduista tinkimisestä. Isoonkin ääneen on kerätty pisteitä. Eikö kuitenkin tämä olisi sellainen etuus, josta pitäisi tinkiä ensimmäisenä, jos halutaan tinkiä yleisemminkin? Kaikkein selkein tilanne olisi, kun järjestelmä lakkautettaisiin. Siitä voi eduskunta itse päättää.

 

Luulenpa, että sitä päivää emme kaiken hurskastelun keskellä tule kuitenkaan näkemään. Jos näin on, silloin on mielestäni eduskunnalta kansalaisten harhauttamista käydä huutokauppaa kollektiivisella hyväntekeväisyydellä tai muulla vastaavalla toiminnalla.

Oppositio historiallisen heikossa hapessa

Perjantai 22.4.2016 klo 16:00 - Vesa-Matti Saarakkala

TNS Gallupin kyselyssä hallitus sai huonoa palautetta kansalaisilta. Hallitukseen ei olla vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtyytyväisiä. Yllättääkö se ketään tilanteessa, jossa pyritään tasapainottamaan julkista taloutta 10 miljardilla eurolla valtion budjetin ollessa esimerkiksi reilut 50 miljardia euroa vuodessa?  Onko se uutinen? Ei ole.

 

Samaisen kyselyn uutinen olikin se, että opposition toimintaan ollaan lähes yhtä tyytymättömiä kuin hallituksen toimintaan. Tämä on suorastaan historiallista! Ei taida löytyä yhtä huonoja arvosanoja historiasta oppositiolle. Oppositiolta puuttuu siis täysin uskottavuus. Eiväthän kansalaiset niin hölmöjä ole, että uskoisivat talouden tasapainottamisen onnistuvan ilman päätöksiä, joilla on myös ikäviä vaikutuksia. Vuodesta 2009 asti on sitä tyyliä koitettu ja tulokset ovat johtaneet entistä suurempiin uhkiin ja kurimukseen. Unelmahötöllä ei ole mitään jakoa tässä ajassa. Opposition on juossut itsensä köysiin ja on nyt heikossa hapessa!

 

Perussuomalaisten nopea romahdus kannatuskyselyissä ja hallituspuolueiden kannatuksen pieni alenema muutenkin on ilmeisesti hämännyt oppositiota pahemman kerran luulemaan, että järjestämällä viikoittaiset tykistökeskitykset hallitusta kohtaan, se saisi kovaa maata jalkojensa alle ilman rakentavaa toimintaa. Väärin. Opposition toiminnassa saatetaan nähdä pikemminkin ”koulukiusaamisen” elkeitä kuin aitoa puuttumista epäkohtiin. Aitous puuttuu. Jopa vasemmistoliiton viestiin, johon sinänsä sopii epärealistisen vaihtoehdon tarjoaminen suhteessa olemassa olevaan todellisuuteen, kätkeytyy paha uskottavuusongelma: Vasemmistoliitto hyväksyi edellisellä kaudella hallituksessa vasemmistolaisten muualla vastustaman EU:n talouskurisopimuksen. Markus Mustajärvi tietää, ettei vasemmistoliitolla puolueena ole puhtaat jauhot pussissa.

 

Hallituksen onnistumiset voidaan arvioida vasta sitten, kun sen päätökset on pantu toimeen ja nähdään tuloksia. Tässä mielessä hallituksen tilanne on nyky-opposition tilanteeseen nähden kohtuullinen. Oppositiolle kansa ei tarjoa kyselyssä edes tuota mahdollisuutta, vaan tyrmää sen suoraan. Sen perusteella onkin lähes varmaa, että nykyiset oppositiopuolueet eivät voi seuraavissa eduskuntavaaleissa jatkaa nyt esittämällään linjalla, mikäli haluavat tavoitella hallitusvastuuta. Yksikään nykyisistä hallituspuolueista ei takuuvarmasti lähde tekemään sellaista politiikkaa, sillä vuosikausia laiminlyödyn taloudenpidon jälkeen kestää enemmän kuin tämä vaalikausi laittaa Suomen julkinen talous kuntoon ja säätää kilpailukyky kohdilleen.

 

Jos oppositio kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta jatkaa valitsemallaan linjalla, en pitäisi ihmeenä, jos seuraavissa eduskuntavaaleissa nähtäisiin Suomessa ensi kertaa koalitioasetelma eli puolueet liittoutuisivat talouspolitiikkansa perusteella keskenään blokkeihin ja katsottaisiin sitten ikään kuin enemmistövaaliperiaatteella, kummastako koalitiosta todella on vastuunkantajiksi.

