Vesa-Matti Saarakkala

kansanedustaja Vaasan vaalipiiristä, Kurikasta

 

Sauli Niinistön ilmoitusta odotellessa

Keskiviikko 25.5.2016 klo 16:15 - Vesa-Matti Saarakkala

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ilmoittanut, että hän kertoo jatkoaikeistaan ensi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgvuoden keväällä.

 

Yleisesti ajatellaan, että jos hän asettuu jälleen ehdolle, on hänen valintansa jatkokaudelle tasavallan presidentiksi lähes varma. Muilla ehdokkailla ei ole jakoa. Näin ajattelen myös itse. Lähinnä kyse on siitä, valitaanko Niinistö jatkokaudelle suoraan ensimmäisellä kierroksella, vai nouseeko toiselle kierrokselle haastaja Niinistölle vihervasemmistosta.

 

Koska omasta puolueestani käytännössä kukaan ei ole ilmoittanut haluavansa pyrkiä presidentiksi, kertoo se siitä, että myös perussuomalaisten riveissä odotellaan Sauli Niinistön ilmoitusta. Jos hän lähtee ehdolle, puolueella on mahdollisuus asettua suoraan Sauli Niinistön taakse ja varmistaa tuellaan hänen valintansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella.

 

Jos puolue ei asetu Sauli Niinistön taakse, pitää syyn olla erittäin hyvä. Siihen ei riitä heitto, että kaikilla uskottavilla puolueilla on oltava oma ehdokas tai että kun on pyydetty ja kysytty, niin sen takia ehdokas asetetaan/ehdokkaaksi lähdetään. Motiivin on oltava todellinen ja kunnollinen. Suomi on vakavassa tilanteessa. Presidentinvaali on henkilövaali. Siinä äänestetään parasta ehdokasta nimenomaan tasavallan presidentin tehtävään.

 

Keskusta valitsi tien, jossa se asettaa ehdolle tasavallan presidentiksi eduskuntaryhmänsä nykyisen puheenjohtajan Matti Vanhasen. Keskusta ei syystä tai toisesta luota loppuun asti Sauli Niinistöön, eikä keskusta välitä siitä, asettuuko Sauli Niinistö ehdolle vai ei. Presidentiksi halutaan taustaltaan keskustalainen. Keskustalle kyseessä on puoluevaali.

 

Keskustan toiminnassa on loogisuutensa, sillä jos ehdokas presidentinvaaliin asetetaan tosissaan, se on tehtävä ennen kuin Sauli Niinistö mahdollisesti asettuu ehdolle. Miksi asettaa ehdokas enää sen jälkeen, jos Sauli Niinistö lähtee ehdolle? Niinpä. Korkeat kriteerit täyttäviä uskottavia syitä sellaiseen on äärimmäisen vaikea löytää. Sellaiset syyt olisivat enemmän tai vähemmän keksimällä keksittyjä puoluepoliittisia syitä.

 

Ehkä perussuomalaiset voisivat edustaa tässä ajassa uudenlaista poliittista kulttuuria, mikäli Sauli Niinistö asettuu ehdolle. Sitä odotellessa.

Pelin henki palvelutaloudessa

Tiistai 17.5.2016 klo 9:54 - Vesa-Matti Saarakkala

Yhä suurempi osa Suomen kansantaloudesta perustuu palvelutuotantoon. Ehkä sana vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgpalvelutuotanto onkin monessa tapauksessa oikea termi, sillä ihan tavallisena asiakkaana sitä kokee välillä olevansa yksi tuotannontekijä palveluprosessissa, vaikka tulisi olla palveltavana.

 

Otetaan muutama esimerkki: joissakin kaupoissa myyjät keskittyvät höpöttämään lähinnä toisilleen ja palveltavan oletetaan hoitavan ostoksensa vähin äänin ja tietysti palveltavan odotetaan vielä kiittävän myyjiä siitä, että sai asioida kaupassa. Kiitosheitä tai näkemiintä on turha odottaa, ellei itse sitä sano ensin. ”Tervetuloa taas uudelleen”, on pääsääntöisesti täysin tuntematon ilmaus, ellei lasketa ämyreitä, joista tällaisen toivotuksen voi joskus kuulla. Pelin henkenä on se, että positiivinen asiakas voi saada positiivista palvelua, mutta naama peruslukemilla oleva asiakas saa robottimaista palvelua, aivan kuin myyjällä olisi lupa hoitaa työnsä sen mukaan, millaisella tuulella asiakas sattuu olemaan.

 

Ei ole ihme, että monista kuluttajista tuotteiden halpuuttaminen tuntuu kohtuulliselta ja moni valitsee esimerkiksi yhä yleistyvät itsepalvelukassat. Hinta-laadultaan parasta palvelua saa Suomessa McDonland’sissa.

 

Paljon puhuttavalla taksialalla joutuu aika ajoin tilanteeseen, jossa pääkaupunkiseudulla kuski ei osaa ajaa kohteeseen, mutta ei myöskään viitsi käyttää navigaattoria. Silloin tällaisessa tilanteessa myös kielenymmärtämisessä on pääsääntöisesti ongelmia. Todella pieni osa kuskeista vaivautuu nousemaan penkistään ja avaamaan palveltavalle takaovea, ja pienelle osalle kynnyksen muodostaa jo se, että pitäisi nousta ylös laittamaan pussukka takakonttiin, vaikka tämän luulisi tekevän hyvää kuskille myös oman hyvinvointinsa kannalta, kun saisi autossa surkastuva selkä liikettä.

 

Ei ole ihme, että moni kansalainen miettii taksipalvelujen vapauttamista varteenotettavana vaihtoehtona, jos töihin otetaan henkilöitä, jotka eivät osaa palvella asiakasta oikein mitenkään. Hyvin palvelevia kuskeja on runsaasti, mutta monen mielestä se ei riitä, kun käsitellään taksialaa kokonaisuudessaan. Ja harvassahan ne oven mennen tullen avaavat kuskit ovat. Mieleeni on jäänyt yksi eläkeikäinen kuski, joka jopa puristeli takapenkin lattiamaton ennen kuin otti autoonsa asiakkaan. Hänellä ei ollut komeaa mersua, vaan tavallinen Hyundai, mutta hänen konseptinsa oli toimiva. Ylipäätään autojen osalta sanoisin, että korkeammat taksiautot ovat parempia tilanteessa, jossa ovea ei avata ja ovesta pitää könytä sisään laukkujen kanssa mennen tullen. Silloin homma on helpompaa ja eikä tilanne tule ns. päälle. Jos siis otatte itsepalvelutaksin, pyrkikää valitsemaan auto, johon on helppo mennä sisään ja josta on helppo nousta. (Eivät ole useinkaan premium-luokan autoja.)

 

Julkiselta puolelta voisi nostaa esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut. Saan paljon palautetta palveluiden toimimattomuudesta ja esimerkiksi siitä, että lääkärillepääsyn kynnys nostetaan korkealle vaikka kysymyksessä olisi esimerkiksi lapsen sairastuminen. Ristikuulustelu suoritetaan puhelimessa, ja pelin henki on se, että asiakas on lähtökohtaisesti väärässä pyrkiessään viemään lääkärin kallista aikaa. Kun sitten kovan perustelemisen jälkeen menee terveyskeskuksen odotushuoneeseen, saattaa tilanne olla se, ettei siellä näy ristin sielua eli ruuhkaa ei lopulta ollutkaan, tai jos on, niin sitten odotusaika onkin heti kättelyssä useampi tunti. Syntyy käsitys, että kansalaisen aika se ei tietenkään maksa mitään.

 

Päättäjänä olen tullut siihen tulokseen, että nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä hyvin hoituvat sellaisten ihmisten asiat, jotka ovat päässeet tai joutuneet syystä tai toisesta erikoissairaanhoitoon ja joilla on pitempiaikainen sairaus, jota seurataan ja hoidetaan kroonisena. Satunnainen palveluntarvitsija tai moniongelmainen on lähes aina epäilyn kohteena pyrkiessään lääkärille. Mutta käypä yksityisellä tai vaikka lomareissulla Virossa, niin sinua palvellaan ja saat ehkä tarvittavaa näyttöä voidaksesi sitten marssia takaisin suomalaisen julkisen palvelun piiriin todistamaan, että olit ehkä sittenkin oikeassa. Sen tehdäksesi sinulla on oltava rahaa. Tervetuloa sote-uudistus!

 

Ei ole ihme, että julkisen sektorin toimijoiden pelonlietsonta sote-palvelujen yhtiöittämisessä osana sote-uudistusta ei oikein herätä vastakaikua monissa kansalaisissa, vaikka osa sote-uudistusta kohtaan esitetystä epäilystä on ihan perusteltuakin.

 

Näitä esimerkkejä suomalaisesta ”palvelusta” löytyy varmasti monelta muultakin alalta, onhan suomalaiset totutettu jonottamiseen ja itsensä palveluun esimerkiksi aterioidessa, ja kahvikupista jossakin peltihallissa saat maksaa käsittämättömän paljon. Automatkoille kannattaa ostaa mukaan oma terästermari. Maksaa itsensä nopeasti takaisin.

 

Summa summarum. Parasta palvelua olen itse saanut pankeissa, mutta koska tulee asioitua sen verran harvoin, ei tällä ole olennaista merkitystä pankin valinnassa, vaan siinä ratkaisee puhtaasti raha. Myös Alkoissa palvelu on erinomaista. Parempi palvelu olisi kuitenkin monella alalla iso valtti. Miksi ässä kuitenkin toistuvasti jätetään hihaan? Ehkä minä vain en ymmärrä tämän pelin henkeä.

Keskustalaiset nyt ratkaisijan paikalla alkoholipolitiikassa

Torstai 12.5.2016 klo 12:42 - Vesa-Matti Saarakkala

Julkisuudessa olevien tietojen mukaan keskusta tekee tänään eduskuntaryhmänsä vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgryhmäkokouksessa päätöksiä kannastaan alkoholilainsäädännön kokonaisuudistukseksi. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001176655.html

 

Keskusta voisi halutessaan pitää kiinni siitä perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehulan helmikuisesta pohjaesityksestä, että Alkon monopoliasemaa, joka on keskeinen elementti alkoholihaittojen ehkäisemisessä, ei muuteta. http://stm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/ministeri-rehula-esitteli-alkoholilain-pohjaesityksen-ministeriryhmalle

 

Nyt julkisuudessakin esille on kuitenkin noussut vaihtoehto, että osa vahvoista oluista vapautettaisiin myyntiin Alkon ulkopuolelle eli myyntipisteiden määrää laajennettaisiin nykyisestä n. 350:stä yli 5000:een. Näin tehtäisiin, vaikka esimerkiksi vahvan oluen matkustajatuonti Virosta on mm. tullin uusien valvontakäytäntöjen seurauksena vähentynyt viime vuosina. https://www.thl.fi/fi/tilastot/tilastot-aiheittain/paihteet-ja-riippuvuudet/alkoholi/alkoholijuomien-matkustajatuonti

 

Alkon monopolin murtaminen olisi poikkeus ministeri Rehulan pohjaesitykseen ja sen linjauksiin nähden. Jos keskustan eduskuntaryhmä haluaa, se voisi tukea ministeriään ja hänen helmikuista esitystään, jossa Alkon nykyinen monopoliasema säilytetään ja alkoholilainsäädäntöön tehtäisiin vain tasapainoiset muutokset, jotka uskoakseni sopivat sekä perussuomalaisille että kokoomukselle. Mikäli nämä muutokset eivät sitten jostakin kumman syystä kelpaisi perussuomalaisille ja kokoomukselle, voisi keskustan eduskuntaryhmä pysäyttää lainvalmistelun ja pitää alkoholilainsäädännön nykyisellään.

 

Tässä kaikessa yksinkertaisuudessaan ja lyhyesti kuvattuna päätöksentekotilanne, joka nyt on eduskunnassa käsillä.

Politiikkaa päästä varpaisiin - sananvapauden nimissä

Tiistai 3.5.2016 klo 9:16 - Vesa-Matti Saarakkala

Tänään vietetään kansainvälistä sananvapauden päivää. Sananvapauden käyttäminen on vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgviime vuosina muuttanut muotoaan paljon. Kun aloitin itse sananvapauteni käyttämisen poliittisessa mielessä 2000-luvun alussa, oli aika harvinaista, että joku nuori henkilö ottaa poliittisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Itselläni se tapahtui ensisijaisesti sanomalehdissä yleisönosastokirjoituksin. Minusta tehtiin oikein juttu Ilkka-lehteen tästä aiheesta. Olin tuolloin lukiolainen, oman aikani outolintu.

 

Aloittelin kirjoittamiseni nimimerkillä, ikään kuin harjoitellen sitä, että jossakin vaiheessa aloitan nimellä kirjoittamisen. Aika nopeasti siirryin oman nimeni käyttämiseen. Erityisen tyytyväinen olin, kun Suomenmaa julkaisi kirjoituksiani ja maksoi niistä vieläpä joidenkin eurojen palkkion minulle. Siis palkkion tavallisesta mielipidekirjoituksesta. Voitteko uskoa?

