Vesa-Matti Saarakkala

kansanedustaja Vaasan vaalipiiristä, Kurikasta

 

Perinteisen avioliiton puolesta - viimeisen kerran?

Torstai 16.2.2017 klo 22:25 - Vesa-Matti Saarakkala

Arvoisa puhemies! Käsittelyssämme on kansalaisaloite avioliitosta ja sen pitämisestä vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgnykyisellään, yhden miehen ja yhden naisen välisenä juridisena sopimuksena ja heteronormatiivisen kulttuurimme tunnusmerkkinä sekä kivijalkana.

 

Tämä kansalaisaloite on demokratian pelisääntöjen mukaan laillisesti kerätty ja eduskuntaan tuotu, koska avioliitto vuosituhantisena kulttuurisena instituutiona on nyt vakavasti kyseenalaistettu liberaalien eli vapaamielisten kansanedustajien toimesta siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Avioliitto haluttaisiin määritellä uudelleen, sukupuolineutraaliksi, viitaten kintaalla avioliiton perimmäiselle tarkoitukselle.

 

Arvoisa puhemies! Sanotaanpa nykyään mitä sanotaan, mutta tosiasia on se, että avioliitto on alkujaan synnytetty suojaamaan parisuhdetta syrjähypyiltä ja niiden seurauksilta. On haluttu luoda luonnollisuutta korostava, mutta samalla luonnon vaarat tunnustava kulttuurinen vastavoima viettejä vastaan yhteiskunnan perusyksikön, perheen, turvaksi. Se, että nykyään esiintyy lapsia myös keskenään samaa sukupuolta olevilla henkilöillä, jotka lapset on voitu saattaa alulle myös ilman seksiä, ei muuta tätä historiallista tosiasiaa, vaikka nykyisiin monimuotoisiin parisuhteisiin ja perhemuotoihin viitaten ikään kuin salamitaktiikalla vähitellen siivuttaen yritetäänkin perustella aina seuraavaa liberaalia toimenpidettä.

 

Itse näen asian niin, että poikkeukset vahvistavat säännön eli että emme voi sukupuolivähemmistöjen ehdoilla muuttaa kulttuurisia sääntöjämme perustavaa laatua olevassa heteronormatiivisessa sukupuolisessa jaottelussa, johon yhteiskuntamme hyvin pitkälle perustuu. Korostan, että en kyseenalaista kenenkään homoseksuaalin omaa henkilökohtaista suuntautumista vedoten mihinkään eheytymiseen enkä vetoa suoraan uskontoon, vaan terveeseen järkeen: Vain miehen ja naisen muodostamalla parilla on lähtökohtaisesti mahdollisuus saada yhteisiä jälkeläisiä omien sukusolujensa kautta, mutta esimerkiksi naisparilla ei ole. Sen, että esimerkiksi ns. itsellisille naisille on sallittu nykyään lainsäädännössä keinohedelmöitys, mitä heidän kohdallaan ei voida pitää siis hoitona, ei pitänyt johtaa uusiin vaatimuksiin. Näin on nyt kuitenkin käynyt ja se asettaakin kyseenalaiseen valoon monet lainsäädännön liberalisoinnit. Niillä kun aina perustellaan seuraavaa askelta. Kyse on salamitaktiikasta.

 

Keinohedelmöitystä itsellisille naisillekin on aikoinaan perusteltu käytännössä sillä, että on parempi antaa naiselle hänen haluamansa oma lapsi tuolla tavalla kuin pakottaa häntä toteuttamaan toiveensa omasta lapsesta jotenkin muuten, mihin toiveensa toteuttamiseen hänellä on toki täydet oikeudet, jos haluaa toimia moraalittomasti. Lainsäätäjä on siis pyrkinyt vastaamaan yhteiskunnallisiin lieveilmiöihin, kuten yksilökeskeisyyteen, tuomitsemisen sijaan hyväksynnällä ja kannustamalla. Tiettyyn pisteeseen asti se on hyvä asia, mutta kyllä siinä vaiheessa, kun lapsia on alettu ns. tilata, mennään mielestäni liian pitkälle. Tämä ei edelleenkään tarkoita sitä, etteivätkö esimerkiksi kaksi naista voisi olla hyvä vanhempi ja hyvä aikuinen lapselle, mutta kyllähän siinä vaiheessa mennään liian pitkälle, jos kouluissa jo aletaan arvoneutraaliuden nimissä lapsille opettamaan, että eivät ne vauvat välttämättä kuulu lähtökohtaisesti vain parisuhteeseen, vaan että vauvan voi jopa yksin keinohedelmöityksellä tilata itselleen ja se on aivan ok, yhtä hyvä juttu kuin että sitoutuu toiseen ihmiseen ja siitä suhteesta ja sitoutumisesta syntyy lapsi. Tällaisella hölynpölyllä kasvatetaan lapset totaalisen kieroon.

 

Arvoisa puhemies! En vastusta homoseksuaaleja, enkä hyväksy homoseksuaalien syrjintää tai kiusaamista, mutta vastustan sitä äärimmäistä yksilökeskeisyyttä, jota eduskunnan enemmistö on sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymisellä edistämässä.

 

Ensimmäinen uhri tässä sukupuolineutraalissa sumutuksessa on ollut totuus. Tämä kansalaisaloite aidosta avioliitosta on viimeinen yritys pelastaa se valheelliselta tulevaisuudelta, jota täällä osa nauraa tirskuen ja toisten mielipiteiden julkilausumisen oikeutuksen kyseenalaistaen eteenpäin junttaa.

 

Oikein hirvittää se fanaattinen ja totaalinen suhtautuminen, jota monet sukupuolineutraalia avioliittolakia ajaneet tahot ovat tässä prosessissa tuoneet toiminnallaan ilmi. Mitähän tuleman oikein pitää?

Realistisen kriittisen politiikan puolesta

Maanantai 6.2.2017 klo 12:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Viime aikojen poliittisen liikehdinnän ja uusien Atlantilta puhaltavien tuulien myötä jotkut vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgSuomessakin ovat tehneet poliittisen johtopäätöksen, että Suomen pitäisi Brexitin jalanjäljissä erota EU:sta - ja tietenkin myös rahaliitto EMU:sta.