 

Suomen parlamentarismi kaiken kaikkiaan on sen verran huonossa kunnossa verrattuna esimerkiksi presidentti-instituutioon, joka suorastaan paistattelee auringossa, että parlamentarismin on ehkä uudistuttava Suomessa, jos meinataan saada vielä yli puolet kansalaisista uurnille äänestämään. Vai tehdäänkö niin, että palataan vanhaan ja valitaan ”Kekkonen” hoitamaan muutakin kuin diplomatian? Oma tulkintani on se, että parlamentarismi kelpaa, mutta vain uudistettuna koalitiopohjaisena toimintana, jossa vaaleissa selkeästi kerrotaan, mitä tuleman pitää eikä yllätetä ihmisiä housut kintuissa.
Kuka sellaisesta tykkää? Ei kukaan. Se on nyt nähty ja opiksi olisi otettava.

Presidentinvaali on henkilövaali

Torstai 14.4.2016 klo 18:35 - Vesa-Matti Saarakkala

Keskusta on asettamassa presidenttiehdokkaakseen eduskuntaryhmänsä nykyisen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgpuheenjohtajan Matti Vanhasen. Muista ehdokkaista ei ole vielä tietoa. Ainoa varma tieto muiden puolueiden piiristä on tällä hetkellä, että perussuomalaiset ei aseta ehdolle aiemmin ehdokkaana ollutta Timo Soinia. Hän ei lähde ehdolle.

 

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros tammikuussa 2018 käydään samaan aikaan maakuntavaalien kanssa. Maakuntavaali on presidentinvaalista poiketen vaali, jossa mitataan puolueiden kannatusta.

 

Presidentinvaalissa on kyse henkilöstä ja hänen kannatuksestaan kyseiseen tehtävään. Lopultahan valittava presidentti jättää myös puoluejäsenyytensä, ainakin presidenttikautensa ajaksi. Toisin on muissa vaaleissa, joissa puolueet nimenomaan edellyttävät vahvaa sitoutumista puolueisiin, etenkin tilanteessa, jossa ehdokas tulee valituksi.

 

Presidentiksi tulee valita henkilö, jolla olisi paras linja Suomen ulkopolitiikan johtamiseen ja riittävät taidot tehtävään. Jos tätä ei oteta vaaleissa ja ehdokasasettelussa lähtökohdaksi, sillä saattaa olla yllättäviä vaikutuksia myös siihen, miten äänestäjät arvioivat puolueita samaan aikaan pidettävissä maakuntavaaleissa.

Perussuomalaiset toukotyöt Suomen keväässä

Tiistai 12.4.2016 klo 11:32 - Vesa-Matti Saarakkala

Kaikki tämänhetkiset eduskuntapuolueet ovat kantaneet Suomessa hallitusvastuuta. vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgViimeisimpänä mukaan tähän joukkoon on liittynyt perussuomalaiset. Puolueen valinnalla osallistua hallitukseen vahvistettiin Suomen olemassa olevaa poliittista kulttuuria, mutta myös tervehdytettiin sitä, kun esimerkiksi Rkp tippui pois todellisten vallankäyttäjien joukosta.

 

Suomen asema maailmassa ja poliittinen järjestelmämme on sen kaltainen, että Suomessa mikään puolue, joka tavoittelee hallitusvastuuta, ei kykene käytännössä harjoittamaan samalla tavalla selkeän ideologista politiikkaa kuin puolueet monissa muissa maissa.

 

Suomi on pinta-alaltaan iso maa, jossa pitää sovittaa yhteen erilaiset olosuhteet yhdyskunta- ja elinkeinorakenteessa. Meillä on kattava määrä puolueita jo pelkästään tästä johtuen.

 

Suomi on asukasmäärältään pieni ja harvaan asuttu maa, jolla ei ole suurta painoarvoa eurooppalaisessa politiikassa eikä etenkään maailmanpolitiikassa. Nykyisessä maailmanjärjestyksessä Suomen rooli on lähtökohtaisesti vaikuttaminen muihin ja sopeutuminen lopputulokseen mahdollisimman onnistuneesti.

 

Suomen sijainti suurvalta Venäjän kainalossa irrallaan muusta Euroopasta johtaa käytännössä aina kansallista suvereniteettia näennäisesti heikentäviin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin, kallistuivat ne sitten itään tai länteen.