 

Internetissä tutustuin eri puolueisiin, mutta vuorovaikutusta ei juuri ollut. Löysin joitakin samanmielisiä mielipideaktiiveja. Oli kiven takana löytää vastaavanlaisia idealisteja kuin itse olin. Kypsyttelin ajatuksiani aika itsenäisesti lukien kirjallisuutta ja miettien omintakeista ideologiaa kaikessa rauhassa. Tuohon ideologiaan hain sitten puoluetta alustaksi omalle toiminnalleni. Itselleni oli koko ajan selvää, että vien ajatuksiani eteenpäin puoluepolitiikassa ja onnistun siinä varmasti. Jos olisin joutunut aloittelemaan poliittista toimintaani tämän päivän olosuhteissa, olisin ehkä kyllästynyt, sillä en millään taivu pelleksi, jollainen pitäisi olla edetäkseen suoraan lapsuudesta ja nuoruudesta puoluepolitiikan näköalapaikoille ja kunnolliseen vaikutusasemaan.

 

Nykyään sananvapautta käytetään enenevässä määrin nopeatahtisesti ja impulsiivisesti. Varsinaisten ”puheenvuorojen” merkitys tuntuu vähentyneen. Kanta pitäisi muodostaa nopeasti ja räväkästi, jotta se kiinnostaisi. Esimerkiksi pitkä ja perusteellinen blogikirjoitus luokkaa 5000-10 000 merkkiä saa yleensä vain vähän lukijoita. Toisin on, jos ilmaisee mielipiteensä muutamalla kymmenellä tai sadalla merkillä. Jokainen voi tietysti kysyä itseltään, voiko esimerkiksi yhteen twitter-viestiin sisältyä mitään arvokasta.

 

Uusi muoti kirjoitustyylissä varmasti vaikuttaa nuorten ajatteluun ja sen kehittymisen mahdollisuuksiin. Kärsimättömyys ja kärjekkyys korostuvat. Tärkeintä on saada huomiota. Vain huomionsaanti on arvokasta. Ei olla tyytyväisiä enää siihen, että sai mielipiteensä julki. Pitää saada nopeasti vastetta. Politiikassa tämä näkyy siinä, että hyvin keskinkertaisella ajattelulla saa aika helpolla huomiota. Ihmetellään oikein porukalla joidenkin yksilöiden ajatuksenjuoksua. Eikä oikeastaan enää itse ajatuskulkua vaan sitä, miten tällainen tai tuollainen ihminen voi oikein ajatella noin tai näin. Kuka vain haluaa sirkuksen pelleksi, areena on vapaa ja yleisö valmiina. Mielestäni sanonta ”kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta” on poliittisen menestyksen mielessä vahvistunut.

 

Politiikassa on siirrytty aidosti huomiotalouteen. Menestys perustuu optimaaliseen tapaan hankkia sopivassa suhteessa ajatuksilleen tai itselleen kannattajia ja vastustajia. Jos halutaan pehmentää omaa imagoa, tai meinaa olla hiljainen hetki, lähdetään julkisesti kommentoimaan ilmiöitä, kuten urheilua. Ehkä sekin päivä tulee, kun vessakäynnistäkin saadaan rakennettua sellainen kokemus ja elämys, että on aivan tavallista kertoa siitä yleisölle tavalla tai toisella. Laiturinnokasta ja omista varpaista ei ole enää pitkä matka pöntölle tai puuceehen. Samaa p….aa molemmat.

Politiikka on rikki.

Kansalaisaloite kansanedustajien sopeutumiseläkkeiden poistamiseksi

Perjantai 29.4.2016 klo 22:58 - Vesa-Matti Saarakkala

Olen yhdessä toisen perussuomalaisen kansanedustajan Rami Lehdon kanssa tehnyt vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgkansalaisaloitteen kansanedustajien sopeutumiseläkkeiden poistamiseksi. Nimienkeruu kansalaisaloite.fi –palvelussa on alkanut käytännössä tänään perjantaina.

 

Tein asiasta edellisellä vaalikaudella lakialoitteen, joka ei eduskunnassa kuitenkaan menestynyt ja samoin kävi tällä vaalikaudella Rami Lehdon vastaavalle lakialoitteelle.

 

Niinpä päädyimme siihen, että asiaa viedään nyt eteenpäin kansalaisten tuella, sikäli kun sitä aloitteelle löytyy. Mikäli aloitteelle kertyy yli 50 000 allekirjoittajaa, eduskunta pääsee todennäköisesti äänestämään asiasta.

 

Kansanedustajien sopeutumiseläkettä on pääomatuloista riippumatta mahdollisuus saada aina varsinaiselle eläkkeelle siirtymiseen asti ja sopeutumiseläkkeet vaihtelevat noin 2000 eurosta aina noin 4000 euroon kuukaudessa.

 

Kyseiseen etuuteen on mahdollisuus sellaisilla kansanedustajilla, jotka ovat tulleet valituksi ensimmäisen kerran ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja ja toimineet vähintään seitsemän vuotta kansanedustajina. Tammikuussa 2011 silloinen eduskunta poisti mahdollisuuden tuohon kohtuuttomaan etuuteen ensimmäistä kertaa vuonna 2011 tai sen jälkeen ensimmäistä kertaa valituksi tulleilta kansanedustajilta, mutta jätti etuuden itselleen. Tällä hetkellä sopeutumiseläkettä nauttii noin 50 entistä kansanedustajaa.

 

Aloitteen voi allekirjoittaa osoitteessa:

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/hae

Hauskaa vappua!

Vesa-Matti Saarakkala

kansanedustaja (ps.)

Kansanäänestyksen järjestäminen Suomen jäsenyydestä rahaliitossa

Torstai 28.4.2016 klo 19:26 - Vesa-Matti Saarakkala

Lainsäädäntömme ei tunnista eikä tunne sellaista elementtiä, jossa kansalaiset voisivat vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgsuoraan päättää jostakin yksittäisestä asiasta. Tunnetaan vain edustuksellinen päätöksentekotapa, jota neuvoa-antava kansanäänestyskin edustaa, koska kansanäänestys on itse asiassa neuvoa pyytävä. Kansanäänestys voidaan järjestää vain eduskunnan päätöksellä eli pyynnöstä, ja lopullinen päätösvalta myös äänestyksen järjestämisen seurauksista on eduskunnalla, myös vastuu on eduskunnalla.

Jos neuvoa-antava kansanäänestys halutaan järjestää, silloin siis pyydetään neuvoa eikä olla lainsäätäjinä varmoja omasta kannasta. 

Aikanaan rahaliiton jäsenyydestä päätettäessä eduskunta ei ole pyytänyt neuvoa. Eikö sitä sitten ole tarvittu, vai mikä lienee syynä? Joka tapauksessa tilanne on se, että moni rahaliitosta aikanaan päättämässä ollut kansanedustaja on nykytiedon valossa perustanut päätöksensä virheellisiin olettamiin.

Minusta Suomen jäsenyyteen rahaliitto Emussa, ja rahaliittoon ylipäätään, sisältyy sellaisia elementtejä ja monia epävarmuuksia ja ulottuvuuksia, että olisi syytä kysyä neuvoa kansalta.

Jos kansanedustaja omaa varman kannan Suomen jäsenyyteen rahaliitossa, silloin en varsinaisesti ymmärrä neuvon pyytämistä. 

Kansalaisaloitteessa, jossa halutaan järjestettävän kansanäänestys on sinänsä kysymys poliittisesta toimenpiteestä, jolla yli 50 000 kansalaista haluaa kansalaisten tarjoavan neuvojaan eduskunnalle koskien Suomen jäsenyyttä rahaliitossa. Nyt siis kysytään, haluammeko kuulla kansaa? Haluammeko laittaa kansan neuvomaan?

Moralismin kahdet kasvot eduskunnan huutokaupassa

Keskiviikko 27.4.2016 klo 20:51 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskunnassa on tällä vaalikaudella ollut poikkeuksellisen paljon puhetta taloustalkoista ja vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgesimerkin voimasta. Tänään aihetta sivuttiin, kun eduskunnan täysistunnossa oli käsittelyssä viime vaalikaudella tekemäni ja nyt kansanedustaja Rami Lehdon uudistama lakialoite kansanedustajien sopeutumiseläkejärjestelmän lakkauttamiseksi ja kaikkien nykyisten ja entisten kansanedustajien siirtämiseksi vuoden 2011 vaaleissa tai niiden jälkeen ensimmäistä kertaa valituksi tulleille kansanedustajille luodun sopeutumisrahajärjestelmän piiriin tai vastaavalle etuustasolle.

 

Sopeutumiseläkettä, joka voi olla esimerkiksi useamman tuhannen euroa kuukaudessa, voi entinen, ensimmäistä kertaa ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja valituksi tullut ja vähintään seitsemän vuotta kansanedustajana toiminut henkilö saada varsinaiseen eläkeikäänsä asti riippumatta pääomatulojensa määrästä. Monet sopeutumiseläkettä nauttivat saavat myös pääomatuloja, osa enemmän, osa vähemmän. Sopeutumiseläkejärjestelmän sijaan sopeutumisrahajärjestelmän piirissä olevan kansanedustajan saamat muut tulot pienentävät sopeutumisrahaa.

 

Sopeutumisrahan maksimikesto eduskuntauran pituudesta riippuen on 1-3 vuotta ja taso n. 1750 euroa, mikä on n. 28 % edustajan palkkion suuruudesta. Esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan taso suhteessa palkkaan on palkansaajalla selkeästi korkeampi, joskin sopeutumisrahan kesto on yli seitsemän vuotta kansanedustajana toimineella ansiosidonnaista pitempi. (Kansanedustajat eivät voi saada ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa.) Kansanedustajan luottamustointa ei välttämättä pidäkään vertailla palkansaajaan, mutta kun sitä usein yksioikoisesti tehdään, voidaan kerrankin ottaa yksi esimerkki, jossa palkansaajien asema on suhteellisesti parempi kuin kansanedustajalla. Muutoin kansanedustajan taloudellinen asema on yleensä selvästi parempi ja turvatumpi kuin palkansaajalla, joskin luottamustoimi on aina määräaikainen ja tehtävän luonne poikkeaa keskivertotyöelämästä verrattain paljon etenkin toiminnan julkisuuden takia.

Kaikkein mielenkiintoisin yksityiskohta tässä eduskunnassa vuoden 2011 tammikuussa säädetyssä nykyisessä lainsäädännössä on se, että monet kansanedustajien sopeutumiseläkejärjestelmän muuttamisesta uusien kansanedustajien kohdalla sopeutumisrahajärjestelmäksi täysistunnossa 21.1.2011 päättämässä olleet nykyiset entiset kansanedustajat, jotka siis pitivät tätä sopeutumiseläkejärjestelmää kohtuuttomana, nyt itse nauttivat kyseisestä etuudesta. Valtaosan kohdalla tilanne on täysin ymmärrettävä, koska aikaa kansanedustajuuden taakse jäämisestä on kulunut vasta esimerkiksi vuoden verran ja toimeen pitää tulla jollakin lailla, jos muutakaan ei ole siunaantunut. Osalla aikaa sopeutumiseläkkeellä on sen sijaan kulunut kauan ja osalla on ollut myös merkittäviä muita tuloja. Heidän kohdallaan voi todeta, että syystä tai toisesta he itse nauttivat täysillä järjestelmästä, jota he ovat pitäneet kohtuuttomana.

 

Jos sopeutumiseläkejärjestelmää ei tälläkään vaalikaudella päätetä lakkauttaa ja muuttaa kaikkien nykyisten ja entisten kansanedustajien kohdalla kohtuullisemman sopeutumisrahajärjestelmän tasoiseksi, niin tilanne säilyy ennallaan kunnes viimeinenkin ennen vuotta 2011 valituksi tullut vähintään seitsemän vuotta kansanedustajana toiminut henkilö siirtyy vanhuuseläkkeelle. On annettu ymmärtää, ettei saavutettuun etuuteen voisi puuttua, koska perustuslaki estäisi sen, mutta se ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Sopeutumiseläkejärjestelmän lakkauttamiseen on olemassa lakitekniset keinot, jos vain löytyy tahtoa ja kannatusta. 2011 hyväksyttyä lakia ei koskaan käytetty perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Olisiko asiantuntijoilta voinut tulla kiusallisia lausuntoja? Mene ja tiedä.

 

Tietenkin, mikäli aloite koetaan tai todetaan juridisesti ongelmalliseksi, on sopeutumiseläkejärjestelmän piirissä olevilla henkilöillä esimerkiksi mahdollisuus vapaaehtoisesti ilmoittaa, että he tulevat joko pidättäytymään sopeutumiseläkkeestä tai lahjoittamaan sopeutumisrahan keston ja tason ylimenevän osan nauttimastaan sopeutumiseläkkeestä hyväntekeväisyyteen. Eduskunnassa on ollut paljon puhetta saavutetuista eduista tinkimisestä. Isoonkin ääneen on kerätty pisteitä. Eikö kuitenkin tämä olisi sellainen etuus, josta pitäisi tinkiä ensimmäisenä, jos halutaan tinkiä yleisemminkin? Kaikkein selkein tilanne olisi, kun järjestelmä lakkautettaisiin. Siitä voi eduskunta itse päättää.