 

Nuorena, voisi sanoa räkänokkana, omaksumani katsantokannan perusteella olen aiemmin itsekin ollut käytännössä EU- ja eurovastainen, mutta sittemmin olen muuttanut mielipidettäni. On turvallisuuspoliittiset syyt ja syyt, jotka liittyvät tulkintaani poliittisen toiminnan todellisesta luonteesta ja politiikan käytännön mahdollisuuksista. Realismia on tullut aimo annos idealismin tilalle.

 

Esimerkiksi vielä hallitusneuvottelujen yhteydessä johdonmukaisesti halusin ja vaadin, että Suomi nostaisi riman EVM:n tukipakettien myöntämiselle maksimikorkeuteen eli asettuisi tarvittaessa EVM:n hallintoneuvostossa yksin tukipaketin myöntämistä vastaan estäen sen myöntämisen normaalissa päätöksentekojärjestyksessä edellyttäen ns. hätätilamenettelyä ja vastustaen tukipakettia aktiivisesti kaikin käytettävissä olevin keinoin. Se olisi ollut poliittisesti johdonmukaista. Toisen kauden kansanedustajana ja koko edellisen kauden euroasioita tarkasti suuressa valiokunnassa ja perustuslakivaliokunnassa seuranneena tiesin, että jos rimaa ei nosteta maksimikorkeuteen, kolmas tukipaketti Kreikalle tulisi olemaan käytännössä läpihuutojuttu ja olisi edessä nopeasti. Jokaisen, joka oli perillä euroalueen vakausmekanismien säännöistä, olisi pitänyt asia ymmärtää. Kyse on aivan perusasiasta. Kolmas tukipaketti ei tosin virallisesti lisännyt Suomen vastuita, vaikka siitäkin ovat monet puhuneet ristiin ja tulkintaa löytyy joka lähtöön.

 

Tätä taustaa vasten itseäni lähinnä hymyilyttävät nykyään köykäiset puheet Suomen eroamisesta euroalueesta – EU-erosta nyt puhumattakaan. Aamulla tukipaketti, illalla ehkä kansanäänestys ja huomenna euroero. Uskokoon ken tahtoo. Ei tule tapahtumaan. Itselleni se, että jouduin yhdessä, itselleni siihen asti tärkeimmässä, poliittisessa asiakokonaisuudessa luopumaan poliittisesta johdonmukaisuudesta, tarjosi mahdollisuuden ja antoi moraalisen luvan ajatella asioita uudesta näkökulmasta. Astuin valtio-opillisista teorioistani arkipäivän todellisuuteen. Huomio, miten vaivatonta joillekin oli korvata poliittinen johdonmukaisuus poliittisella tarkoituksenmukaisuudella, sai minut ajattelemaan koko poliittista toimintaa uudella tavalla. Nuorena aatteellisena lipunkantajana halusin uskoa, että lähes kaikki ovat politiikassa periaatteen ihmisiä ja mukana puhtaasta kutsumuksesta. Mennään vaikka läpi tulen, mutta ei anneta periksi piiruakaan. Sittemmin olen huomannut, että ikävä kyllä politiikassa periaatteellisuus tuntuu monella olevan kiinni isommista trendeistä ja omista aikatauluista.

 

Tosiasia on se, että Suomi eroaa rahaliitosta vain jos se hajoaa. Hajoaminen on mahdollista, mutta ei kuitenkaan todennäköistä. Paljon todennäköisempää on keskinäisen yhteisvastuun syveneminen EU:ssa ja euroalueella. Vaikka EU- ja eurovastaiset voimat voivat olla kasvussa, niiden kyky, kannatus ja voima eivät tule riittämään muuhun kuin kapinointiin. Tässä suhteessa poliittinen toiminta voidaan ja kannattaa Suomessakin rakentaa realismille. Se ei tarkoita kritiikittömyyttä tai välinpitämättömyyttä. Ei eliitin myötäilyä, mutta ei kyllä alta arvostelun menevää performanssipolitiikkaakaan. Hyvin perustellulle ja analyyttiselle kritiikille ja vastakkainasettelulle on sijansa ja tarve. En esimerkiksi itse katso hyvällä ääriliberaalia politiikkaa, jossa ei kanneta todellisuudessa vastuuta tehden vaikeita päätöksiä, vaan jossa halutaan jakaa kaikille mannaa kuin sitä sataisi taivaasta. Se on erittäin edesvastuutonta, ja omiaan lisäämään ääriliikehdintää. Sitä voisi kutsu "hyvän ihmisen syndroomaksi". Medialla yhtenä valtiomahtina on myös merkittävä rooli. Sen ei pidä lähteä politikoimaan, tai ns. valemediat vyöryvät tilalle.

 

Suomen ja suomalaisten mahdollisten poliittisten valintojen tekemistä rajoittavat kansakuntamme pieni koko ja maantieteellinen sijainti, olemassa olevat kansainvälispoliittiset ja taloudelliset sitoumukset sekä vientiriippuvuus. Koko yhteiskuntajärjestelmämme on eurokriisin myötä viritetty esimerkiksi matalalle korkotasolle, jonka EKP on pystynyt takaamaan. Kahdenkeskisissä kauppasopimuksissa Suomi pienenä maana olisi heittopussi. Eivätkä suomalaiset ikipäivänä tässä tilanteessa, eikä edes lähitulevaisuudessa, uskaltaisi irrottautua EU:sta, sillä se olisi melkoisen uhkarohkeaa ottaen huomioon turvallisuuspoliittisen lähiympäristömme ja maailmanpolitiikan viimeaikaisen kehityksen. Rahaliitto syvine keskinäisriippuvuuksineen ja kertyneine yhteisvastuineen taas on liima, joka pitää EU:nkin kasassa. En osaa sanoa, paljonko Keski-Euroopan mailla olisi tällä hetkellä menetettävää, jos EU hajoaisi, mutta Suomella pelissä on paljon. Asialla ei pidä leikitellä.