 

Suomen suhteellisuutta ja henkilökeskeisyyttä korostava vaalijärjestelmä suhteellisuuden ja alueellisuuden yhteensovittaen johtaa enemmistövaalitavasta poiketen vaalituloksiin, joissa ei koskaan synny selkeää enemmistöä millekään puolueelle, ja myös koalitiovaihtoehdot ovat Suomen vaaleissa olleet aidosti auki. Toistaiseksi Suomeen ei ole koskaan syntynyt koalitioita, joilla vaaleja käytäisiin. Äänestäjät joutuvat toistuvasti pettymään, mutta siitä huolimatta lähes kaikkien äänestäjien keskeisimpiin näkemyksiin kuuluu aina uudestaan, että äänestettävän puolueen on pyrittävä – ja mieluiten päästävä - hallitukseen. Äänestäjien pettymys isompien muutosmahdollisuuksien vähäisyyteen on johtanut äänestysaktiivisuuden laskuun, mutta ei romahtamiseen. Toistaiseksi Suomeen ei ole syntynyt puoluetta, joka julistaisi toimivansa käytännössä pysyvästi oppositiosta käsin.

 

Suomalaiset äänestäjät eivät ole erityisen puolueuskollisia. Nytkin epävarmojen äänestäjien määrä on mielipidetiedusteluissa erittäin suuri. Suomalaiset äänestäjät painottavat äänestyspäätöksissään käytännönläheisesti sitä, mitkä puolueet milloinkin pystyvät heidän mielestään käytännössä hoitamaan Suomen ja suomalaisten asioita ja luonnollisesti myös eturyhmäajattelu periaatteella ”mikä puolue vaikuttaisi ajavan juuri minun etua?” korostuu. Oma näppituntumani on se, että suomalaiset harkitsevat äänestyspäätöksen alla usean eri puolueen ehdokkaita, rajaten pois lähinnä puolueet, joiden riveistä ehdokasta ei ainakaan äänestetä. Esimerkiksi Vaasan vaalipiirissä tällaisia puolueita ovat yleensä vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on alueellamme matala kannatus. Niiden viesti ei ole meilläpäin ihmisten mielestä uskottava oikein millään tasolla.

 

Äänestäjä saattaa myös ajatella, ettei äänestä esimerkiksi kokoomuslaisia, koska he ovat liian herraskaisia ja ulkokultaisia tai keskustalaisia, koska keskustalaiset nostavat yhden ammattiryhmän ainakin periaatteen tasolla muiden ammattiryhmien yläpuolelle ikään kuin jaloimpana mahdollisena elämänmuotona riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sdp:tä saattavat äänestäjät vieroksua meilläpäin, koska Sdp aina viime kädessä asettuu taustastaan johtuen työntekijäpuolen vaatimusten taakse, olipa vaatimuksissa sitten mitään järkeä ja realismia tai ei. Yrittäjävaltaisella alueella tätä ei katsota hyvällä. Kristillisdemokraatit koetaan puolueeksi, jota voivat äänestää vain ns. uskovaiset, muiden äänien ei koeta edes kelpaavan heille. Rkp on taas korostetusti kielipuolue, etenkin Vaasan vaalipiirissä.

 

Edellä olevat negatiiviset luonnehdinnat on tarkoitettu vain karrikoiduiksi esimerkeiksi siitä, miten joku äänestäjä voi ikään kuin negaatioiden kautta hahmottaa poliittista kenttää valintatilanteessa. Ja edellä aiemmin kuvattu poliittisen järjestelmämme toimintalogiikka tekee pääosasta äänestäjiämme demokratian ritareita eli liikkuvia äänestäjiä.

 

Jätin kuvauksesta tietoisesti pois perussuomalaiset, koska jätän auki sen, miten tämä puolue asettuu näihin olosuhteisiin, joita osallistumisemme hallitukseen on sekä vahvistanut, mutta myös muuttanut. Osallistumisemme myötä iso kuva Suomen paikasta maailmassa on vahvistunut, mutta sisäpoliittisesti rohkea uskalluksemme ottaa rooli etu- ja taustaryhmittymät ylittävänä poliittisena voimana, joka mahdollistaa järkevät ja Suomea uudistavat kompromissit, luo painetta muille puolueille luoda nahkansa uudelleen. Sillä, ”minkä pään PS lopulta ottaa”, on aivan varmasti vaikutus muiden puolueiden strategiaan. Pakotammeko ne uudistumaan vai annammeko niille mahdollisuuden jatkaa linjalla, joka on tuottanut Suomelle ja suomalaisille huonoja tuloksia 2000-luvulla.