 

Luulenpa, että sitä päivää emme kaiken hurskastelun keskellä tule kuitenkaan näkemään. Jos näin on, silloin on mielestäni eduskunnalta kansalaisten harhauttamista käydä huutokauppaa kollektiivisella hyväntekeväisyydellä tai muulla vastaavalla toiminnalla.

Oppositio historiallisen heikossa hapessa

Perjantai 22.4.2016 klo 16:00 - Vesa-Matti Saarakkala

TNS Gallupin kyselyssä hallitus sai huonoa palautetta kansalaisilta. Hallitukseen ei olla vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtyytyväisiä. Yllättääkö se ketään tilanteessa, jossa pyritään tasapainottamaan julkista taloutta 10 miljardilla eurolla valtion budjetin ollessa esimerkiksi reilut 50 miljardia euroa vuodessa?  Onko se uutinen? Ei ole.

 

Samaisen kyselyn uutinen olikin se, että opposition toimintaan ollaan lähes yhtä tyytymättömiä kuin hallituksen toimintaan. Tämä on suorastaan historiallista! Ei taida löytyä yhtä huonoja arvosanoja historiasta oppositiolle. Oppositiolta puuttuu siis täysin uskottavuus. Eiväthän kansalaiset niin hölmöjä ole, että uskoisivat talouden tasapainottamisen onnistuvan ilman päätöksiä, joilla on myös ikäviä vaikutuksia. Vuodesta 2009 asti on sitä tyyliä koitettu ja tulokset ovat johtaneet entistä suurempiin uhkiin ja kurimukseen. Unelmahötöllä ei ole mitään jakoa tässä ajassa. Opposition on juossut itsensä köysiin ja on nyt heikossa hapessa!

 

Perussuomalaisten nopea romahdus kannatuskyselyissä ja hallituspuolueiden kannatuksen pieni alenema muutenkin on ilmeisesti hämännyt oppositiota pahemman kerran luulemaan, että järjestämällä viikoittaiset tykistökeskitykset hallitusta kohtaan, se saisi kovaa maata jalkojensa alle ilman rakentavaa toimintaa. Väärin. Opposition toiminnassa saatetaan nähdä pikemminkin ”koulukiusaamisen” elkeitä kuin aitoa puuttumista epäkohtiin. Aitous puuttuu. Jopa vasemmistoliiton viestiin, johon sinänsä sopii epärealistisen vaihtoehdon tarjoaminen suhteessa olemassa olevaan todellisuuteen, kätkeytyy paha uskottavuusongelma: Vasemmistoliitto hyväksyi edellisellä kaudella hallituksessa vasemmistolaisten muualla vastustaman EU:n talouskurisopimuksen. Markus Mustajärvi tietää, ettei vasemmistoliitolla puolueena ole puhtaat jauhot pussissa.

 

Hallituksen onnistumiset voidaan arvioida vasta sitten, kun sen päätökset on pantu toimeen ja nähdään tuloksia. Tässä mielessä hallituksen tilanne on nyky-opposition tilanteeseen nähden kohtuullinen. Oppositiolle kansa ei tarjoa kyselyssä edes tuota mahdollisuutta, vaan tyrmää sen suoraan. Sen perusteella onkin lähes varmaa, että nykyiset oppositiopuolueet eivät voi seuraavissa eduskuntavaaleissa jatkaa nyt esittämällään linjalla, mikäli haluavat tavoitella hallitusvastuuta. Yksikään nykyisistä hallituspuolueista ei takuuvarmasti lähde tekemään sellaista politiikkaa, sillä vuosikausia laiminlyödyn taloudenpidon jälkeen kestää enemmän kuin tämä vaalikausi laittaa Suomen julkinen talous kuntoon ja säätää kilpailukyky kohdilleen.

 

Jos oppositio kaikesta saamastaan kritiikistä huolimatta jatkaa valitsemallaan linjalla, en pitäisi ihmeenä, jos seuraavissa eduskuntavaaleissa nähtäisiin Suomessa ensi kertaa koalitioasetelma eli puolueet liittoutuisivat talouspolitiikkansa perusteella keskenään blokkeihin ja katsottaisiin sitten ikään kuin enemmistövaaliperiaatteella, kummastako koalitiosta todella on vastuunkantajiksi.

 

Suomen parlamentarismi kaiken kaikkiaan on sen verran huonossa kunnossa verrattuna esimerkiksi presidentti-instituutioon, joka suorastaan paistattelee auringossa, että parlamentarismin on ehkä uudistuttava Suomessa, jos meinataan saada vielä yli puolet kansalaisista uurnille äänestämään. Vai tehdäänkö niin, että palataan vanhaan ja valitaan ”Kekkonen” hoitamaan muutakin kuin diplomatian? Oma tulkintani on se, että parlamentarismi kelpaa, mutta vain uudistettuna koalitiopohjaisena toimintana, jossa vaaleissa selkeästi kerrotaan, mitä tuleman pitää eikä yllätetä ihmisiä housut kintuissa.
Kuka sellaisesta tykkää? Ei kukaan. Se on nyt nähty ja opiksi olisi otettava.

Presidentinvaali on henkilövaali

Torstai 14.4.2016 klo 18:35 - Vesa-Matti Saarakkala

Keskusta on asettamassa presidenttiehdokkaakseen eduskuntaryhmänsä nykyisen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgpuheenjohtajan Matti Vanhasen. Muista ehdokkaista ei ole vielä tietoa. Ainoa varma tieto muiden puolueiden piiristä on tällä hetkellä, että perussuomalaiset ei aseta ehdolle aiemmin ehdokkaana ollutta Timo Soinia. Hän ei lähde ehdolle.

 

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros tammikuussa 2018 käydään samaan aikaan maakuntavaalien kanssa. Maakuntavaali on presidentinvaalista poiketen vaali, jossa mitataan puolueiden kannatusta.

 

Presidentinvaalissa on kyse henkilöstä ja hänen kannatuksestaan kyseiseen tehtävään. Lopultahan valittava presidentti jättää myös puoluejäsenyytensä, ainakin presidenttikautensa ajaksi. Toisin on muissa vaaleissa, joissa puolueet nimenomaan edellyttävät vahvaa sitoutumista puolueisiin, etenkin tilanteessa, jossa ehdokas tulee valituksi.

 

Presidentiksi tulee valita henkilö, jolla olisi paras linja Suomen ulkopolitiikan johtamiseen ja riittävät taidot tehtävään. Jos tätä ei oteta vaaleissa ja ehdokasasettelussa lähtökohdaksi, sillä saattaa olla yllättäviä vaikutuksia myös siihen, miten äänestäjät arvioivat puolueita samaan aikaan pidettävissä maakuntavaaleissa.

Perussuomalaiset toukotyöt Suomen keväässä

Tiistai 12.4.2016 klo 11:32 - Vesa-Matti Saarakkala

Kaikki tämänhetkiset eduskuntapuolueet ovat kantaneet Suomessa hallitusvastuuta. vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgViimeisimpänä mukaan tähän joukkoon on liittynyt perussuomalaiset. Puolueen valinnalla osallistua hallitukseen vahvistettiin Suomen olemassa olevaa poliittista kulttuuria, mutta myös tervehdytettiin sitä, kun esimerkiksi Rkp tippui pois todellisten vallankäyttäjien joukosta.

 

Suomen asema maailmassa ja poliittinen järjestelmämme on sen kaltainen, että Suomessa mikään puolue, joka tavoittelee hallitusvastuuta, ei kykene käytännössä harjoittamaan samalla tavalla selkeän ideologista politiikkaa kuin puolueet monissa muissa maissa.

 

Suomi on pinta-alaltaan iso maa, jossa pitää sovittaa yhteen erilaiset olosuhteet yhdyskunta- ja elinkeinorakenteessa. Meillä on kattava määrä puolueita jo pelkästään tästä johtuen.

 

Suomi on asukasmäärältään pieni ja harvaan asuttu maa, jolla ei ole suurta painoarvoa eurooppalaisessa politiikassa eikä etenkään maailmanpolitiikassa. Nykyisessä maailmanjärjestyksessä Suomen rooli on lähtökohtaisesti vaikuttaminen muihin ja sopeutuminen lopputulokseen mahdollisimman onnistuneesti.

 

Suomen sijainti suurvalta Venäjän kainalossa irrallaan muusta Euroopasta johtaa käytännössä aina kansallista suvereniteettia näennäisesti heikentäviin ulko- ja turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin, kallistuivat ne sitten itään tai länteen.

 

Suomen suhteellisuutta ja henkilökeskeisyyttä korostava vaalijärjestelmä suhteellisuuden ja alueellisuuden yhteensovittaen johtaa enemmistövaalitavasta poiketen vaalituloksiin, joissa ei koskaan synny selkeää enemmistöä millekään puolueelle, ja myös koalitiovaihtoehdot ovat Suomen vaaleissa olleet aidosti auki. Toistaiseksi Suomeen ei ole koskaan syntynyt koalitioita, joilla vaaleja käytäisiin. Äänestäjät joutuvat toistuvasti pettymään, mutta siitä huolimatta lähes kaikkien äänestäjien keskeisimpiin näkemyksiin kuuluu aina uudestaan, että äänestettävän puolueen on pyrittävä – ja mieluiten päästävä - hallitukseen. Äänestäjien pettymys isompien muutosmahdollisuuksien vähäisyyteen on johtanut äänestysaktiivisuuden laskuun, mutta ei romahtamiseen. Toistaiseksi Suomeen ei ole syntynyt puoluetta, joka julistaisi toimivansa käytännössä pysyvästi oppositiosta käsin.

 

Suomalaiset äänestäjät eivät ole erityisen puolueuskollisia. Nytkin epävarmojen äänestäjien määrä on mielipidetiedusteluissa erittäin suuri. Suomalaiset äänestäjät painottavat äänestyspäätöksissään käytännönläheisesti sitä, mitkä puolueet milloinkin pystyvät heidän mielestään käytännössä hoitamaan Suomen ja suomalaisten asioita ja luonnollisesti myös eturyhmäajattelu periaatteella ”mikä puolue vaikuttaisi ajavan juuri minun etua?” korostuu. Oma näppituntumani on se, että suomalaiset harkitsevat äänestyspäätöksen alla usean eri puolueen ehdokkaita, rajaten pois lähinnä puolueet, joiden riveistä ehdokasta ei ainakaan äänestetä. Esimerkiksi Vaasan vaalipiirissä tällaisia puolueita ovat yleensä vihreät ja vasemmistoliitto, joilla on alueellamme matala kannatus. Niiden viesti ei ole meilläpäin ihmisten mielestä uskottava oikein millään tasolla.

 

Äänestäjä saattaa myös ajatella, ettei äänestä esimerkiksi kokoomuslaisia, koska he ovat liian herraskaisia ja ulkokultaisia tai keskustalaisia, koska keskustalaiset nostavat yhden ammattiryhmän ainakin periaatteen tasolla muiden ammattiryhmien yläpuolelle ikään kuin jaloimpana mahdollisena elämänmuotona riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Sdp:tä saattavat äänestäjät vieroksua meilläpäin, koska Sdp aina viime kädessä asettuu taustastaan johtuen työntekijäpuolen vaatimusten taakse, olipa vaatimuksissa sitten mitään järkeä ja realismia tai ei. Yrittäjävaltaisella alueella tätä ei katsota hyvällä. Kristillisdemokraatit koetaan puolueeksi, jota voivat äänestää vain ns. uskovaiset, muiden äänien ei koeta edes kelpaavan heille. Rkp on taas korostetusti kielipuolue, etenkin Vaasan vaalipiirissä.

 

Edellä olevat negatiiviset luonnehdinnat on tarkoitettu vain karrikoiduiksi esimerkeiksi siitä, miten joku äänestäjä voi ikään kuin negaatioiden kautta hahmottaa poliittista kenttää valintatilanteessa. Ja edellä aiemmin kuvattu poliittisen järjestelmämme toimintalogiikka tekee pääosasta äänestäjiämme demokratian ritareita eli liikkuvia äänestäjiä.

 

Jätin kuvauksesta tietoisesti pois perussuomalaiset, koska jätän auki sen, miten tämä puolue asettuu näihin olosuhteisiin, joita osallistumisemme hallitukseen on sekä vahvistanut, mutta myös muuttanut. Osallistumisemme myötä iso kuva Suomen paikasta maailmassa on vahvistunut, mutta sisäpoliittisesti rohkea uskalluksemme ottaa rooli etu- ja taustaryhmittymät ylittävänä poliittisena voimana, joka mahdollistaa järkevät ja Suomea uudistavat kompromissit, luo painetta muille puolueille luoda nahkansa uudelleen. Sillä, ”minkä pään PS lopulta ottaa”, on aivan varmasti vaikutus muiden puolueiden strategiaan. Pakotammeko ne uudistumaan vai annammeko niille mahdollisuuden jatkaa linjalla, joka on tuottanut Suomelle ja suomalaisille huonoja tuloksia 2000-luvulla.