 

Hallituksen tiukan talous- ja yhteiskuntapolitiikan keskeisimpiä syitä ovat EU:n vakaus- ja kasvusopimus sekä viime vaalikaudella Sdp:n, vihreiden, Rkp:n, KD:n ja vasemmistoliitonkin hyväksymä EU:n talouskurisopimus. Jälkimmäisen sopimuksen noudattamisen tulkinta on ensisijassa EU-komissiolla ja Suomessa Valtiontalouden tarkastusvirastolla. Suomi on todella tiukoilla sopimuksen sitoumusten noudattamisessa. "Vaihtoehtona" ovat tukipaketit joko muille tai itselle, ja oman budjettivallan mureneminen. Jäsenyys nykyisenkaltaisessa, yhteisvastuuta kaihtavassa, rahaliitossa edellyttääkin jäsenmailta ns. sisäistä devalvaatiota. Saa nähdä, kuinka pitkälle tulitikkuleikin EU:n ja rahaliiton ympärillä annetaan Euroopassa yltyä, ennen kuin esimerkiksi edellä mainitut puolueet suostuvat tukemaan hallituksen vastuullista ja euroalueen vakauttakin tukevaa talouspolitiikkaa. Ehkä se tapahtuu vasta seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Ottaen huomioon nousevien talouksien kilpailukyvyn ja niiden kansalaisten halun lisätä hyvinvointiaan sekä monien niiden autoritaarisen yhteiskuntapoliittisen järjestelmän, jossa päätöksiä on helppo viedä tehokkaasti täytäntöön, pidän itse selvänä, että Eurooppa ei voi välttyä materiaalisen elintason alenemiselta. Se on ensimmäinen tosiasia, joka pitäisi nopeasti tunnustaa Euroopassa.

Totuudenjälkeiseen aikaan?

Perjantai 3.2.2017 klo 9:31 - Vesa-Matti Saarakkala

Hallituskauden puoliväliriihi lähestyy, kun puolivälikin lähestyy. Puoliväliriihessä vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtarkastellaan hallituksen tavoitteiden toteutumista ja linjataan kauden jälkimmäisen puoliskon politiikka hallitusohjelman pohjalta. Aikataulu on luonnollinen, koska hallitus vannoi virkavalansa 29.5.2015. Talo elää tavallaan ja vaalit ovat ajallaan.


Vasemmisto-oppositio olisi toivonut, että riihi olisi pidetty jo ennen huhtikuun kuntavaaleja, sillä se haluaisi tehdä kuntavaaleista oman oppositiopolitiikkansa käsikassaran. Se haluaisi kuntavaaleista ikään kuin kansanäänestyksen hallituksen politiikasta, vaikka me kaikki tiedämme kuntapäätöksenteossa olevan kyse aivan muusta.


Onko oppositio kääntänyt kellonsa totuudenjälkeiseen aikaan ja johdattamassa nyt ihmiset ajan hengessä harhapoluille? Jos on, se on erittäin valitettavaa paitsi kuntien elinvoiman, myös oppositiopuolueiden kuntavaaliehdokkaiden kannalta, sillä väkisinkin syntyy kuva, etteivät oppositiopuolueiden ehdokkaat olisi omina itsenään paikallisine teemoineen todellisia vaihtoehtoja äänestäjille, jos ja kun ehdokkaitaan käskyttävät johtajat kerran päättävät teemat heidän puolestaan lähidemokratiasta piittaamatta. Se ei ole oikein.


Mitä itse puoliväliriiheen tulee, on sanomattakin selvää, että pöydällä on jälleen kerran julkisen talouden tasapainotus. Siihen Sipilän hallitusta velvoittaa jo pelkästään EU:n vakaus- ja kasvusopimus sekä Sdp:n, vihreiden, kristillisdemokraattien, Rkp:n ja vasemmistoliitonkin viime vaalikaudella hyväksymä EU:n talouskurisopimus, joka rajoittaa Suomen julkisen talouden keskipitkän aikavälin rakenteellista alijäämää. Tätä alijäämäisyyttä valvoo Suomessa Valtiontalouden tarkastusvirasto. EU-komissio on jo kirjelmöinyt Suomelle siitä, että lisätoimenpiteitä tarvitaan: Velkaannumme yhä liian nopeasti eikä nykyinen kasvuvauhti riitä hoitamaan tasapaino-ongelmaa.


Tämä meinaa monilta unohtua, eikä ihme, sillä oppositio laulaa seireenilaulujaan ”nupit kaakossa”. Ei ole tavallisen ihmisen vika, jos totuus tuollaisen hämmentävän ja lumoavan laulun äärellä unohtuu. Se on inhimillistä ja siksi tekeekin erityisen pahaa se, että ihmisten hätää ja huolta käytetään omiin likaisiin poliittisiin tarkoitusperiin. Ilmeisesti osa päättäjistä olisi valmis ajamaan Suomen ja jälkipolvet taloudelliseen perikatoon ja Kreikan tielle. Kreikassahan säästöistä ei päättänyt enää oma hallitus vaan ns. troikka, joka koostuu EU-komissiosta, Euroopan keskustapankista EKP:stä ja Kansainvälisestä valuuttarahastosta IMF:stä.


Suomi on edellisen sixpäk-hallituksen jäljiltä huonossa hapessa ja simahtanut euroalueen hännille. Vasta tämä hallitus on saamassa pyörät pyörimään, ja jos kapuloita karavaanin rattaisiin ei heiteltäisi, olisi kiihdytys kasvuun ollut nopeampikin. Nyt on päästy vauhtiin, mutta julkisen talouden moottoria ei voi virittää enää velalla tai kone laukeaa keskelle pakkasmaisemaa ja joudumme hankeen.

(Kirjoitus on julkaistu Ilkassa 2.2.2017)

Sananvapauden voimassa olevia rajoja on kunnioitettava

Lauantai 21.1.2017 klo 12:25 - Vesa-Matti Saarakkala

Viime aikojen oikeustuomioiden seurauksena sananvapaus on taas ollut keskustelun vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgkohteena. Vaikka itse olen puoltanut lakimuutoksia, joilla käytännössä poistettaisiin lainsäädännöstä pykälä uskonrauhan rikkomisesta ja muutettaisiin pykälää koskien kiihottamista kansanryhmää vastaan, nostaen kynnystä tuomitsemiseen, en siitä huolimatta ymmärrä niitä poliittisia toimijoita, jotka eivät piittaa näistä tällä hetkellä voimassa olevista lakipykälistä ja laintulkinnasta, josta on saatavilla esimerkkejä aiemmista oikeustapauksista. Ei pitäisi olla niin vaikeaa pysyä sananvapauden rajoissa kuin jotkut antavat ymmärtää.