 

Ideologioita tosipaikassa karsastavien suomalaisten keskuudessa perussuomalaisten on mahdollista oikeilla ja johdonmukaisilla toimenpiteillä muuttaa suomalaista poliittista kenttää enemmän kuin uskotaankaan, mutta se edellyttää tietynlaisen amatöörimäisyyden hylkäämistä tai asettamista ainakin marginaaliin. Lieveilmiöt nimittäin herättävät monen mielessä kysymysmerkin, joka voi nousta lopulta liian isoksi. Tietyistä puolueessa tehdyistä historiallisista ratkaisuista johtuen tämä kehitysaskeleen ottaminen on ollut puolueellemme selkeästi hankalaa, ja aika näyttää pystytäänkö siihen lopulta. Myös lyhytnäköinen kaveeraaminen politiikassa voi nostaa kynnystä toimia oikein, kun pitäisi hylätä sitten oma kaveri. Käytännössä tässä kuitenkin ratkeaa se, koetaanko puolue uskottavaksi vaiko ei. On sääli jos kaiken tämän vastuunkannon jälkeen puolue ei hyödyntäisi mahdollisuutta kehittyä, vaan jatkettaisiin poliittisen pelleosaston tekohengittämistä periaatteella, että ”heilläkin on oikeus olla jotakin ja saada äänensä kuuluviin”.

 

Jätetäänkö puolue siis ratkaisemattoman tilanteen panttivangiksi ja ajatellaan yhä, että puolue voi rakentaa tulevaisuutensa uskottavasti ja kestävästi ristiriitaisille viesteille suhteessa suomalaisiin? Hoidammeko Suomen kevään toukotyöt rikkinäisellä haravalla, jonka varresta tikut tarttuvat käyttäjänsä käsiin ja kädet menevät rakoille? Sellaisiinko talkoisiin me väkeä kutsumme jatkossakin?

Esittävätkö kriitikko-proferssorit Suomen eroa euro-alueesta?

Keskiviikko 6.4.2016 klo 10:32 - Vesa-Matti Saarakkala

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kansainvälisen kaupan professori Pertti Haaparanta javesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala ottivat jokin aika sitten julkisuudessa kantaa, miten Suomen talouspolitiikka on heidän mielestään jakomielitautista ja siten väärää, kun Suomessa varotaan velkaelvyttämistä, mutta samaan aikaan euroalueella elvytetään rahapolitiikalla. Näkemys on sinänsä paikkaansa pitävä, mutta teoreettinen ja täysin irti siitä todellisuudesta ja niistä raameista, joissa kansallista talouspolitiikkaa nykyään harjoitetaan.

 

Professoreiden olisi hyvä muistaa, että Suomen talouspoliittisen kehyksen määrittää mm. EU:n vakaus- ja kasvusopimus, jonka seurauksena julkisen sektorin velkaantuneisuus saa olla korkeintaan 60 %:bkt:een nähden. Suomen lukema on tällä hetkellä n. 63 %, kun se 2008 oli alle 35 %. Tämä tarkoittaa sitä, että edellisten hallitusten perintönä rikomme parhaillaan tätä sopimusta. Niin ikään Suomi on vaarassa joutua EU-komission liiallisen alijäämän menettelyyn, sillä budjettivajeemme on n. 3 % suhteessa bkt:een, mikä niin ikään on rikkomassa samaa sopimusta vastaan. Olemme jo saaneet asiasta varoittavan kirjeen komissiolta.

 

Julkisen talouden alijäämää sääntelee myös edellisen hallituksen hyväksymä EU:n talousunionisopimus eli ns. talouskurisopimus. Jos sitä rikkoo, etenkin tahallaan ja tietoisesti, seurauksena on se, että talouden tasapainottamisohjelma Suomelle laaditaan EU-komission johdolla ja sanellaan Brysselistä. Tätäkö professorit siis esittävät luullen, että Bryssel hoitaisi tasapainottamisen velkaannuttamalla Suomea lisää ja hakien kasvua sitä kautta? Jos eivät, on tulkintani se, että professorit käytännössä esittävät Suomen eroamista euro-alueesta, jolloin nämä kyseiset sopimukset voitaisiin irtisanoa.

 

Summa summarum: Suomi on velkaelvyttänyt isolla kädellä seitsemän vuotta vuodesta 2009. Velkaantumisvauhtimme on kestämätön. Se, että Euroopan keskuspankki EKP ja sen myötä Suomen pankki samaan aikaan elvyttävät taloutta ostaen valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta, on toinen asia. Sen on tulkittu tapahtuvan olemassa olevien sopimusten rajoissa, olipa siitä ja sen tehokkuudesta mitä mieltä hyvänsä. On hälyttävää, että tuosta elvyttämisestä huolimatta Suomea ei ole saatu nousuun.

 

On pöyristyttävää, että vielä 2000-luvulla jotkut johtavat tieteentekijät kammioissaan voivat olla täysin välinpitämättömiä kansainvälisistä sopimuksista, jotka Suomea koskevat ja velvoittavat. Puolitotuuksia kertoessaan he syyllistyvät kansalaisten harhauttamiseen. On luojan lykky, että nämä henkilöt eivät istu eduskunnassa tai hallituksessa, sillä silloin maamme olisi jo Kreikan tiellä. Tiellä, joka rapauttaa talouden, yhteiskunnan ja demokratiankin.