 

Ideologioita tosipaikassa karsastavien suomalaisten keskuudessa perussuomalaisten on mahdollista oikeilla ja johdonmukaisilla toimenpiteillä muuttaa suomalaista poliittista kenttää enemmän kuin uskotaankaan, mutta se edellyttää tietynlaisen amatöörimäisyyden hylkäämistä tai asettamista ainakin marginaaliin. Lieveilmiöt nimittäin herättävät monen mielessä kysymysmerkin, joka voi nousta lopulta liian isoksi. Tietyistä puolueessa tehdyistä historiallisista ratkaisuista johtuen tämä kehitysaskeleen ottaminen on ollut puolueellemme selkeästi hankalaa, ja aika näyttää pystytäänkö siihen lopulta. Myös lyhytnäköinen kaveeraaminen politiikassa voi nostaa kynnystä toimia oikein, kun pitäisi hylätä sitten oma kaveri. Käytännössä tässä kuitenkin ratkeaa se, koetaanko puolue uskottavaksi vaiko ei. On sääli jos kaiken tämän vastuunkannon jälkeen puolue ei hyödyntäisi mahdollisuutta kehittyä, vaan jatkettaisiin poliittisen pelleosaston tekohengittämistä periaatteella, että ”heilläkin on oikeus olla jotakin ja saada äänensä kuuluviin”.

 

Jätetäänkö puolue siis ratkaisemattoman tilanteen panttivangiksi ja ajatellaan yhä, että puolue voi rakentaa tulevaisuutensa uskottavasti ja kestävästi ristiriitaisille viesteille suhteessa suomalaisiin? Hoidammeko Suomen kevään toukotyöt rikkinäisellä haravalla, jonka varresta tikut tarttuvat käyttäjänsä käsiin ja kädet menevät rakoille? Sellaisiinko talkoisiin me väkeä kutsumme jatkossakin?

Esittävätkö kriitikko-proferssorit Suomen eroa euro-alueesta?

Keskiviikko 6.4.2016 klo 10:32 - Vesa-Matti Saarakkala

Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun kansainvälisen kaupan professori Pertti Haaparanta javesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala ottivat jokin aika sitten julkisuudessa kantaa, miten Suomen talouspolitiikka on heidän mielestään jakomielitautista ja siten väärää, kun Suomessa varotaan velkaelvyttämistä, mutta samaan aikaan euroalueella elvytetään rahapolitiikalla. Näkemys on sinänsä paikkaansa pitävä, mutta teoreettinen ja täysin irti siitä todellisuudesta ja niistä raameista, joissa kansallista talouspolitiikkaa nykyään harjoitetaan.

 

Professoreiden olisi hyvä muistaa, että Suomen talouspoliittisen kehyksen määrittää mm. EU:n vakaus- ja kasvusopimus, jonka seurauksena julkisen sektorin velkaantuneisuus saa olla korkeintaan 60 %:bkt:een nähden. Suomen lukema on tällä hetkellä n. 63 %, kun se 2008 oli alle 35 %. Tämä tarkoittaa sitä, että edellisten hallitusten perintönä rikomme parhaillaan tätä sopimusta. Niin ikään Suomi on vaarassa joutua EU-komission liiallisen alijäämän menettelyyn, sillä budjettivajeemme on n. 3 % suhteessa bkt:een, mikä niin ikään on rikkomassa samaa sopimusta vastaan. Olemme jo saaneet asiasta varoittavan kirjeen komissiolta.

 

Julkisen talouden alijäämää sääntelee myös edellisen hallituksen hyväksymä EU:n talousunionisopimus eli ns. talouskurisopimus. Jos sitä rikkoo, etenkin tahallaan ja tietoisesti, seurauksena on se, että talouden tasapainottamisohjelma Suomelle laaditaan EU-komission johdolla ja sanellaan Brysselistä. Tätäkö professorit siis esittävät luullen, että Bryssel hoitaisi tasapainottamisen velkaannuttamalla Suomea lisää ja hakien kasvua sitä kautta? Jos eivät, on tulkintani se, että professorit käytännössä esittävät Suomen eroamista euro-alueesta, jolloin nämä kyseiset sopimukset voitaisiin irtisanoa.

 

Summa summarum: Suomi on velkaelvyttänyt isolla kädellä seitsemän vuotta vuodesta 2009. Velkaantumisvauhtimme on kestämätön. Se, että Euroopan keskuspankki EKP ja sen myötä Suomen pankki samaan aikaan elvyttävät taloutta ostaen valtioiden joukkovelkakirjoja jälkimarkkinoilta, on toinen asia. Sen on tulkittu tapahtuvan olemassa olevien sopimusten rajoissa, olipa siitä ja sen tehokkuudesta mitä mieltä hyvänsä. On hälyttävää, että tuosta elvyttämisestä huolimatta Suomea ei ole saatu nousuun.

 

On pöyristyttävää, että vielä 2000-luvulla jotkut johtavat tieteentekijät kammioissaan voivat olla täysin välinpitämättömiä kansainvälisistä sopimuksista, jotka Suomea koskevat ja velvoittavat. Puolitotuuksia kertoessaan he syyllistyvät kansalaisten harhauttamiseen. On luojan lykky, että nämä henkilöt eivät istu eduskunnassa tai hallituksessa, sillä silloin maamme olisi jo Kreikan tiellä. Tiellä, joka rapauttaa talouden, yhteiskunnan ja demokratiankin.

Mustavalkoisuus EU- ja eurokriittisyydessä on politikointia

Tiistai 5.4.2016 klo 19:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Itsenäisyyspuolueen entinen puheenjohtaja Antti Pesonen kirjoitti Uudessa Suomessa perjantaina 1.4. ja Ilkassa sunnuntaina 3.4.vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg yrittäen antaa ymmärtää, että Suomen EU-jäsenyyttä ja eurojäsenyyttä oikeina ratkaisuina Suomelle pitävät eivät voisi olla muka EU- tai eurokriittisiä.

 

Pesosen tulkinta onkin tässä suhteessa mustavalkoinen ja enemmän puoluepolitikointia kuin mitään Suomen edun ajamista. On kaksi eri asiaa vaatia Suomen eroa EU:sta tai rahaliitosta kuin suhtautua jäsenyyksiin myönteisesti, mutta EU:n ja/tai rahaliiton toimintaan kriittisesti. Perussuomalaiset on EU- ja eurokriittinen puolue, mutta puolueemme ei ole esittänyt eikä tällä hetkelläkään esitä Suomen eroa EU:sta tai rahaliitosta. Myös Suomen nykyinen hallitus on sitoutunut molempiin jäsenyyksiin.

 

Toisin kuin minulle, Pesoselle Perussuomalaisten EU- ja eurolinja ei ole kelvannut koskaan. Hän on aina ollut sitä mieltä, että vain Suomen eroaminen sekä unionista että rahaliitosta on Suomelle ainoa oikea ja välttämätön ratkaisu. Se on kova ja idealistinen linja, jolle on omat perustelunsa olemassa, ja teoriassa perustelut ovat aivan hyviä ja toimivia. Sitä ei käy kiistäminen.

 

Käytäntö ja olemassa oleva todellisuus ovat kuitenkin pohja, jolta tällaiset päätökset lopulta tehdään. Oma tulkintani siitä, oliko liittyminen EU:hun ja rahaliittoon Suomen edun mukaista, on muuttunut ja siitä kirjoitin tässä blogissani/Ilkassa/Uudessa Suomessa 31.3. Venäjän nykyään harjoittaman politiikan vaikutus kantani muuttumiseen ei ole vähäinen.

 

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö tunnistaisi haittapuolia ja haasteita, joita jäsenyyksien myötä Suomelle koituu.

Tosiasioiden tunnistamisen ja tunnustamisen aika

Torstai 31.3.2016 klo 21:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa romahti, Suomi integroitiin kansanäänestyksen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgseurauksena toteutuneen EU-jäsenyyden myötä länteen. Euro-jäsenyydellä Suomi vietiin ytimiin. Olisiko näitä ratkaisuja koskaan tuettu ja tehty, jos olisi tiedetty kielteiset sivuvaikutukset? Tuskin olisi. Epäiltiinhän niitä silloinkin, ihan oikeutetusti ja perustellusti.

 

Perussuomalaisena on vaikea tunnustaa sitä, että nämä ratkaisut ovat olleet kuitenkin oikeita, kun nyt katsotaan isoa maailmanpoliittista kokonaiskuvaa. Jos Suomi olisi nykytilanteessa unionin ulkopuolella, olisimme käytännössä Venäjän sylissä ja vaaravyöhykkeessä Ukrainan tapaan. Ja jos Euroopassa ei olisi rahaliittoa, EU olisi todennäköisesti jo hajonnut kansainvaellusten paineessa. Rahaliitto on liima, joka on pitänyt unionin kasassa.

 

Suomelle, joka on sijaintinsa puolesta saari kaikkialle muualle maailmaan, paitsi Venäjään nähden, tilanne olisi nykyisessä globaalissa maailmassa katastrofi. Olisimme nyt taloudellisesti taantuvan ja arvaamattoman Venäjän kanssa kahden ja paljon nykyistä riippuvaisempia Venäjästä sekä poliittisesti että taloudellisesti. Se toimi vanhassa maailmassa, mutta ei toimisi nykyään.

 

Nykyiset olosuhteetkin ovat kiistämättä poliittisesti ja taloudellisesti vaikeat, mutta eivät ylitsepääsemättömät. Suomalaisilla on sentään mahdollisuus valita. Yhteiskuntasopimuksen aikaansaaminen hallituksen ja työmarkkinaosapuolten johdolla on palikkatesti kaikille. Jos siihen ei kyetä, niin siinä tapauksessa Suomen ja suomalaisten on tosiaankin alettava valmistautua euro-eroon, sikäli kun haluamme itse päättää talouspolitiikastamme. Rahaliitossa oman talouspoliittisen päätöksentekovallan säilyttäminen edellyttää Suomen osalta julkisen sektorin velkaantumisen taittamista ja alijäämän pienentämistä. Muuten talouspolitiikkamme sanellaan Brysselistä, mikä on mielestäni huonompi vaihtoehto kuin kansallisten uudistusten toteuttaminen nykyisen hallituksen johdolla.

 

Ei tarvitse olla mikään ennustaja tietääkseen, että leikkaukset jatkuvat hallituspohjasta riippumatta. Kansalliset elvytysvarat on vuosien velkaantumisen myötä jo käytetty. Euroopan keskuspankki on laskenut korotkin jo nollaan. Käytännössä kaikki helpot keinot talouden tasapainottamiseksi kasvulla on jo käytetty. Seteleiden jakamista elvytyksen nimissä EU-kansalaisille suoraan painosta en suosittele, sillä riski hyperinflaatioon, korkojen räjähtämiseen ja yhteiskunnalliseen totaalikatastrofiin olisi valtava. Kaikki muut keinot, mukaan lukien rahaliiton hallittu purkaminenkin, ovat parempia kuin se. Tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa rahaliittoa ei kannata kuitenkaan ensimmäisenä lähteä purkamaan eikä siitä kannata erota.

 

Myönnän, että olen ollut tässä asiassa väärässä, mutta paljon tärkeämpää kuin olla muka oikeassa, on olla rehellinen itselleen. Olen vilpittömästi uskonut toisenlaisen politiikan olevan sitä oikeaa, mutta tosiasiat pitää tunnistaa ja tunnustaa, kun on sen aika.

(Kirjoitus on julkaistu Ilkassa 31.3.2016)

Keskustan konservatiiviset liberaalit ja liberaalit konservatiivit

Torstai 17.3.2016 klo 22:42 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomessa on kaksi keskiryhmiin lukeutuvaa puoluetta: Perussuomalaiset ja Suomen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgKeskusta. Nämä kaksi puoluetta muodostavat ns. laajan keskustan, joka myös eduskunnassa istuu istuntosalin keskellä. Kaksi puoluetta vierekkäin. Nämä kaksi eduskuntaan suurimmiksi äänestettyä puoluetta muodostavat myös nykyhallituksen rungon. Ei käy kiistäminen, etteikö yhteistyö sujuisi pääosin varsin hyvin samasta juuresta lähtöisin olevilta, vaikkakin erilaisia polkuja tähän päivään kulkeneilta, kansanliikkeiltä. Tämä on julkisesti todettu myös kolmannen hallituskumppanin kokoomuksen riveistä.

 

Keskusta puolueena istuu puhemiehestä katsottuna perussuomalaisten oikealla puolella ja perussuomalaiset siis keskustan vasemmalla puolella. Välissämme ei ole muita puolueita. Tälle asemoinnille on omat syynsä: keskusta on porvarillinen puolue ja perussuomalaiset taas työväestön puolue ilman sosialismia. Laajan keskustan oikealle puolelle on sijoitettu karrikoidusti ottaen vapaaseen markkinatalouteen uskovat puolueet ja vasemmalle puolelle taas järjestelmäkeskeiset puolueet, joiden sittemmin jo raunioituneina kivijalkoina ovat toimineet kommunismi ja sosialismi. Laajassa keskustassa korostuu ihmisyysaate, joka ponnistaa alkiolaisuudesta. Jo historiallisista ja aatepoliittisistakin syistä keskustojen keskinäinen yhteistyö keskellä on keskeistä ja luonnollista.