 

Esimerkiksi Teuvo Hakkaraisen ja Sebastian Tynkkysen saamat tuomiot tulivat nykyisten lakipykälien vallitessa kieltämättä aiheesta. He menivät kirjoituksissaan liian pitkälle. Hakkarainen vaati selkeästi tiettyyn väestöryhmään kuuluvien poistamista maasta, Tynkkysen viestinnässä asia ilmaistiin epäsuoremmin, mutta tyylilaji oli selvä. En näe mitenkään mielekkääksi lähteä puolustelemaan heidän ontuvia selityksiään ja tekemään näistä herroista joitakin sananvapauden esitaistelijoita, vaikka monesta asiasta olenkin herrojen kanssa politiikassa samaa mieltä.

 

Maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta sekä ulkomaalaisten tekemää rikollisuutta voi kritisoida helposti ilman, että pitää lähteä käräjöimään asioista. En oikein ymmärrä, miten tämän asian sanominen voi olla monelle perussuomalaiselle niin kovin hankalaa. Jos puolueemme perusta rakennetaan jatkossa ”Meillä saa laukoa ja murjaista -politiikan” varaan, mennään kyllä metsään ja pahasti. Laskemme riman silloin liian alas ja kannustamme mielettömiin suorituksiin. Valtaosa ihmisistä vierastaa sellaista kulttuuria. Onko tarkoitus tehdä puolueesta marginaaliporukkaa ja ”päässilimäästen leikkikenttä”?

 

Onko puolueemme nyt saatettu todella tilanteeseen, jossa ne, joiden pitäisi pystyä johtamaan liikettä, eivät pysty enää linjaamaan tässä mitään, vaan mennään periaatteella ”katsotaan”? Olemmeko todella näin heikoilla? Se tuntuu ainakin minusta erikoiselta, sillä meidän pitäisi kyetä johtamaan hallituksesta käsin myös suomalaisia. Jos me kykenemme miljarditolkulla tasapainottamaan julkista taloutta tehden kovia linjauksia suomalaisia koskien, mutta emme kykene linjaamaan poliittista kulttuuria, vastuunkantomme valuu hukkaan. Parin vuoden hallitustaipaleen jälkeen pitäisi pikku hiljaa kirkastua, millainen asema ja mitä on tullut valittua kesällä 2015, mutta hankalaa näyttää olevan. Sellainen arpominen tässä vaiheessa heikentää uskottavuuttamme valtiolaivan ohjaajina. Todennäköisesti tätä edellä olevaa ei monen perussuomalaisen mielestä saisi ääneen sanoa, mutta minusta se on kohtuullista, jos meillä saa sanoa ja kysyä sekä kritisoida paljon muutakin. Ei voi olla niin, että aina kun olisi aika esittää vaikeita ja epämiellyttäviäkin kysymyksiä puolueessamme, pää pannaan pensaaseen. Juuri sillä linjalla on tähän nyt tultu.

 

En voi kannattaa sellaista meininkiä, jossa otetaan hällä väliä –asenne sananvapauden rajoituksiin tai oikeusistuinten tuomioihin. Sellainen meno pikku hiljaa karkottaa järkevät ihmiset poliittisesta toiminnasta. Miten ihmeessä kaiken vastuunkannon ja valtiohoitamisen jälkeen olemme yhä tällaisessa tilanteessa? Toivottavasti asiaan saadaan pikku hiljaa jokin selvyys, sillä pitemmän päälle tällainen epäselvä tilanne muodostuu kestämättömäksi. Tulee uusia ja uusia ”politiikan korkeushyppääjiä”, jotka huudattavat riman niin alas, että kohta sitä ei tarvita enää lainkaan ja linjanvetäminen vaikeutuu päivä päivältä. Ei ihme, että puolueessamme ollaan nyt tilanteessa, jossa johtajuus on auki ja näkymä epäselvä. Kelle ja mille tässä pitäisi tukensa oikein antaa?

Eutanasialle kyllä, homoliitoille ei

Tiistai 27.12.2016 klo 12:07 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskuntaan on tulossa kansalaisaloite eutanasian sallimisesta Suomessa. Koska julkisuudessavesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg käy keskustelu asiasta näin välipäivinäkin aika voimakkaana, tuon esille oman kantani aloitteeseen: Kannatan eutanasia-kansalaisaloitetta. Kansalaisaloitteesta poiketen eutanasia olisi kuitenkin voitava antaa myös alaikäiselle lapselle huoltajien sitä pyytäessä ja lääketieteellisten kriteerien täyttyessä. Viittaan tässä taannoiseen Iltasanomien juttuun, jossa Harri Seppälä toi julki poikansa tapauksen. En voi hyväksyä äärimmäisen kärsimyksen keinotekoista pitkittämistä pelkän periaatteellisuuden vuoksi lääketieteen taakse menemällä, varsinkaan lapsen kohdalla. Se on mielestäni julmaa ja turhaa. Perusteluissa aika ajoin vilahtelevasta luonnollisesta kuolemasta ei nykyisen lääketieteen vallitessa ja lääketieteeseen turvauduttaessa voida enää tosiasiassa useinkaan edes puhua.