Mustavalkoisuus EU- ja eurokriittisyydessä on politikointia

Tiistai 5.4.2016 klo 19:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Itsenäisyyspuolueen entinen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoitti Uudessa Suomessa perjantaina 1.4. ja Ilkassa sunnuntaina 3.4.vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg yrittäen antaa ymmärtää, että Suomen EU-jäsenyyttä ja eurojäsenyyttä oikeina ratkaisuina Suomelle pitävät eivät voisi olla muka EU- tai eurokriittisiä.

 

Pesosen tulkinta onkin tässä suhteessa mustavalkoinen ja enemmän puoluepolitikointia kuin mitään Suomen edun ajamista. On kaksi eri asiaa vaatia Suomen eroa EU:sta tai rahaliitosta kuin suhtautua jäsenyyksiin myönteisesti, mutta EU:n ja/tai rahaliiton toimintaan kriittisesti. Perussuomalaiset on EU- ja eurokriittinen puolue, mutta puolueemme ei ole esittänyt eikä tällä hetkelläkään esitä Suomen eroa EU:sta tai rahaliitosta. Myös Suomen nykyinen hallitus on sitoutunut molempiin jäsenyyksiin.

 

Toisin kuin minulle, Pesoselle Perussuomalaisten EU- ja eurolinja ei ole kelvannut koskaan. Hän on aina ollut sitä mieltä, että vain Suomen eroaminen sekä unionista että rahaliitosta on Suomelle ainoa oikea ja välttämätön ratkaisu. Se on kova ja idealistinen linja, jolle on omat perustelunsa olemassa, ja teoriassa perustelut ovat aivan hyviä ja toimivia. Sitä ei käy kiistäminen.

 

Käytäntö ja olemassa oleva todellisuus ovat kuitenkin pohja, jolta tällaiset päätökset lopulta tehdään. Oma tulkintani siitä, oliko liittyminen EU:hun ja rahaliittoon Suomen edun mukaista, on muuttunut ja siitä kirjoitin tässä blogissani/Ilkassa/Uudessa Suomessa 31.3. Venäjän nykyään harjoittaman politiikan vaikutus kantani muuttumiseen ei ole vähäinen.

 

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö tunnistaisi haittapuolia ja haasteita, joita jäsenyyksien myötä Suomelle koituu.

Tosiasioiden tunnistamisen ja tunnustamisen aika

Torstai 31.3.2016 klo 21:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa romahti, Suomi integroitiin kansanäänestyksen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgseurauksena toteutuneen EU-jäsenyyden myötä länteen. Euro-jäsenyydellä Suomi vietiin ytimiin. Olisiko näitä ratkaisuja koskaan tuettu ja tehty, jos olisi tiedetty kielteiset sivuvaikutukset? Tuskin olisi. Epäiltiinhän niitä silloinkin, ihan oikeutetusti ja perustellusti.

 

Perussuomalaisena on vaikea tunnustaa sitä, että nämä ratkaisut ovat olleet kuitenkin oikeita, kun nyt katsotaan isoa maailmanpoliittista kokonaiskuvaa. Jos Suomi olisi nykytilanteessa unionin ulkopuolella, olisimme käytännössä Venäjän sylissä ja vaaravyöhykkeessä Ukrainan tapaan. Ja jos Euroopassa ei olisi rahaliittoa, EU olisi todennäköisesti jo hajonnut kansainvaellusten paineessa. Rahaliitto on liima, joka on pitänyt unionin kasassa.

 

Suomelle, joka on sijaintinsa puolesta saari kaikkialle muualle maailmaan, paitsi Venäjään nähden, tilanne olisi nykyisessä globaalissa maailmassa katastrofi. Olisimme nyt taloudellisesti taantuvan ja arvaamattoman Venäjän kanssa kahden ja paljon nykyistä riippuvaisempia Venäjästä sekä poliittisesti että taloudellisesti. Se toimi vanhassa maailmassa, mutta ei toimisi nykyään.

 

Nykyiset olosuhteetkin ovat kiistämättä poliittisesti ja taloudellisesti vaikeat, mutta eivät ylitsepääsemättömät. Suomalaisilla on sentään mahdollisuus valita. Yhteiskuntasopimuksen aikaansaaminen hallituksen ja työmarkkinaosapuolten johdolla on palikkatesti kaikille. Jos siihen ei kyetä, niin siinä tapauksessa Suomen ja suomalaisten on tosiaankin alettava valmistautua euro-eroon, sikäli kun haluamme itse päättää talouspolitiikastamme. Rahaliitossa oman talouspoliittisen päätöksentekovallan säilyttäminen edellyttää Suomen osalta julkisen sektorin velkaantumisen taittamista ja alijäämän pienentämistä. Muuten talouspolitiikkamme sanellaan Brysselistä, mikä on mielestäni huonompi vaihtoehto kuin kansallisten uudistusten toteuttaminen nykyisen hallituksen johdolla.