 

Perussuomalaiset on Suomen Maaseudun Puolueen SMP:n perillinen, joka on jatkoa Maalaisliitosta irtautuneesta Suomen Pientalonpoikien Puolueesta. Pientilat eivät tunnetusti kannattaneet toisin kuin isommat tilat, joten SMP:n kannatuspohja ikään kuin suli aikoinaan alta ja jäljelle jäi vain protesti. Se hajaantui sinne sun tänne: syrjäkyliin ja toisaalta kaupunkien lähiöihin, joiden kasvatti myös Perussuomalaisten nykyinen puheenjohtaja Timo Soini on. Vastaavasti puolueen pitkäaikaisin kansanedustaja, valtiopäiväneuvos Raimo Vistbacka on syvältä maaseudulta, kaukaa jopa maakuntakeskuksista katsottuna. Puolueemme kokeneempi kaarti tulee maaseudulta ja tuoreempi polvi enemmän kaupungeista ja keskuksista. Soini on poikkeus, joka vahvistaa säännön samoin kuin minä maaseutupitäjän nuoremman polven kansanedustajana – joskin taajamasta omakotialueelta eikä sivukylien raiteilta. Perussuomalaisten kannatus oli eduskuntavaaleissa alueellisesti hyvin tasaista. Tämänhetkinen tilanne on arvoitus.

 

Keskustalla Suomen lähiöihin ei ole ollut juuri asiaa, ja Perussuomalaisten pitkä ja puolueelle ratkaiseva marssi maaseudulla on perustunut ennen kaikkea kovalle kunnallispoliittiselle protestille suhteessa maan tapoihin sekä kyläpäälliköiden ja kunnanisien harjoittamaan politiikkaan. Etenkin kunnissa olen pannut merkille sen, että perussuomalaiset ovat karrikoidusti sanottuna liberaaleja konservatiiveja ja keskustalaiset taas konservatiivisia liberaaleja.

 

Keskustalaiset haluavat säilyttää omalta kannaltaan toimiviksi havaitsemansa systeemit, joiden kautta ja joiden myötävaikutuksella he junailevat asioita, ja perussuomalaiset taas edustavat uudenlaisia vaikuttamisen muotoja ja tapoja eli ovat tässä suhteessa avoimempia. Emme ole tottuneet ns. järkkäämään asioita, vaan hoidamme asiat asioina. Tapamme tehdä politiikkaa on erilainen pelkkään suppeaan keskustaan verrattuna. Jo perussuomalaisten edeltäjä SMP oli tunnettu asialinjastaan, jossa siis asia ratkaisi, ei se, kuka tai mikä taho idean esittää tai ehdotuksen tekee. Kaikki keskustan hallitsemilla alueilla tietävät sen, ettei keskusta yleensä toimi samalla tavalla. Toimintatapa, jossa paradoksaalisesti kyti Jytkyjen tulevaisuus. Tiedän tämän, koska olen politiikan aloittanut keskustan lähes yksinkertaisella enemmistöllä hallitsemalla paikkakunnalla, kun perussuomalaisten paikallinen kannatus oli 0 % ja valtakunnallinenkin alle 1 %.

 

Keskustapuoluetta on vuosien varrella syytetty toisaalta siitä, että se pettäisi. Kaikkihan tuntevat sanonnan ”kepu pettää aina”. En tiedä tarkkaan, liittyykö tämä sanonta äänestäjien pettämiseen vai yhteistyökumppaneiden pettämiseen. Jos ajatellaan, että tämä sanonta liittyisi äänestäjien pettämiseen, ilmiössä ehkä korostuu keskusta-aatteen moninaisuus. Kun ei uskota täysin vapaaseen markkinatalouteen, jossa markkinoiden näkymättömän käden annettaisiin ohjata vapaasti yhteiskuntaa ja jos ei uskota järjestelmäänkään, jossa muka tietyn kaavan mukaan saadaan tuotettua tietynlaisia lopputuloksia, on selvää, että syntyy tulkinnanvaraisempaa politiikkaa. Onhan selvää, ettei keskustalainen politiikka ole ollut lähtökohtaisesti niin vierasta sosialisteille ja kokoomuslaisille kuin kokoomuslainen ja sosialistinen politiikka on ollut vierasta keskustan kannattajille.

 

Kuitenkin keskustalaista politiikkaa on jouduttu tekemään vuorollaan sellaisten poliittisten voimien kanssa, joissa korostuvat juuri usko vapaan markkinatalouden synnyttämään edistykseen ja vastuullisuuteen tai vastaavasti järjestelmän erinomaisuuteen. Vasta perussuomalaisten kanssa tehtävä yhteistyö on luonut keskustalle uudenlaista profiilia.

 

Jos taas kyse on yhteistyökumppaneiden keskustan taholta kokemista pettämisistä, korostuu siinä tietysti asema poliittisen kentän keskellä. Keskusta on esimerkiksi tehnyt yhteistyötä enemmän SDP:n ja kokoomuksen molempien kanssa kuin kokoomus ja SDP keskenään. Tämä on synnyttänyt katkeruutta keskustaa kohtaan, joka on vaalituloksesta riippumatta ollut lähtökohtaisesti paremmissa asemissa hallitusvaltaa ajatellen. Mahdollisuus päästä tai joutua hallitusvastuuseen keskimääräistä helpommin poliittisen sijainnin takia taas on synnyttänyt pettymyksiä äänestäjille.

 

Tilanne, jossa Suomi nyt on, on kolmen aiemmin suurimman puolueen syytä - tai ansiota. Ihan mistä kulmasta ja millä aikajaksolla asiaa haluaa tarkastella. Pitkäänhän tulokset olivat yksiselitteisesti hyviä, kun kaavamaiselle politiikalle oli paremmat toimintaedellytykset. Olen kuullut sanottavan, että Suomi nostettiin hyvinvointivaltioksi paitsi työllä, myös maalaisliiton ja kommunistien yhteistyöllä. Kun kommunismin teho ja tuloksellisuus alkoi heikentyä, oli haaleammanpunaisen sosialismin vuoro nousta aallonharjalle. Ja kun sosialisminkin voimat ehtyivät, koitti porvarillisen politiikan aika kansainvälisen kapitalismin nousun myötä. Keskusta on ollut aina mukana, vaikka maailmalla tällainen keskusta on ehkä tuntemattomampi ilmiö.

 

Nyt elämme siis aikaa, jolloin vallitsee kapitalistinen yhteiskuntajärjestys. Suomen kansallisista päätöksistä riippumatta isossa kuvassa pääomat keskittyvät ja maiden rajat menettävät merkitystään. Järjestelmämuutosta ei kyetä tekemään tällä hetkellä kansallisesti, jolloin on käynnissä sopeutumisen politiikka tilanteeseen. Asiat on otettava asioina. Luonnollisimmin ja turvallisimmin se tapahtuu nyt laajan keskustan johdolla, jota täydentää porvarillinen ”alan asiantuntijuus”, sikäli kun vaikutusasema kelpaa ja tyydyttää. Vielä kun olisi hieman porvarillista nöyryyttä hyveiden joukossa omanarvontunnon ja turhanpäiväisen riidanhaastamisen sijaan, niin kyllä tästä hyvä tulisi. Niin hyvä, kuin se nyt voi näissä olosuhteissa tulla näillä eväillä, jotka puolivuosisadan kestäneen vihanpidon jälkeen yhteistyön kättä paiskanneelle laajalle keskustalle on pöytään jätetty pitkään jatkuneen unelmahötön naamaanlapioimisen jäljiltä.

 

Keskustasta muodostui Kekkosen johdolla viekas valtionhoitajapuolue ja SMP:stä taas tuli Vennamon johdolla räyhäkäs protestipuolue. Juonimisen ja toisaalta suunsoiton aikakaudet ovat nyt toivottavasti päättyneet ja uskalletaan hakea ja valaa luottamusta laajan keskustan eli pääministeripuolue keskustan ja varapääministeripuolue perussuomalaisten johdolla. Pääministeri Sipilä, vaikka onkin kepulainen, ei kuulu puolueen ns. ”taleban-siipeen” ja on uudella määrätietoisella toimintatavallaan ja avoimella suhtautumisellaan synnyttänyt sellaisen yhteistyön poliittisen kulttuurin, jota mielelläni perussuomalaisena tuen edellyttäen tietenkin myös tuloksellisuutta eli onnistumista politiikalta. Sen ei saa haitata, että perussuomalaisetkin voivat saada tärkeitä tavoitteitaan läpi. On tärkeää, että johtajilla on nöyryyttä ja aitoa halua tehdä yhteistyötä.

 

Kun katsoo hallituspuolueita, niin loppujen lopuksi kaikkein vakainta meno on ollut keskustassa ja meillä perussuomalaisissa. Kokoomuksella on ollut vaikeaa, vaikka gallup on kohtuullinen. Mitähän se olisi sitten, jos gallup heillä oikeasti laskisi? Hallituksen kannalta täytyy toivoa, ettei niin kykypuolueelle kävisi. Mitä itse tunnen tavallisia kokoomuslaisia, niin syynä puolueen gallup-laskuun ei ole mikään möröksi kykypuolueen eliitille noussut maakunta-sote tai hallituspolitiikan sisältö yleensä, vaan ongelmat omassa viestinnässä ja tuenpuutteessa puheenjohtajalle. Kokoomuslaiselle vakautta ja arvokkuutta arvostavalle äänestäjälle kokoomuksesta on tullut vähän vieras.

 

Perussuomalaisten osalta täytyy todeta se, että nyt on korkea aika ymmärtää, että asialla pitää olla silloin, kun asioista linjataan. On turha alkaa pahasti jälkijättöisesti tekemään johtopäätöksiä politiikan yksityiskohdista, kun on kerran iso valinta tehty ja lähdetty kulkemaan uudenlaista polkua. Täytyy pystyä myös tunnustamaan tosiasiat: kuten puheenjohtaja Soinikin on todennut, maailmaa, joka meillä oli vielä keväällä 2015, meillä ei enää ole. Siinä on kiteytettynä hyvin olennainen asia, joka heijastuu kaikille politiikan sektoreille. On järjettömyyttä olla tunnustamatta tuota tosiasiaa, vaikka ei periksi annettaisikaan ja ideologiasta luovuttaisikaan.

Opiskelijat samalle viivalle työttömien työnhakijoiden kanssa

Maanantai 14.3.2016 klo 22:52 - Vesa-Matti Saarakkala

Tähän asti on voitu edes teoriassa ajatella, että opintorahalla ja opiskelijan asumislisällä on vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgvoinut elää.

Selvitysmies Roope Uusitalon opintorahaan esittämä noin 25 %:n leikkaus toteutuessaan romuttaa tämän teorian. Leikkaus pienentäisi opintorahaa käytännössä 337 eurosta 250 euroon kuukaudessa. Kun tiedetään, että opintorahan lisäksi opiskelijoiden ainoa tuki on asumislisä, jäisivät opiskelijan saamat tuet alle 427 euroon kuukaudessa verotuksen jälkeen! Jokainen tietää, että sillä ei elä sen paremmin teoriassa kuin käytännössä. On aivan turha kaunistella asiaa.

 

Jos toteutamme opintotuen leikkauksen, me käytännössä pakotamme ison osan opiskelijoita ottamaan opintolainaa. Osa voi päästä ja ehtiä työskentelemään opintojensa ohessa, mutta tulorajat pitävät huolen siitä, ettei opiskelija voi olla täysimääräisesti työmarkkinoiden käytettävissä. Opiskelijat ajetaan todella ahtaalle. Olemmeko todella valmiita siihen? Eikö kannattaisi miettiä kaikki järkevät keinot, millä vältetään tällainen synkähkö tie?

 

Jokainen työtönkin saa huomattavasti enemmän yhteiskunnan tukea kuin opiskelija, ennen veroja vähintään n. 700 euroa kuukaudessa, mikä sekään ei ole paljon. Miksi ihmeessä yhteiskunnan on järkevää tukea näin paljon enemmän työtöntä kuin opiskelijaa, joka on ajettu todella hankalaan välikäteen? Työttömällä on mahdollisuus saada myös yleistä asumistukea kuten kaikilla muillakin, paitsi opiskelijoilla.

 

Käytännössä opiskelijoita rangaistaankin siitä, että he eivät ole työmarkkinoilla työmarkkinoiden käytettävissä eli eivät virallisesti hae työtä. Ja jos opiskelijat työskentelevät, he saavat tienata korkeintaan 660 euroa tuettua kuukautta kohti ja 1970 euroa tukematonta kuukautta kohti.

 

Mielestäni viimeistään tässä vaiheessa, kun esitetään näin rajua leikkausta opintotukeen, olisi opiskelijat nostettava edes jollakin lailla työttömien kanssa samalle viivalle – ihan jo YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien nimissä. Mielestäni opiskelijalle, joka hakee osa-aikaista työtä, olisi taattava samantasoinen tuki kuin varsinaiselle työttömälle työnhakijalle eli n. 700 euroa kuukaudessa ennen veroja, mutta asumistukea ei tarjottaisi. Sen verran voitaisiin tukea työtöntä enemmän, koska hän on täysimääräisesti työmarkkinoiden käytettävissä.