 

Minusta jokaisella on vapaus kytkeä eri asioita toisiinsa uskonnollisin perustein, ja on jopa suositeltavaa tuoda uskonnolliset syyt/motiivit kannanmuodostukselleen myös julki, mutta itse en perustele poliittisia kantojani ensisijaisesti uskonnollisilla syillä. Siksi minulle esimerkiksi eutanasia ja homoliitot ovat kaksi toisistaan täysin erillistä asiaa. Samoin abortti. Hyväksyn eutanasian ja abortin, mutta en avioliittoa ja adoptio-oikeutta homo/lesbopareille. En hyväksy myöskään hedelmöitys”hoitoja” lesbopareille enkä ns. itsellisille naisille, ja tästä olen valmistelemassa myös lakialoitetta eduskunnalle. Tosiasioiden valossa ja lapsen edun nimissä hedelmöityshoitojen antaminen olisi suositeltavaa vain aviopareille, koska avoliitoista erotaan avioliittoja herkemmin. Järkevässä yhteiskunnassa asioita ja ilmiöitä voidaan arvottaa myös demokraattisin päätöksin. Yksilönvapauden taakse asiassa kuin asiassa piiloutuminen on älyllistä epärehellisyyttä, kun käsitellään kuitenkin yhteiskunnallisia asioita.

Huomisen historiaa omilla vahvuuksilla

Keskiviikko 21.12.2016 klo 14:53 - Vesa-Matti Saarakkala

Sipilän-Soinin hallitus, jonka kolmantena osapuolena on toiminut puheenjohtajaansa vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgvaihtanut kokoomus, on osoittanut toistaiseksi olevansa aikaansaava. Vaikka monia yksittäisiä lakihankkeita on perustelluista syistä peruttu, on aikaansaatu mm. historiallinen kilpailukykysopimus, otettu hallintaan ennennäkemätön maahanmuuttokriisi ja käännetty työllisyys edellisen hallituksen mahalaskun jälkeen kasvuun. Sote-uudistus on vielä valinnanvapauden osalta vaiheessa, mutta perustuslaillisia esteitä keskustan ja perussuomalaisten ajamalle 18 maakunnan sote-ratkaisulle ei ole, mikä on sote-uudistushistoriassa jo saavutus sinänsä.


Hallituspuolueita erottaa toisistaan se, että sekä keskusta että kokoomus ovat arvoiltaan liberaaleja perussuomalaisten edustaessa konservatiivisuutta. Kuitenkin puolueita yhdistää se, että monet ratkaisut taloutta ja työllisyyttä koskien ovat meillä kaikilla konservatiivisia. Kaikilla kolmella on ymmärrys siitä, että julkinen sektori ei voi kasvattaa suhteellista kokoaan kansantaloudesta. Tiettyihin lieveilmiöihin ja oireisiin ei kyetä vastaamaan millään rahasummilla, vaan on korostettava ns. kotikonsteja ja tervettä järkeä. Vanhoja hyväksi havaittuja ja koeteltuja keinoja. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei voida rakentaa jatkuvalle palvelutarpeiden kasvulle. Sairaista, vammaisista ja vanhuksista tulee huolehtia, mutta esimerkiksi kansantautien syntymistä on pystyttävä ennaltaehkäisemään. Monien sairauksien osalta se on usein täysin mahdollista.


Kikyn myötä Suomessa on palannut usko siihen, että myös työmarkkinoita kyetään uudistamaan siten, että työpaikat ja julkiset palvelut sekä sosiaalietuudet mahdollistava yritystoiminta on järkevää jatkossakin. Suomeen kannattaa investoida ja yrittäjäriskiä halutaan pienentää. Perustulokokeilu, joka sinänsä on puutteellinen, on periaatteellisesti oikea suunta: Työntekemisen on oltava kannattavaa, eikä järjestelmän saa syrjäyttää ihmisiä, joilla olisi halua ja kykyä työskennellä esimerkiksi osa-aikaisesti tai väliaikaisesti. Maailman talous on muuttunut 1980-luvulta, ja niin pitää Suomenkin muuttua.

Suomi on maailman markkinoista kaukana sijaitseva, pitkien etäisyyksien ja kalliin
infrastruktuurin maa, jonka vahvuuksiin eivät kuulu markkinointi ja ”isosti ajattelu”, vaan äärimmäinen rehellisyys ja vaatimattomuus. Juuri nämä olosuhteiden ja kansanluonteen asettamat reunaehdot ovat ehkä nostaneet Suomen yhdeksi maailman parhaiten hallinnoiduista ja hyvinvoivimmista maista. On ymmärretty, miten täällä pakkasissa on elettävä ja asioita hoidettava. Ilmastonmuutos voi olla totta, mutta niin paljon asiat eivät ole muuttuneet, että voisimme pohjantähden sijaan alkaa seurata sateenkaarta, ja uskoa sen päässä olevan aarteen. Suomen ja suomalaisten kannattaa hyväksyä itsensä ja olosuhteet, joissa elämme eikä uskoa humpuukiin. Siinä lähtökohdat hyvälle huomiselle.

Avioliittolain liitännäislaeista ja kansalaisaloitteesta

Lauantai 10.12.2016 klo 14:25 - Vesa-Matti Saarakkala

Arvoisa herra puhemies! Avioliittolain muutokseen eli sukupuolineutraaliin avioliittolakiin vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgliittyvät liitännäislait ovat nyt eduskunnan käsittelyssä. Samaan aikaan eduskunnassa on käsittelyssä yli 106 000 allekirjoitusta kerännyt kansalaisaloite avioliittolain säilyttämiseksi nykyisellään eli kansalaisaloite aidosta avioliitosta. Se toimitettiin eduskuntaan 22.6.2016 eli kohta puolisen vuotta sitten.

 

Mielenkiintoisen tästä tilanteesta tekee perustuslakivaliokunnan toiminnassa aina ajoittain esiintyvä oikeudellinen käsite nimeltään ”perusteltujen odotusten suoja”. Oman ymmärrykseni mukaan tällä hetkellä ei voida mitenkään tulkita eduskunnan enemmistön hyväksymän ja 1.3.2017 voimaan astuvan avioliittolain muutoksen muodostavan uusille väestöryhmille minkäänlaisia perusteltujen odotusten suojaa.

 

Sen sijaan, jos eduskunta nyt hyväksyy avioliittolain muutokseen liittyvät liitännäislait, jotka koskevat keskenään samaa sukupuolta olevia aviopuolisoita ja heidän sosiaaliturvaetuuksiaan 1.3.2017 alkaen, syntyy mahdollisesti tilanne, jonka jälkeen eduskunnan aiemmin hyväksymää avioliittolain muutosta eli sukupuolineutraalia avioliittolakia olisi perustuslain näkökulmasta erittäin vaikeaa kumota juuri tämän perusteltujen odotusten suojan kannalta.