 

Ei tarvitse olla mikään ennustaja tietääkseen, että leikkaukset jatkuvat hallituspohjasta riippumatta. Kansalliset elvytysvarat on vuosien velkaantumisen myötä jo käytetty. Euroopan keskuspankki on laskenut korotkin jo nollaan. Käytännössä kaikki helpot keinot talouden tasapainottamiseksi kasvulla on jo käytetty. Seteleiden jakamista elvytyksen nimissä EU-kansalaisille suoraan painosta en suosittele, sillä riski hyperinflaatioon, korkojen räjähtämiseen ja yhteiskunnalliseen totaalikatastrofiin olisi valtava. Kaikki muut keinot, mukaan lukien rahaliiton hallittu purkaminenkin, ovat parempia kuin se. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa rahaliittoa ei kannata kuitenkaan ensimmäisenä lähteä purkamaan eikä siitä kannata erota.

 

Myönnän, että olen ollut tässä asiassa väärässä, mutta paljon tärkeämpää kuin olla muka oikeassa, on olla rehellinen itselleen. Olen vilpittömästi uskonut toisenlaisen politiikan olevan sitä oikeaa, mutta tosiasiat pitää tunnistaa ja tunnustaa, kun on sen aika.

(Kirjoitus on julkaistu Ilkassa 31.3.2016)

Keskustan konservatiiviset liberaalit ja liberaalit konservatiivit

Torstai 17.3.2016 klo 22:42 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomessa on kaksi keskiryhmiin lukeutuvaa puoluetta: Perussuomalaiset ja Suomen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgKeskusta. Nämä kaksi puoluetta muodostavat ns. laajan keskustan, joka myös eduskunnassa istuu istuntosalin keskellä. Kaksi puoluetta vierekkäin. Nämä kaksi eduskuntaan suurimmiksi äänestettyä puoluetta muodostavat myös nykyhallituksen rungon. Ei käy kiistäminen, etteikö yhteistyö sujuisi pääosin varsin hyvin samasta juuresta lähtöisin olevilta, vaikkakin erilaisia polkuja tähän päivään kulkeneilta, kansanliikkeiltä. Tämä on julkisesti todettu myös kolmannen hallituskumppanin kokoomuksen riveistä.

 

Keskusta puolueena istuu puhemiehestä katsottuna perussuomalaisten oikealla puolella ja perussuomalaiset siis keskustan vasemmalla puolella. Välissämme ei ole muita puolueita. Tälle asemoinnille on omat syynsä: keskusta on porvarillinen puolue ja perussuomalaiset taas työväestön puolue ilman sosialismia. Laajan keskustan oikealle puolelle on sijoitettu karrikoidusti ottaen vapaaseen markkinatalouteen uskovat puolueet ja vasemmalle puolelle taas järjestelmäkeskeiset puolueet, joiden sittemmin jo raunioituneina kivijalkoina ovat toimineet kommunismi ja sosialismi. Laajassa keskustassa korostuu ihmisyysaate, joka ponnistaa alkiolaisuudesta. Jo historiallisista ja aatepoliittisistakin syistä keskustojen keskinäinen yhteistyö keskellä on keskeistä ja luonnollista.

 

Perussuomalaiset on Suomen Maaseudun Puolueen SMP:n perillinen, joka on jatkoa Maalaisliitosta irtautuneesta Suomen Pientalonpoikien Puolueesta. Pientilat eivät tunnetusti kannattaneet toisin kuin isommat tilat, joten SMP:n kannatuspohja ikään kuin suli aikoinaan alta ja jäljelle jäi vain protesti. Se hajaantui sinne sun tänne: syrjäkyliin ja toisaalta kaupunkien lähiöihin, joiden kasvatti myös Perussuomalaisten nykyinen puheenjohtaja Timo Soini on. Vastaavasti puolueen pitkäaikaisin kansanedustaja, valtiopäiväneuvos Raimo Vistbacka on syvältä maaseudulta, kaukaa jopa maakuntakeskuksista katsottuna. Puolueemme kokeneempi kaarti tulee maaseudulta ja tuoreempi polvi enemmän kaupungeista ja keskuksista. Soini on poikkeus, joka vahvistaa säännön samoin kuin minä maaseutupitäjän nuoremman polven kansanedustajana – joskin taajamasta omakotialueelta eikä sivukylien raiteilta. Perussuomalaisten kannatus oli eduskuntavaaleissa alueellisesti hyvin tasaista. Tämänhetkinen tilanne on arvoitus.