 

Jos opiskelijalle sitten tarjottaisiin työtä, jota olisi tarjolla sen verran, että hän voisi TE-toimiston näkemyksen mukaan ansaita sen vastaanottamisella vähintään 460 euroa, mutta enintään 660 euroa kuukaudessa lukukaudella, hänen tulisi ottaa tällainen julkisilla kulkuneuvoilla korkeintaan tunnin edestakaisen työmatkan etäisyydellä oleva päivätyö vastaan, jolloin hänen yhteiskunnalta saamansa tuet pudotettaisiin verotuksen jälkeen 427 euroon kuukaudessa, minkä päälle tulisi siis palkkaa 460-660 euroa ennen veroja. Jos hän ei ottaisi työtä vastaan, seuraisi karenssina pelkkä opintorahan alentaminen 250 euroon ja siirtyminen asumislisälle, minkä jälkeen hänen kuukausitulonsa yhteiskunnan tukien muodossa olisivat verotuksen jälkeen käytännössä nyt ehdotetut n. 427 euroa, olipa tuenmuodostuksen tekninen toteuttamistapa sitten mikä tahansa.

 

Näin yhteiskunta kohtelisi edes hieman tasavertaisemmin opiskelijoita suhteessa muuhun väestöön, jolle taataan jo nyt selkeästi parempi elintaso kuin opiskelijoille. Opiskelijoille on annettava edes se teoreettinen mahdollisuus elää suht koht normaalia elämää, eikä opintolainan saa olla siihen ainoa vastaus. Laina pitää kuitenkin aikanaan maksaa takaisin. Eihän se voi olla tarkoituksemme, että kuormaamme opiskelijan selkään opintojen aikana 15 000-30 000 euron säkin lainaa ja uskomme sen kannustavan häntä onnistumaan ja menestymään. Lainoillako todella rakennetaan yhteiskuntaa ja yksilön elämää kestävästi?

 

Jos olemme tätä mieltä, meidän päättäjien on silloin vilpittömin sydämin kannustettava nuoria edelleen opiskelemaan ja kouluttautumaan korkeasti. Jokainen meistä voi tykönään miettiä, onko todella valmis kannustamaan tuollaiseen yhtälöön maalaten kuvaa siitä, miten pääsee sitten aikanaan korkeammille tuloille ja paremmille oksille.

 

Vanha sanonta kun sanoo, etteivät ne suuret tulot, vaan pienet menot.

Rehellinen kilpailu elintason hallitusta alentamisesta

Keskiviikko 9.3.2016 klo 16:21 - Vesa-Matti Saarakkala

Voitin aikoinaan omalla paikkakunnallani yläasteella taloustietokilpailun ja lukiossa vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtalousgurukilpailun. Käsittääkseni näitä vastaavia kilpailuja järjestetään yhä, mikä on erinomainen juttu. Jotta maassa voidaan harjoittaa tasapainoista yhteiskuntapolitiikkaa, tarvitaan perustietoa kansantaloudesta ja siitä, millaisia edellytyksiä erilaisille talouspolitiikoille on olemassa ja miksi. Kouluopetuksen merkitystä tässä ei voi ylikorostaa.

 

Vastustin jo lukioikäisenä Suomen euro-jäsenyyttä, joka astui varsinaisesti voimaan 2002. Liimasin kaverini kanssa kaksipuolisella teipillä teesejä Suomen markan puolesta oppilaitosten ja kaupungintalon ulko-oviin. Yritin kai jotakin paikallista vallankumousta. Olin asialla, koska euro-jäsenyyden seuraukset Suomen itsenäiselle päätöksentekovallalle huolettivat minua. Puolustin markkaa, vaikka tiesin varsin hyvin 1990-luvun devalvaatiosta yksittäisille suomalaisille valuuttalainojen myötä koituneet raskaat tappiot. Kaikki eivät koskaan selvinneet devalvaatioista, joihin päädyttiin vahvan markan politiikan osoittauduttua Suomen kannalta virheeksi.

 

Käytännössä demokraattisesti päätetyt ja hallituksen toimesta tehdyt devalvaatiot olivat 1990-luvun kilpailukykyhyppy. Se iski myös tavallisten suomalaisten ostovoimaan, kun tuontituotteet kallistuivat markan arvoa alentamalla. Lieneekö se syy siihen, että Suomessa ammattiyhdistysliike asettui kannattamaan Suomen jäsenyyttä talous- ja rahaliitto EMU:ssa eli kansanomaisemmin eurossa? Rahaliitossa, kun ei voida devalvoida. Turvallisuuspolitiikka, joka oli yksi syy liittyä rahaliittoon, tuskin oli ay-liikkeen kannanmuodostuksessa keskeisellä sijalla. Haluttiin turvata ostovoima ja haluttiin edullisempia tuotteita. Euron ajateltiin olevan taikasana kaikkeen. Viennillekin euron uskottiin tekevän hyvää.

 

Nokian vetoapu osui samaan ajankohtaan euron käyttöönoton kanssa, mikä hämäsi suomalaisia olemaan euromyönteisiä ja hämääntymään rahaliiton todellisesta luonteesta ja edellytyksistä. Ainoastaan kahvikupin hinnannousu euroon siirtymisen myötä herätti huoltoasemien pöydissä pientä kritiikkiä. Seuraava piikki suomalaisten eurokriittisyydessä koettiin vasta 2010, kun eurokriisi kärjistyi Kreikassa. Siitä lähtien suomalaiset ovat olleet aika eurokriittisiä, koska eihän tässä näin pitänyt käydä. Eihän meidän pitänyt joutua vastuuseen toisten veloista. Kriittisyyttä on hillinnyt kuitenkin se, että Suomessa palkat eivät ole joustaneet, vaan työllisyys, jolloin kriittisyys on polarisoitunut: Ne, joilla menee taloudellisesti huonosti, ovat todennäköisesti selvästi kriittisempiä kuin ne, joilla menee taloudellisesti suunnilleen samalla tavalla kuin aiemmin. Myöskään Suomen paisuneet vastuut eurokriisissä eivät ole realisoituneet toistaiseksi suomalaisille maksettaviksi, vaan ne ovat ns. vain valtion taseessa. Suomi on elänyt kuplassa, jossa ajatellaan globalisaatiosta ja kapitalismista voitavan poimia vain rusinat pullasta.

 

Suomen BKT on supistunut jo vuosia ja sekä julkisen sektorin että kotitalouksien velka on kasvanut kovaa vauhtia. Suomen talousnäkymät ovat euroalueen heikoimpia. Vienti ei vedä. Samaan aikaan maamme todellinen huoltosuhde heikkenee maahanmuuton seurauksena ennennäkemätöntä vauhtia. Yhdyskuntarakenteemme ja ilmastomme ovat sellaisia, että rahaa kuluu tavallista enemmän. Kuitenkin yhä on maassamme yhteiskunnallisia voimia, jotka ovat sitä mieltä, että tilanne kategorisesti mahdollistaa yhteiskunnallisten tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden leikkauksista luopumisen ja jopa veronkevennykset. Ajatellaan, että kotimaista elvytystä voidaan ja pitää jatkaa, vaikka se ei auta kilpailukykyä kovinkaan paljon. Voi olla jopa niin, että kipeiden päätösten tekemättä jättäminen yhä edelleen pitkittäisi suomalaisille euron myötä iskostettua taikauskoa siihen, että velkaa voidaan ottaa loputtomasti, jos se vain on juuri velanottohetkellä edullista. Edes se, että moni suuryritys ei näe kannattavana investoida Suomeen, vaan maksaa mieluummin jättiosingot, ei saa porukkaa hereille. Päinvastoin, sitä pidetään merkkinä ahneudesta, vaikka ahneus on tässä yhteydessä vain oire. Ajatellaan, että kokonaiskuva voidaan muuttaa esimerkiksi julkisin investoinnein, jotka sinänsä ovat tarpeellisia ja perusteltuja.

 

Kotimarkkinoiden ostovoimaa ja kysyntää keinotekoisesti ylipitkään ylläpitävä elvytyspolitiikka perustuu myös arvioon, että sekä julkisten että yksityisten velkojen korkotaso pysyy lähellä nollaa myös lähivuodet. Entä jos käykin syystä tai toisesta toisin? Lopultahan on niin, että löperöä elvytyspolitiikkaa voidaan jatkaa vain Euroopan keskuspankin mandaattia venyttämällä eli setelipainoja vauhdittamalla ja yhteisellä eurooppalaisella velalla, toisin sanoen liittovaltioimalla unioni. Haluavatko suomalaiset todella liittää Suomen osaksi liittovaltiota, jossa talouspolitiikka sanellaan Brysselistä? Eikö ole paljon parempi tehdä yhteiskuntasopimus, jossa viimekätinen valta talouspolitiikan keinoista jätetään suomalaisten valitsemalle eduskunnalle kuin EU-komissiolle tai troikalle, joita suomalaiset eivät valitse? Suomi on jo nyt vaarassa ajautua liiallisen alijäämän menettelyyn. Onko joillakin todella parempi luottamus EU-komissioon kuin Suomen hallitukseen? Ajaako puoluepolitiikka Suomen edun edelle?

 

On kokonaiskuvan kannalta täysin käsittämätöntä, että tässä tilanteessa ajateltaisiin sinänsä luonnollisen ja tarpeellisen eturyhmäedunvalvonnan voivan sanella Suomen talouspolitiikan suunnan. Se on erittäin lyhytnäköistä, etenkin kun meitä uhkaa liittovaltioistuminen ja toimivallansiirrot Brysseliin. Voisimme tehdä hieman toisenlaista talouspolitiikkaa ja etenkin erilaisin keinoin, jos toimisimme rahaliiton ulkopuolella. Suomi on kuitenkin valinnut tiensä, eikä nyt sylissä olevilta ikäviltä päätöksiltä voida enää välttyä, olipa euro-alueen kohtalo mikä tahansa. Rahaliitto ei purkaudu hetkessä, koska viime vaalikaudella tapahtui paljon päätöksentekoa, joka betonoi euroa ja liitti euromaat osaksi keskinäistä kohtalonyhteyttä.

 

Ymmärrän sen, että yhteiskuntasopimus on monelle suomalaiselle vaikea pala niellä. Etenkin pienipalkkaisille työntekijöille, joiden asumiskustannukset isoilla paikkakunnilla ovat korkeat. On perusteltua kyseenalaistaa sopimus yksilön näkökulmasta. Tällöin on kuitenkin tärkeää tiedostaa edellä kerrottu tilanne ja samoin se, että maailmassa noin yleisesti ottaen vallitsee kapitalismi, joka edellyttää toimiakseen yhteiskuntapolitiikan perustana jatkuvaa taloudellista kasvua. Se taas tarkoittaa, että pitää tuottaa vähemmällä enemmän eli oltava tehokkaampia ja tuottavampia tai sitten on kehitettävä uusia tarpeita ihmisille, jolloin on tarpeentyydyttämiseen vastaamisen alkuvaiheessa mahdollista kerätä korkeampia katteita kunnes jokin keksintö ja teknologia yleistyy ja kilpailu lisääntyy.

 

Jos haluaa kyseenalaistaa tämän sinänsä kestämättömältä tuntuvan kapitalistisen järjestelmän, se vaatii aika paljon enemmän kuin yhteiskuntasopimuksen kaatamisen. Yhteiskuntasopimuksen kaatamisella ei muuteta talousjärjestelmää, mutta lisätään kylläkin yhteiskunnallista epävakautta ja pahoinvointia nykyisessä todellisuudessa. Eturyhmiltä voi odottaa periaatteessa mitä tahansa, koska niiden edunvalvonnassa on oma logiikkansa, mutta sen sijaan oppositiopuolueilta, joilla on täysi vapaus muodostaa kantansa itsenäisesti jokaiseen asiakysymykseen, tulee odottaa kokonaisnäkemystä siitä, mikä on niiden visio kokonaisuudesta, jota kohti ne yksittäisillä kannoillaan Suomea ja suomalaisia luotsaavat. Onko vastaus sosialismi, kommunismi vai kenties jopa anarkismi, kun heitäkin on jäseninä oppositiopuolueissa.

 

Yhteiskuntasopimus on Suomelle ensimmäinen askel rakentavasti sopeutua tulevaisuuteen, joka Suomea odottaa, sikäli kun talousjärjestelmänä säilyy kapitalismi. Kapitalismi voidaan kyseenalaistaa, mutta se tulee tehdä hallitusti eikä äkkiväärällä tavalla, jota demokratiaan välinpitämättömästi suhtautuvat tahot edustavat. Ensimmäinen vaihe luopumisessa kapitalismista on elintason hallittu alentaminen, jolloin syntyy ymmärrys siitä, mikä todella on tärkeää ja mikä ei niinkään.

 

Suomessa ei todellakaan ole ymmärretty, että käynnistetyt taloudentasapainottamistoimet ovat vasta alkua. Nyt ei pitäisi kilpailla äänistä sillä, kuka ei lupaa elintason heikennyksiä, vaan sillä, miten Suomessa tulevaisuudessa elintasoa hallitusti ja rakentavasti lasketaan.