 

Siksi olen pettynyt tilanteeseen, jossa kansalaisaloite aidosta avioliitosta on nyt jämähtänyt perustuslakivaliokuntaan. Se voi merkittävästi vaikeuttaa aitoa avioliittoa koskevan kansalaisaloitteen jatkokäsittelyä ja pienentää aloitteen sisältämien lakiehdotusten hyväksymisen mahdollisuuksia eduskunnassa. Tosiasia on se, että tuo aloite pitäisi ja olisi jo pitänyt käsitellä nopeasti ja ennen kuin eduskunta käsittelee avioliittolain muutokseen eli sukupuolineutraaliin avioliittolakiin liittyvät liitännäislait. Ja nyt puhutaan siis eduskunnan olemassa olevan aikataulun perusteella tästä hetkestä.

 

Jos kansalaisaloite aidosta avioliitosta kaatuu tähän prosessiin eli eduskunnan aikataulutukseen, se jättää paljon hampaankoloon monille, jotka eivät kannata sukupuolineutraalia avioliittolakia. Ja jos näin käy, kansalaisaloiteinstituutiolle ja demokratialle on aiheutunut peruuttamatonta vahinkoa. Voiko kansalainen enää sen jälkeen luottaa siihen, että lainsäädännön muutosprosessin voi onnistuneesti käynnistää laadukkaalla kansalaisaloitteella vai tuleeko kansalaisaloiteinstituutiosta pelkkä vitsi?

 

Arvoisa herra puhemies! Edellä olevan perusteella olen pakotettu tekemään esityksen, että tämä nyt ensimmäisessä käsittelyssä oleva hallituksen esitys jätetään pöydälle.

 

Puhemies! Teen siis pöydällepanoehdotuksen. Mielestäni on nyt kaikkien etu katsoa ja varmistaa, että tämä päätöksentekoprosessi menee oikein. On valitettavaa, että tällainen tilanne on päästetty syntymään, sillä on hyvin tiedossa, että nyt käsittelyssä olevat liitännäislait liittyvät ensi vuoden talousarvioon eli kyseessä ovat budjettilait.

Eduskunnassa 8.12.2016

Vesa-Matti Saarakkala

Onko pääministerillä oikeus antaa palautetta?

Keskiviikko 30.11.2016 klo 12:46 - Vesa-Matti Saarakkala

Ottamatta kantaa pääministeri Sipilän keskeneräiseen jääviystutkintaan oikeuskanslerinvirastossa/oikeusasiamiehen kansliassa, pidänvesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg erikoisena sitä käsitystä, että poliitikko ei saisi antaa median edustajille suoraa palautetta. Mielestäni tämä oikeus kuuluu myös pääministerille, vaikka hän kritisoisi julkisin varoin rahoitettua Yleisradiota. Jos tällä on sitten vaikutusta kyseisen median toimintaan, se ei ole pääministerin vika, vaan vastuu siitä kuuluu yksinomaan Ylen johdolle.

On kuitenkin erittäin hyvä, että tämä palautteenantamisaasia käsitellään nyt julkisesti. Mielestäni Sipilä oli rohkea, kun toimi palautteenantamisessa suoraan eikä nostanut itseään johonkin jumalasta seuraavaan kategoriaan, vaan suuttui, kuten pitääkin, jos siltä tuntuu. Hän aivan varmasti tiesi, että tästä tulee kohu, koska toimittajat kyllä vuotavat jutut julkisuuteen, elleivät pääse toimimaan kuten mielensä tekisi. Hienoa, että löytyy poliitikkoja, jotka eivät pokkuroi toimittajia. Sekin on erittäin tervettä, ja voi tervehdyttää mediaa pysymään asiassa eikä spekulaatioissa ja tarinankerronnassa.
Mutta katsokaapa, miten toimittajat toimivat vaikkapa suhteessa tasavallan presidenttiin. Kuka tahansa Suomen tasavallan presidentti onkaan, todennäköisesti sama toimittajakunta, joka loukkaantuisi jostakin hallituspuolueen johtohahmon palautteesta, saattaisi aivan hyvin pokkuroida ja mielistellä presidentin edessä, jotta saisi haastatteluita jatkossakin. Presidentti nauttii Suomessa journalistista koskemattomuutta.
Vastaavaa kaksinaismoralismia ja periaatteettomuutta toimittajilla esiintyy politiikassa enemmänkin, mutta siitä ei vain puhuta. Jos et tanssi toimittajien pillin mukaan, huomaat sen kyllä nopeasti. Toimittajat rakentavat tällaisella toiminnallaan poliittisia kuplia ja yhteiskunnallisia ”yllätyksiä”, mistä on saatu viime aikoina isojakin esimerkkejä. Monet toimittajat haluaisivat, että maailma pyörisi heidän mielensä mukaan. Monet heistä haluaisivat olla ehkä jopa poliitikkoja, mutta ilman siihen kuuluvaa vastuuta. Ja kyllähän se niin on, että taitava ja juonikas toimittaja kykenee toimimaan mielipidevaikuttajana ilman minkään valtakunnan vastuuta.
On erittäin hyvä, että perinteisen journalismin rinnalle on syntynyt vaihtoehtoista journalismia. Yhden totuuden toitottaminen ei enää onnistu, ja toimittajat kokevatkin nyt sitä samaa tuskaa, joka kuuluu luontaisena osana politiikkaan ja politikointiin. Näin pitääkin olla.

Totuudenjälkeinen sote

Perjantai 18.11.2016 klo 16:19 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomi on niin sanottu pohjoismainen hyvinvointivaltio, jossa me yhteiskuntana vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtaloudellisesti jaamme keskenämme riskit, joita yksilö voi elämässään kohdata. Jokainen meistä voi sairastua vakavasti, joutua työttömäksi tai työkyvyttömäksi jne. Työkyvyttömyyseläkkeellä Suomessa on n. 200 000 henkilöä. Lisäksi moni työtönkin on osatyökykyinen, ja ehkä osittain siitä syystä työtön. Moni on lisäksi syrjäytynyt.