 

Keskustalla Suomen lähiöihin ei ole ollut juuri asiaa, ja Perussuomalaisten pitkä ja puolueelle ratkaiseva marssi maaseudulla on perustunut ennen kaikkea kovalle kunnallispoliittiselle protestille suhteessa maan tapoihin sekä kyläpäälliköiden ja kunnanisien harjoittamaan politiikkaan. Etenkin kunnissa olen pannut merkille sen, että perussuomalaiset ovat karrikoidusti sanottuna liberaaleja konservatiiveja ja keskustalaiset taas konservatiivisia liberaaleja.

 

Keskustalaiset haluavat säilyttää omalta kannaltaan toimiviksi havaitsemansa systeemit, joiden kautta ja joiden myötävaikutuksella he junailevat asioita, ja perussuomalaiset taas edustavat uudenlaisia vaikuttamisen muotoja ja tapoja eli ovat tässä suhteessa avoimempia. Emme ole tottuneet ns. järkkäämään asioita, vaan hoidamme asiat asioina. Tapamme tehdä politiikkaa on erilainen pelkkään suppeaan keskustaan verrattuna. Jo perussuomalaisten edeltäjä SMP oli tunnettu asialinjastaan, jossa siis asia ratkaisi, ei se, kuka tai mikä taho idean esittää tai ehdotuksen tekee. Kaikki keskustan hallitsemilla alueilla tietävät sen, ettei keskusta yleensä toimi samalla tavalla. Toimintatapa, jossa paradoksaalisesti kyti Jytkyjen tulevaisuus. Tiedän tämän, koska olen politiikan aloittanut keskustan lähes yksinkertaisella enemmistöllä hallitsemalla paikkakunnalla, kun perussuomalaisten paikallinen kannatus oli 0 % ja valtakunnallinenkin alle 1 %.

 

Keskustapuoluetta on vuosien varrella syytetty toisaalta siitä, että se pettäisi. Kaikkihan tuntevat sanonnan ”kepu pettää aina”. En tiedä tarkkaan, liittyykö tämä sanonta äänestäjien pettämiseen vai yhteistyökumppaneiden pettämiseen. Jos ajatellaan, että tämä sanonta liittyisi äänestäjien pettämiseen, ilmiössä ehkä korostuu keskusta-aatteen moninaisuus. Kun ei uskota täysin vapaaseen markkinatalouteen, jossa markkinoiden näkymättömän käden annettaisiin ohjata vapaasti yhteiskuntaa ja jos ei uskota järjestelmäänkään, jossa muka tietyn kaavan mukaan saadaan tuotettua tietynlaisia lopputuloksia, on selvää, että syntyy tulkinnanvaraisempaa politiikkaa. Onhan selvää, ettei keskustalainen politiikka ole ollut lähtökohtaisesti niin vierasta sosialisteille ja kokoomuslaisille kuin kokoomuslainen ja sosialistinen politiikka on ollut vierasta keskustan kannattajille.

 

Kuitenkin keskustalaista politiikkaa on jouduttu tekemään vuorollaan sellaisten poliittisten voimien kanssa, joissa korostuvat juuri usko vapaan markkinatalouden synnyttämään edistykseen ja vastuullisuuteen tai vastaavasti järjestelmän erinomaisuuteen. Vasta perussuomalaisten kanssa tehtävä yhteistyö on luonut keskustalle uudenlaista profiilia.

 

Jos taas kyse on yhteistyökumppaneiden keskustan taholta kokemista pettämisistä, korostuu siinä tietysti asema poliittisen kentän keskellä. Keskusta on esimerkiksi tehnyt yhteistyötä enemmän SDP:n ja kokoomuksen molempien kanssa kuin kokoomus ja SDP keskenään. Tämä on synnyttänyt katkeruutta keskustaa kohtaan, joka on vaalituloksesta riippumatta ollut lähtökohtaisesti paremmissa asemissa hallitusvaltaa ajatellen. Mahdollisuus päästä tai joutua hallitusvastuuseen keskimääräistä helpommin poliittisen sijainnin takia taas on synnyttänyt pettymyksiä äänestäjille.