Liberaali alkoholipolitiikka romuttaisi pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa

Keskiviikko 2.3.2016 klo 17:31 - Vesa-Matti Saarakkala

Alkon mukaan vahvojen oluiden, siidereiden ja lonkeroiden tuominen kauppaan tarkoittaisi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgnoin 90 Alkon myymälän sulkemista painottuen pienille paikkakunnille. 90 myymälää tarkoittaa 25 prosenttia Alkon kaikista myymälöistä.

Suljettaisiinko siis maakuntakeskusten ja ruuhka-Suomen ulkopuolisista myymälöistä käytännössä esimerkiksi n. 50 %, se on arvoitus, mutta tällainen skenaario on mahdollinen, mikäli Alkon nykyistä monopolia lähdetään murtamaan edes osittain.

Tämä olisi kuitenkin vasta alkua.

 

Kun kansalaiset kasvukeskusten ulkopuolella haluaisivatkin juoda väkevämpiä juomia, kuten mietoja viinejä tai vaikka Koskenkorvaa, tulisi ne lähteä hakemaan kauempaa kasvukeskuksista, mikäli pullon haluaa pöytään heti eikä hetken päästä tilauspalvelupisteitä hyödyntäen.

Toisin sanoen, pitäisi alkaa suorittaa syrjäseuduilta tuttuja erillisiä viinanhakureissuja, jotka suuntautuisivat kasvukeskusten markettien yhteydessä oleviin Alkon myymälöihin. Samalla myös päivittäistavarat voitaisiin ostaa saman katon alta. Eurot valuisivat pikkupaikkakunnilta isoille paikkakunnille. Erikoiskaupan näkymät pikkupaikkakunnilla romahtaisivat lopullisesti ja itseään ruokkiva kierre palveluiden supistumisen ja väestökadon kiihtymisen välillä olisi valmis. Ja kaiken lisäksi mukaan ”valojensammutustalkoisiin” tarttuisi ”kauppareissuilta” varmuuden vuoksi aina kerralla isompi satsi Alkon vahvempia tuotteita, jotta varmasti riittää.

Pian koko touhu kyseenalaistettaisiin elinkeinopolitiikan nimissä, ja kas kummaa, mikä olisi lopullinen vaatimus ja lopputulos? Viinit ja viinat kaikkiin marketteihin alue- ja elinkeinopoliittisista syistä. Ehkä kioskeihinkin. Siinä sitä sitten taivasteltaisiin ja ihmeteltäisiin, miten tässä näin kävi? Ehkä palattaisiin vuoden 2016 kevääseen, jolloin ratkaisevat virheet asiassa olisi tehty. Toivottavasti kuitenkaan ei.

Ne, joiden mielestä Alkon alasajo on hyvä ja vastuullinen tavoite, tulisi rehellisesti tunnustaa tavoitteensa, koska silloin puhutaan aidasta eikä vain aidan seipäästä. Silloin puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja päästään kiinni perusteluihinkin.

Viinien vieminen marketteihin tarkoittaisi, että Alkoja jäisi arviolta enää 50-75. Se olisi käytännössä sama kuin Alkon lopettaisi heti. Pelkästään vahvojen oluiden, siidereiden ja lonkeroiden vapauttaminen kauppoihin tarkoittaa siis kuitenkin samaa alasajoa, mutta vain asteittain. Mitkä olisivat lopulliset seuraukset ravintola-alalle? Tuskin ainakaan positiiviset.

Tällä hetkellä kolme neljästä suomalaisesta asuu alle neljän kilometrin päässä Alkon palveluista. Kattava valikoima viinaa, viiniä ja miedompia tuotteita hyvän palvelun kera on saatavilla varsin hyvin.

Perimmältään Alkon monopolissa on kyse kansanterveystyöstä, joka pohjautuu kovaan faktaan alkoholin saatavuuden ja kulutuksen välisestä syy-yhteydestä. Joka haluaa kyseenalaistaa tämän syy-yhteyden, tekee sen pohjautuen johonkin sellaiseen uskomukseen, josta ei ole konkreettisia näyttöjä.

Aina voi ja pitääkin pyrkiä muuttamaan maailmaa ja yhteiskuntaa, mutta kannattaako se aloittaa vapauttamalla alkoholimyynti, on toinen juttu. Voi olla, että liberaalimpi alkoholipolitiikka saattaisi joissakin yhteiskunnallisissa olosuhteissa toimia, mutta pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa korostuvat verovaroin rahoitettavat kattavat sosiaali- ja terveydenhuoltopalvelut, on erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, integroida liberaalia alkoholipolitiikkaa onnistuneesti. Helposti kävisi niin, että tällaisesta keikauksesta tulisi vain yksi uusi syy luopua pohjoismaisesta yhteisvastuun yhteiskunnasta kohti vapaampaa, mutta turvattomampaa yhteiskuntaa.

 

On iso yhteiskuntapoliittinen valinta murentaa Alkon monopoli.

Perussuomalaisten iso siirto ja uusi visio

Tiistai 23.2.2016 klo 16:34 - Vesa-Matti Saarakkala

Perussuomalaisten kannatus romahti rajulla tavalla viime syksynä. Puolueen linja ja sen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgviestiminen ennen eduskuntavaaleja suhteessa siihen todellisuuteen, joka hallitusyhteistyön myötä koitti, oli äänestäjille pääosin pettymys. Sitä se oli myös itselleni, sillä kun vuonna 2000 liityin perussuomalaisiin, lähdin politiikkaan muuttamaan maailmaa, en viilaamaan pilkkua tai myötäjuoksemaan eliitin rinnalla. Siihen minusta ei ole jatkossakaan. Aikamme vaatii merkittäviä muutoksia ja tilanne, johon Eurooppa ja Suomikin sen osana on nyt ajautunut, on ollut jossakin määrin ennustettavissa. Kriisiytymisen totaalisuus yllättää kuitenkin aina.

 

Oppositioon jäädessään perussuomalaiset olisivat tällä hetkellä Suomen suosituin puolue, kannatus olisi ehkä 25-30 %. Arvostelua olisi aluksi tullut siitä, että puolue ei lähtenyt hallitukseen vaikuttamaan, mutta tilanne, jossa maahan vyöryy vanhojen päätösten myötä kymmeniä tuhansia paremman elämän perässä tulijoita, olisi nopeasti vaikuttanut siihen, että kannatuskyselyissä kansalaiset olisivat viestineet tahtotilansa hallitukselle ilmoittamalla äänestävänsä perussuomalaisia, jos vaalit pidettäisiin nyt. Voi olla, että vaikutuksemme suomalaiseen politiikkaan olisi jopa suurempi kuin hallituksen sisällä tämänhetkisellä n. 10 prosentin suosiolla, vaikka kansanedustajia meillä onkin yhä 38. Mielenosoitukset toreilla eivät olisi ainakaan pienempiä kuin ovat nyt.

 

Minulle, joka harjoittamamme politiikan myötä perustellusti (hallitusohjelman liian epäselvä euro- ja maahanmuuttolinja) vastustin perussuomalaisten osallistumista hallitukseen tällä hallitusohjelmalla, olisi helppoa tässä tilanteessa ilmoittaa, että olen ollut oikeassa. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan totean, että olen ollut osittain väärässä. Sen myöntäminen ei ole helppoa, koska ne, jotka ovat mielestäni valinneet oikein, tai pikemminkin osuneet oikeaan, eivät ole tehneet sitä välttämättä kaikki tietoisesti ja vain täysin puhtain motiivein. Vasta poliittisen todellisuuden kehittyminen nykyiseen tilaansa on tehnyt valinnasta oikean. Mutta hyvä niin, on paljon parempi, että tehdään oikeita valintoja osin väärinkin perustein kuin että tehtäisiin vääriä valintoja sinänsä oikein perustein. Tavallaan kukaan ei ole ollut siis täysin oikeassa tai väärässä tilanteessa, jossa puolueemme teki ison valinnan ja Suomen kannalta ehkä ratkaisevan siirron. Tämä kriittinen tosiasia on tärkeä lähtökohta, sillä silloin ei tarvitse hakea syypäitä, mutta ei toisaalta palvoakaan ketään tai mitään.

 

On osoittautunut, että perussuomalaisia tarvitaan hallituksessa Suomen, mutta myös oman itsensä takia. Suomen kannalta perussuomalaisten osallistuminen hallitukseen mahdollistaa sellaiset uudistukset, joita ei ilman meitä olisi saatu aikaan. Sote-uudistus demokraattisella maakuntamallilla ei olisi koskaan mennyt läpi ilman meitä. Nyt se menee, kyse on vain ajasta. Työmarkkinauudistus olisi ehkä mennyt läpi, mutta se olisi vesittynyt ratkaisevalla tavalla. Juuri perussuomalaisten myötä uudistuksille saatava ”tavallisen tolkun suomalaisen” tuki on ratkaisevaa. Sen henkilöitymänä voidaan pitää työministeri Jari Lindströmin kaltaisen duunaritaustaisen miehen kiihkotonta, mutta tinkimätöntä olemusta. Suomalaisten talous tarvitsee sitä.

 

Entäpä sitten ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Mikä olisi perussuomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja tilanteessa, jossa kiusaus ja paine tehdä asialla politiikkaa, olisi erittäin suuri - niin suuri, että sillä olisi jo aidosti vaikutusta Suomen mahdollisuuksiin tehdä tällä saralla yhtenäistä politiikkaa? On luojan lykky, että olemme nyt ruorissa vahvistamassa ulkoministeri Soinin ja puolustusministeri Niinistön tuella Suomen länsiyhteyksiä ja näin saamme suomalaisetkin miettimään tykönänsä, mikä Suomen ja suomalaisten paikka maailmassa viime kädessä on. Kaikki kunnia Kekkosen ja kumppaneiden saavutuksille vaaran vuosina ja vuosikymmeninä, mutta miksi ihmeessä ajautua uudelleen tilanteeseen, jossa tarvitsemme Kekkosen kaltaista tahoa ja senaikaista politiikkaa? Politiikkaa, jossa presidentinkin nimi päätettiin käytännössä muualla kuin Suomessa. Se olisi Suomelle avoimessa taloudessa tuhon tie eli ajat ovat muuttuneet. Perussuomalaisten edeltäjä SMP oli tässä suhteessa periaatteessa oikeassa, mutta mielestäni omassa ajassaan käytännössä väärässä, sillä kekkoslaiselle politiikalle oli aikanaan reaalipoliittinen tarve.

 

Sosiaali- ja terveyspolitiikassa on otettu Sipilän hallituksen myötä uusi asento, jossa taloudelliset olosuhteet pakottavat meidät huomaamaan sen tosiasian, että hirvittävän suuri määrä sairauksista Suomessa on elintapasairauksia. Diabetes, tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja sydän- ja verisuonisairaudet eivät ole tietenkään täysin eliminoitavissa elintavoilla, mutta on aivan selvää, että mikään rahasumma ei tule riittämään, jos kansalaisille ei viestitetä siitä, että jatkossa yhä enemmän on kyse näiden sairauksien ennaltaehkäisystä ruokavaliolla ja liikunnalla sekä muilla elintavoilla. Tavallaan alkoholipolitiikan liberalisointi ja makeisten verotuksen poistaminen voisivat viestiä kansalaisille sitä, että nyt vastuu on todella itsellä, mutta tässä suhteessa en kuitenkaan itse kannata EU:n ja hallituksen piirissä syntyneitä liberaaleja ajatuksia, sillä haluan pitää kiinni pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on aina jollakin tapaa holhoava ja moralisoiva, sillä maailmasta ei löytyne esimerkkiä, jossa voidaan lopettaa moraalipolitiikan tekeminen ja samalla kuitenkin tarjota täydet palvelut verovaroilla niille, jotka eivät ole omaa vastuutaan vapauksien maailmassa ymmärtäneet tai ovat vain olosuhteista johtuen ajautuneet avun tarpeeseen. Syy esimerkin puuttumiseenkin on selvä. Sellainen ei vain toimi käytännössä. Siksi moraalipolitiikasta luopuminen on aina viime kädessä valitsemista amerikkalaisen yhteiskunnan ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion väliltä. Tässä suhteessa toivon puolueeltani samanlaista realismia kuin nyt tositilanteessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on. Sen, että olemme ehkä joutuneet luopumaan joistakin mahdollisesti epärealistisistakin tavoitteista ainakin käytännön tasolla, ei pidä johtaa tilanteeseen, jossa puolueemme ytimeen istutetaan ikään kuin korvauksena siitä ajattelutapaa, joka on puolueen pitkän linjan päämäärien kannalta lopulta ristiriitainen. Nyt kun on lähdetty vetämään linjaa, olisi syytä vetää sitä tosissaan eikä lähteä keräilemään irtopisteitä meitä mahdollisesti äänestäviltä. Puolue on hallitusvastuun luoman paineen myötä nyt aidossa valintatilanteessa.