 

Globaalisti tarkasteltuna yhteiskuntamme on ainakin toistaiseksi kyennyt verrattain hyvin huolehtimaan tällaisia haasteita kohdanneista kansalaisista. Työtön tai sairas on oikeutettu kohtuullisiin sosiaalietuuksiin ja vakavasti sairas saa varmasti maailman parhaasta päästä olevaa lääketieteellistä hoitoa.

 

Samalla on kuitenkin selvää, että tämä kaikki maksaa ja lisää myös verorasitusta, ja meidän päättäjien onkin jatkuvasti mietittävä, miten voimme kustannustehokkaasti ennaltaehkäistä vakavia ja kroonisia sairauksia ja työkyvyttömyyttä. Aiommehan tukea työttömiä ja työkyvyttömiä jatkossakin huolehtimaan itsestään ja hoitaa sairaita verovaroin eli pitää kiinni hyvinvointivaltion pehmeästä ytimestä ja inhimillisyydestä. Jos ja kun näin teemme, olisi järkevää keskittyä enemmän terveyteen ja terveellisyyteen, sillä moni sairaus on saattanut syntyä yksilöiden omista valinnoista ja tavoista.

 

Aivan kuten ehkäisemme esimerkiksi alkoholihaittoja ja niistä aiheutuvia kustannuksia vastuullisella ja tasapainoisella alkoholipolitiikalla, meidän on riskit keskenämme jakavana yhteiskuntana ehkäistävä myös pitkäaikaissairauksia ja työkyvyttömyyttä. Siihen kuuluu sekä lääkinnällinen, ammatillinen että sosiaalinen kuntoutus. Akuuttikuntoutus vakavissa sairaustapauksissa ja vammoissa pitäisi olla itsestäänselvyys, silloin otetaan asioista kiinni. Sekin maksaa meille, mutta se maksaa meille vähemmän kuin kasvava työkyvyttömyys tai sitä paljon yleisempi ilmiö, jota nimitän toimintakyvyttömyydeksi. Inhimillistä hintalappua ei ole mahdollista määritellä.

 

Suomi on kuitenkin velkaantunut nyt nopealla tahdilla jo kohta kymmenen vuotta. Puhutaan mitä puhutaan, mutta tuoreimmat haasteet saapuivat meille turvapaikanhakijakriisin myötä. Yhteiskuntajärjestelmämme pehmeä ydin on uhan alla, eikä talouskasvusta tule olemaan lieveilmiöiden ratkaisijaksi. En usko, että saamme luotua Suomeen lyhyellä aikavälillä niin paljon uusia työpaikkoja, jotta voimme jatkaa linjalla, jossa sairastaminen Suomessa käytännössä syystä tai toisesta suhteellisesti ottaen lisääntyy. Meidän on siis kyettävä valistuksella, terveystarkastuksilla (joihin voidaan integroida uutta teknologiaa), terveysperustaisella verotuksella sekä kuntoutuksella vähentämään sairastamisesta yhteiskunnallemme aiheutuvia kustannuksia ja tulonmenetyksiä. Täytyy myös luoda mielekkäitä ja ikään kuin ylimääräisiä kannustimia yksilöille pitää huolta itsestään ja yrittää elää terveesti, koska terveesti elämisen itsestään selvät hyödyt eivät syystä tai toisesta tunnu olevan meille nyky-Suomessa itsestäänselvyyksiä.

 

Kysymys kuuluu, pystytäänkö yksilökeskeisyyttä ja valinnanvapautta korostavassa Suomessa yli puoluerajojen yhdistämään konservatiivinen ja sopivasti holhoava yhteiskuntapolitiikka sekä pohjoismainen laajasti riskejä jakava yhteiskuntamalli? Jos siihen ei pystytä, se tarkoittaa hyvinvointivaltiomme loppua siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Jälkipolvet eivät pääse siitä siinä tapauksessa enää nauttimaan.

 

Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, meidän poliitikkojen olisi avoimemmin kerrottava kansalaisille visio siitä, miten edellä mainittuihin haasteisiin on jatkossa todella tarkoitus vastata eikä vain pala palalta leikata sitä ja tätä etuutta tai korvausta. Leikkaukset voidaan kokea hyväksyttäviksi, jos kyetään kertomaan ja kuvaamaan visio hyvinvoinnin tulevaisuudesta. Ei ole oikein mennä pakoon sellaisten puolitotuuksien taakse, että hyvinvointiongelmat on tarkoitus muka ratkaista työllisyyttä nostamalla ja sote-kustannuksia 3 miljardilla eurolla hillitseviä rakenteita luomalla. Niin se asia ei nimittäin todellakaan tule menemään. Se on kuin lähdettäisiin karhujahtiin ilmakiväärien kanssa. Näyttää etäältä tarkasteltuna aidolta jahdilta, mutta ei  ole sitä.

 

Viime kädessä huomisen hyvinvointia koskevat ratkaisevat päätökset ovat siis poliittisia. Emme voi millään operatiivista toimintaa koskevalla rakenneuudistuksella esittää kansalaisille operatiivisen puolen tai talouden dynamiikan ratkaisevan tätä yhtälöä.

 

Me kaikki tiedämme, että Suomi on pääomaköyhä, kaukana maailman markkinoista oleva, kalliin infrastruktuurin, pitkien etäisyyksien ja ikääntyvän väestön maa, jossa markkinointi ja think big –ajattelu eivät kuulu vahvuuksiimme. Vaikka meillä olisi kuinka sivistynyt, osaava ja monikulttuurinen tuleva sukupolvi kasvamassa vastaamaan globaaleihin haasteisiin, mutta joka hikoilee vain saunassa ja juoksee cooperissakin enää noin 2 kilometriä, on tulevaisuutemme kansakuntana taputeltu. Ei paljon auta, vaikka kahvimaku olisikin kehittyneempi ja hienostuneempi kuin aiemmilla sukupovilla. Kysymys onkin siitä, pystytäänkö Suomessa enää puhumaan tosiasioista ilman, että joku aina loukkaantuu ja media rientää paikalle sormella osoittelemaan ja marttyyreitä puolustamaan? Vai elämmekö tässäkin suhteessa totuudenjälkeistä aikaa?