 

Tilanne, jossa Suomi nyt on, on kolmen aiemmin suurimman puolueen syytä - tai ansiota. Ihan mistä kulmasta ja millä aikajaksolla asiaa haluaa tarkastella. Pitkäänhän tulokset olivat yksiselitteisesti hyviä, kun kaavamaiselle politiikalle oli paremmat toimintaedellytykset. Olen kuullut sanottavan, että Suomi nostettiin hyvinvointivaltioksi paitsi työllä, myös maalaisliiton ja kommunistien yhteistyöllä. Kun kommunismin teho ja tuloksellisuus alkoi heikentyä, oli haaleammanpunaisen sosialismin vuoro nousta aallonharjalle. Ja kun sosialisminkin voimat ehtyivät, koitti porvarillisen politiikan aika kansainvälisen kapitalismin nousun myötä. Keskusta on ollut aina mukana, vaikka maailmalla tällainen keskusta on ehkä tuntemattomampi ilmiö.

 

Nyt elämme siis aikaa, jolloin vallitsee kapitalistinen yhteiskuntajärjestys. Suomen kansallisista päätöksistä riippumatta isossa kuvassa pääomat keskittyvät ja maiden rajat menettävät merkitystään. Järjestelmämuutosta ei kyetä tekemään tällä hetkellä kansallisesti, jolloin on käynnissä sopeutumisen politiikka tilanteeseen. Asiat on otettava asioina. Luonnollisimmin ja turvallisimmin se tapahtuu nyt laajan keskustan johdolla, jota täydentää porvarillinen ”alan asiantuntijuus”, sikäli kun vaikutusasema kelpaa ja tyydyttää. Vielä kun olisi hieman porvarillista nöyryyttä hyveiden joukossa omanarvontunnon ja turhanpäiväisen riidanhaastamisen sijaan, niin kyllä tästä hyvä tulisi. Niin hyvä, kuin se nyt voi näissä olosuhteissa tulla näillä eväillä, jotka puolivuosisadan kestäneen vihanpidon jälkeen yhteistyön kättä paiskanneelle laajalle keskustalle on pöytään jätetty pitkään jatkuneen unelmahötön naamaanlapioimisen jäljiltä.

 

Keskustasta muodostui Kekkosen johdolla viekas valtionhoitajapuolue ja SMP:stä taas tuli Vennamon johdolla räyhäkäs protestipuolue. Juonimisen ja toisaalta suunsoiton aikakaudet ovat nyt toivottavasti päättyneet ja uskalletaan hakea ja valaa luottamusta laajan keskustan eli pääministeripuolue keskustan ja varapääministeripuolue perussuomalaisten johdolla. Pääministeri Sipilä, vaikka onkin kepulainen, ei kuulu puolueen ns. ”taleban-siipeen” ja on uudella määrätietoisella toimintatavallaan ja avoimella suhtautumisellaan synnyttänyt sellaisen yhteistyön poliittisen kulttuurin, jota mielelläni perussuomalaisena tuen edellyttäen tietenkin myös tuloksellisuutta eli onnistumista politiikalta. Sen ei saa haitata, että perussuomalaisetkin voivat saada tärkeitä tavoitteitaan läpi. On tärkeää, että johtajilla on nöyryyttä ja aitoa halua tehdä yhteistyötä.

 

Kun katsoo hallituspuolueita, niin loppujen lopuksi kaikkein vakainta meno on ollut keskustassa ja meillä perussuomalaisissa. Kokoomuksella on ollut vaikeaa, vaikka gallup on kohtuullinen. Mitähän se olisi sitten, jos gallup heillä oikeasti laskisi? Hallituksen kannalta täytyy toivoa, ettei niin kykypuolueelle kävisi. Mitä itse tunnen tavallisia kokoomuslaisia, niin syynä puolueen gallup-laskuun ei ole mikään möröksi kykypuolueen eliitille noussut maakunta-sote tai hallituspolitiikan sisältö yleensä, vaan ongelmat omassa viestinnässä ja tuenpuutteessa puheenjohtajalle. Kokoomuslaiselle vakautta ja arvokkuutta arvostavalle äänestäjälle kokoomuksesta on tullut vähän vieras.

 

Perussuomalaisten osalta täytyy todeta se, että nyt on korkea aika ymmärtää, että asialla pitää olla silloin, kun asioista linjataan. On turha alkaa pahasti jälkijättöisesti tekemään johtopäätöksiä politiikan yksityiskohdista, kun on kerran iso valinta tehty ja lähdetty kulkemaan uudenlaista polkua. Täytyy pystyä myös tunnustamaan tosiasiat: kuten puheenjohtaja Soinikin on todennut, maailmaa, joka meillä oli vielä keväällä 2015, meillä ei enää ole. Siinä on kiteytettynä hyvin olennainen asia, joka heijastuu kaikille politiikan sektoreille. On järjettömyyttä olla tunnustamatta tuota tosiasiaa, vaikka ei periksi annettaisikaan ja ideologiasta luovuttaisikaan.

Vanhemmat kirjoitukset »