 

Toki, voi olla, että olen jälleen kerran väärässä ja puolue on vain huomaamattani muuttunut, kun aikaakin on kulunut 16 vuotta, mutta sen verran luotan itseeni, että uskallan väärässä olemisen uhallakin kysyä, mikä on perussuomalaisten visio suomalaisesta yhteiskunnasta ja perussuomalaisesta puolueesta? On nimittäin niin, että mikäli puolue haluaa jotakin oppia kannatuksen alenemisesta, niin se on se, että vallankäyttäjiltä täytyy vaatia visiota ja heidän pitää pystyä esittämään se. Vain se herättää luottamusta ja poistaa tarpeen ja mahdollisuudet jälkikäteen esittää kysymyksiä itse kunkin toimijan motiiveista, kun tehdään isoja siirtoja. Niin kauan, kun visiota ei ole esitetty, puolue elää kädestä suuhun ja on enemmän tai vähemmän alttiina erilaisille haaksirikoille. Karikoiden välttäminen on paljon helpompaa, jos on selkeä kurssi. Silloin tarvitaan vähemmän kummallisen tuntuista soutamista ja huopaamista sekä oudolta näyttävää luovimista. Perussuomalainen puolue voi kerran ottaa lainaa äänestäjiltä tavalla, jolla olemme sen nyt tehneet, mutta toista kertaa se ei onnistu. Henkilökeskeisyys tai mielikuvapolitiikka, jota media parhaansa mukaan ruokkii ja johon media antaa tilaisuuden, on ansa, johon ei kannata langeta, vaikka se toisikin hetkellisesti rohkaisua ja loisi uskoa kannattajiin.

Porvareiden sote-peijaiset

Torstai 18.2.2016 klo 21:39 - Vesa-Matti Saarakkala

Pääministeri Sipilä esitteli marraskuussa hallituspuolueille ehdotuksensa sote-ratkaisuksi. vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgEhdotus perustui puhtaaseen 18 sote-alueen malliin. Ehdotus oli ota tai jätä -tyyppinen. Perussuomalaiset hyväksyi mallin, koska se oli suoraan sanottuna ainakin omasta mielestäni jopa parempi kuin saattoi kuvitella. Oma perussuomalainen sote-mallimme ei ollut yhtä kunnianhimoinen, mutta samansuuntainen Sipilän mallin kanssa. Kokoomukselle Sipilän malli ei kuitenkaan käynyt, joten Sipilä uhkasi hallituksen hajoamisella.

 

Lopulta sotea lähdettiin pihtisynnyttämään valtioneuvoston linnaan, jonne myös itse lähdin paikalle. Kovan väännön jälkeen ratkaisuksi valikoitui 18/15 –malli, jossa olisi käytännössä 18 itsehallintoaluetta eli maakuntaa ja 15 sote-aluetta.

 

Jo tuolloin epäilin omille neuvottelijoillemme, mahtaakohan malli olla perustuslain kannalta toteuttamiskelpoinen, kun siinä joudutaan rakentamaan muutamalle alueelle välillistä demokratiaa edustava himmeli. Tällaiset himmelit kun olivat ongelma edellisellä vaalikaudella silloisessa sote-ratkaisussa ja entisenä perustuslakivaliokunnan jäsenenä aihe oli minulle entuudestaan tuttu. Tämä ei kuitenkaan tuntunut olevan tuossa kriisitilanteessa ongelma. Perussuomalaisilla oli vahva tahtotila pitää hallitus koossa, kuten myös muilla hallituskumppaneilla kovista puheista huolimatta. Niinpä syntyi 18/15. Näin kriisin siemen jäi itämään ja näemmä nyt kevään koittaessa tämä siemen on osoittautumassa rikkaruohoksi, jolle pitäisi tehdä jotakin.

 

Joulukuussa sain varman tiedon, että 18/15 -sekamalli todellakin on perustuslaillisesti ongelmallinen juuri edellä mainitusta syystä. Olin ärsyyntynyt, koska aavistelin alun alkaenkin, että tämä voisi olla tilanne, mutta edellisen hallituksen sote-sekoilun jälkeen halusin uskoa ja luottaa marraskuisessa päätöksentekotilanteessa, että kyllä tämä on nyt mietitty loppuun asti ja minun täytyy olla väärässä.

 

Kun perustuslakiongelma joulukuussa varmistui, kerroin siitä omalle eduskuntaryhmälle, mutta tiedon antaja vakuutti, että perustuslakiongelma tässä olisi kuitenkin sote-murheista pienin ja siis ratkaistavissa. Nyt toivoisin, että tällainen vastaava vakuutus voitaisiin antaa uudestaan ja mielellään julkisesti, sillä julkisuudessa politikoidaan nyt täysillä asian ympärillä. Itse olen pidättäytynyt siitä. Tuntuu, että jotkut haluavat pistää pystyyn jonkinlaiset sote-peijaiset. Minusta nyt olisi tärkeintä hakea ratkaisu, joka pystytään toteuttamaan ja jossa demokratia todella toteutuu ja palvelut turvataan.

 

Kaikkein kestävin malli sotessa olisi ollut rakentaa se 12 alueen pohjalle, mutta aluepoliittisesti 18 alueen malli oli helpoin toteuttaa ja se oli keskustan ehdoton vaatimus sekä maakuntiin perustuen varsin luontainen vaihtoehto. Kokonaisuuteen tuli kuitenkin yksi luku eli 15, joka ei perustu suoraan sanottuna mihinkään kuin korkeintaan joidenkin toivomukseen, että kokonaisuudessa säilyy sen seurauksena myös luku 18 tai vastaavasti, että 18 vesittyy ja päädytään lopulta johonkin muuhun lukuun kuin kahdeksaantoista.  

 

Seuraavaksi nähdään, päädytäänkö siis lopulta puhtaaseen 18 alueeseen vai löytyykö hallitukselta kanttia tehdä uusjako ja tulla lukumäärässä alaspäin viiteentoista tai jopa kahteentoista. Jos pian ei tule julkisuuteen varmistusta siihen, että 18/15 on vietävissä eteenpäin, silloin on varmaa, että luku tulee olemaan jokin muu ja se on silloin 18, 15 tai 12.

5 se ei ole.

 

Kaksi porvaripuoluetta mittelivät syksyllä ns. verissä päin - ehkä valtapoliittisistakin syistä - koko kansan katsellessa tilannetta epäuskoisena. Sitten piipusta nousi valkoinen savu ja kaikki piti olla kunnossa. Kaiken tämän näytelmän jälkeen onko nyt todellakin niin, että näemme vielä uusintaottelun? Ainakin kokoomuksesta on taisteluhuutoja kuulunut laajalla rintamalla.

 

On todellakin niin, että perussuomalaisia tarvitaan nyt valtionhoitajapuolueena, sillä vain perussuomalaiset on osoittautunut sellaiseksi poliittiseksi voimaksi, jonka avulla saadaan Suomessa aikaan keskeisiä uudistuksia ja samalla rakentavasti kyseenalaistettua vanhoja kekkoslandialaisia ja punavihreitä totuuksia.

Suomen ja suomalaisten paikka maailmassa

Torstai 11.2.2016 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomen sijainti idän ja lännen välissä on lyhyen vakaamman ajanjakson jälkeen noussut vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtaas poliittisen päätöksenteon keskiöön. Osana länttä Suomi on yhdessä EU-maiden kanssa asettunut Venäjää vastaan pakotepolitiikan myötä. Venäjä vastasi omilla pakotteillaan, joista Suomi on tunnetusti ollut suurin kärsijä.

 

Suomen 1994 tekemä valinta neuvoa-antavan kansanäänestyksen seurauksena liittyä lähinnä turvallisuuspoliittisista syistä Euroopan unioniin ja saman liittymissopimuksen myötä rahaliittoon on saamassa nyt hintalapun. Vientimme Venäjälle on vaikeuksissa, itärajamme on alkanut vuotaa ja lisäksi olemme joutuneet Etelä-Euroopan maiden rajavalvonnan laiminlyömisen maksumiehiksi ja heidän velkojensa takaajiksi. Muiden maiden ongelmista jauhettaessa on Suomen oma talous rapautunut tolalle, jota ei pystytä enää paikkaamalla hoitamaan. Tarvitaan vähintään kirurgisia toimenpiteitä, jotka ottavat kipeää ja joiden suorittamisen jälkeenkin tekee vielä kipeää.

 

Toimenpiteet tulevat olemaan vaihtoehdoista riippuen niin perustavanlaatuisia ja peruuttamattomia, että nyt olisi paikallaan kysyä myös potilaan eli Suomen kansan mielipidettä siihen, mitä tehdään.

 

Perimmäinen kysymys kuuluu, onko Suomella mahdollisuutta olla itsenäinen valtio nykyisenkaltaisen Venäjän kainalossa tavalla, jolla itsemääräämisoikeutemme ja mahdollisuus päättää omista asioistamme ovat taattuja tai ainakin riittäviä. EU- ja eurojäsenyys rajoittavat merkittävästi kansallista päätöksentekomahdollisuuttamme ja sitovat yhdessä meidät osaksi eurooppalaista kehitystä, joka on liittovaltio, mikäli kysytään EU-komissiolta tai Euroopan parlamentilta. Liittovaltio perustuu viime kädessä syvään taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen yhteisvastuuseen. Tätä ei suomalaisille EU-jäsenyydestä äänestettäessä kerrottu.

 

Itse en luota Venäjään tavalla, joka saisi minut täysin laskemaan Suomen tulevaisuuden yhden kortin eli kahdenvälisten Venäjä-suhteiden varaan. Se johtaisi suomettumiseen ja poliittiseen mielivaltaan, jossa venäläiset käytännössä päättäisivät Suomen hallituksen koostumuksen aivan kuten epäsuoralla vaikuttamisella päättivät aikoinaan presidentistämmekin, kun Urho Kekkonen valittiin poikkeuslailla maamme johtoon. Siihen maailman aikaan sellainen vielä onnistui, mutta on täysin mahdotonta kuvitella vastaavaa mahdolliseksi enää nykypäivänä, kun sellainen ei onnistu edes Ukrainassa. Suomalaiset eivät enää hyväksyisi sellaista, ja siksi Venäjän alusmaana toimiminen ei ole vaihtoehtojen joukossa. Venäjä päättää alusmaidensa asioista joko etänä tai paikan päällä eli miehittämällä alusmaan. Venäjä on maa, jollaiseksi en halua Suomen koskaan muuttuvan.

 

Euroa perusteltiin sillä, että ei tarvitse vaihtaa rahaa ja kaupankäynti lisääntyy. Tämä on eittämättä toteutunut, mutta rahaliiton myötä on toteutettu käytännössä sosialistista kapitalismia, jossa voitot ovat yksityisiä, mutta tappiot sosialisoidaan. Eurostoliitto on tässä mielessä aivan oikea pilkkanimi unionille. Nykyistä tilannetta, jossa meillä ei ole omaa rahapolitiikkaa, voisi verrata tilanteeseen, jossa emme saisi itse päättää mitä syömme, mutta jossa meidän annetaan valita, miten korjaamme vauriot, joita valtiokeholle aiheutuu. Käytännössä olemme päätymässä ”sädehoitoon”, josta kärsivät kaikki yhteiskuntamme jäsenet vauvasta vaariin ilman takeita lopputuloksesta.

 

Oma käsitykseni on se, että maantieteellisestä sijainnistamme johtuen Suomelle on tärkeää olla osa jotakin suurempaa ryhmittymää, sillä yksin meidän ei kannata jäädä. Mikä olisi oikea valinta? Pohjoismaiden talousunioni, sotilasliitto Nato vai pelkkä EU-jäsenyys ilman rahaliittoa, on asia, joka tulisi pian hahmottaa. On mielestäni selvää, että Euroopan moninaisuudesta ja erikulttuurisuudesta johtuen on täysin mahdotonta luoda demokraattista eurooppalaista unionia, jolle voitaisiin antaa lisää talouspoliittista valtaa, joten rahaliitossa meidän ei tule jatkaa, vaan se tulee joko purkaa tai siitä tulee erota. Euroopan moninaisuudesta ja koosta johtuen talouspoliittinen liima on kuitenkin ainoa sotilaallisen turvallisuutemme tae. Rahaliitosta eroamisen tai sen purkautumisen varalle tarvitaan siis jokin uskottava ratkaisu turvallisuuspoliittiseksi kivijalaksemme ja siitä on saatava päätöksiä aikaan nyt, kun rahaliitto on vielä pystyssä ja olemme osa sitä. Onko pelkkä jäsenyys EU:ssa ilman euron tuomaa yhteisvastuuta meille riittävä? Välttämättä ei. Voimmeko ja haluammeko liittyä Natoon? Sitä voidaan mielestäni harkita eurojäsenyyden vaihtoehtona. Vai luotammeko siihen, että pohjoismaat saisivat muodostettua oman talous- ja rahaliiton, joka toisi riittävän uskottavuuden sotilaalliseen liittoutumiseen? Vaikea uskoa, koska Natoon kuuluvilla Norjalla, Tanskalla ja Islannilla ei ole talous- ja sotilasliitolle todellista tarvetta ja Ruotsinkin tarve on näennäinen. Pelkkä Ruotsin ja Suomen muodostama sotilasliitto ilman yhteistä rahapolitiikkaa ei olisi riittävä turva, mutta kylläkin hyvä alku.

Vanhemmat kirjoitukset »