Taidetta, jota kansa ostaa ja ymmärtää

Tiistai 8.11.2016 klo 19:22

USA:n presidentinvaalit ovat alleviivanneet, että elämme vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgnyt ideologiattomuuden aikakautta. Monimuotoista globalisaatiota ja elitististä päätöksentekoa - toisin sanoen nykytilaa - kannattava Clinton on saanut vastinparikseen Trumpin, joka haluaa muutosta nykymenoon mutta jonka takana ei ole ideologista konseptia. Tilannetta kuvastaa hyvin Francis Fukuyaman teoria historian lopusta, jossa ideologiat ovat väistyneet liberaalidemokratian ottaessa niistä niskalenkin.

 

Toisaalta USA:ssa Trumpin korkea kannatus ja irtiotot nykytilaan nähden ovat jollakin lailla oireellisia: Amerikassa kansalaiset ovat tunnistaneet ja tulleet tietoisiksi liberaalidemokratian haittapuolista. Kaava ei olekaan toimiva. Talouskasvu junnaa, talouskasvun painopiste on siirtynyt lännestä muualle, epävarmuus on lisääntynyt. Jako häviäjiin ja voittajiin on kärjistynyt. Pahoinvointi lisääntyy.

 

Liberaalidemokratia ei välttämättä takaakaan enää parasta talouskasvua ja turvallisuutta, mutta toisaalta herää kysymys, voiko tästä huomiosta vetää sitä johtopäätöstä, että liberaalidemokratian muuttaminen konservatiivisempaan suuntaan toimisi lännessä? Onko länsi jo liian syvällä ideologiattomuudessa ja liberaaliudessa voidakseen perata järjestelmäänsä niin, että se muuttuisi ratkaisevalla tavalla konservatiivisempaan suuntaan? Onko ylipäätään löydettävissä riittävästi ideologista liimaa konservatiivisesti ajattelevien välille, jotta saadaan kasattua riittävän selkeä ideologinen kaava?

 

Turvapaikanhakijakriisi ja sen ratkaisumallit saattavat osaltaan antaa meille pian vastauksen näihin kysymyksiin. Itä-Eurooppa näyttää monin paikoin olevan konservatiivisemman demokratian kokeilukenttä. Unkarissa ja Puolassa suositaan konservatiivisia yhteiskuntapoliittisia virtauksia, ja suomalaisten tiedotusvälineiden yksipuolisesta propagandasta huolimatta, tuo suuntaus nauttii laajan enemmistön kannatusta. Ratkaisevaa on juuri se, että konservatiivinen virtaus jossakin maassa saa hegemonisen enemmistöaseman, jolloin päästään näkemään onnistuuko vai epäonnistuuko konservatiivinen politiikka käytännössä.

 

Jos onnistumisia tulee, liberaalidemokratian piirissä olevissa maissa orastavat populistiset liikkeet saattavat nousta aivan uudelle tasolle politiikassa eli ne voivat muuttua protestista varsinaiseksi vaihtoehdoksi vanhalle politiikalle ja taantuvalle liberaalidemokraattiselle järjestelmälle. Syntyy tilanne, jossa voidaan alkaa tunnustaa väriä entistä avoimemmin, kun konservatiivisuus nähdään realistisena suuntauksena. Konservatiiviselle puolelle tulee silloin myös entistä kyvykkäämpiä ja taitavampia poliitikkoja, kun protestivaihtoehdot ensin raivaavat tilan horjuttamalla liberaaleja niin että liberaalit joutuvat perääntymään ideologisesta puhdasoppisuudestaan. Suomessakin yhä harvempi valtapuolueiden poliitikko uskaltaa enää tunnustaa olevansa täysin liberaali. He ovat joutuneet tinkimään ideologiastaan, koska ihmisten mielestä heidän ideologiansa ei näytä toimivan käytännössä, vaikka se rakenteissa hallitseekin yhteiskuntapolitiikkaa. Liberaalien valta-asema ei tunnu enää perustuvan heidän ja ideologiansa aitoon kannatukseen ja onnistumisiin, vaan lähinnä joidenkin kompuroivien populistien ja konservatiivien tekemien virheiden osoitteluun sekä moraalipuheeseen. Se ei välttämättä riitä enää kovin kauan/pitkälle. Liberaalien aika on käymässä vähiin, mistä viestii myös heidän outo epävarmuutensa ja pelkonsa, vaikka he ovat yhä kuskin paikalla.

 

Nykytilaa ei voi tällä hetkellä vielä onnistuneesti haastaa ideologialla, koska ihmiset eivät enää/vielä usko ideologioihin. Elämme ehkä jonkinlaista siirtymäkautta. Amerikkalainen laaja sananvapaus on taannut kuitenkin mahdollisuuden suoraviivaiseenkin järjestelmän kyseenalaistamiseen, mikä on mahdollistanut esimerkiksi Trumpin nousun. Kun ihmiset ovat nyt meillä saaneet Amerikan maistiaisia siitä, millaista on sanankäyttö rapakon toisella puolella, niin en pitäisi ihmeellisenä jos protestimieliala täällä kasvaa. Saattaa jopa käydä niin, että uusi vihapuhelainsäädäntömme ja sen tulkinta voivat kääntyä itseään vastaan. Tulee entistä nokkelampia ja kekseliäämpiä populisteja, jotka eivät lankea lainsäädännön helppoihin ansoihin, vaan tekevät politiikantekemisestä suoranaista taidetta. Taidetta, jota kansa ostaa ja ymmärtää - jopa janoaa.

Politiikka on rikki

Tiistai 11.10.2016 klo 18:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Arvostetun poliitikon lähtökohta on ollut, ettei saa olla änkyrä, mutta ei myöskään jees-mies.vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg Tuo "resepti" ei kuitenkaan nykyään kovin pitkälle riitä. Sanonta ”Politiikka on rikki” lanseerattiin Suomessa muutamia vuosia sitten. Poliittisessa puheessa sanonnan otti käyttöönsä silloinen ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb. Sittemmin pääministeri ja valtiovarainministeri. Nyttemmin rivikansanedustaja. Hänen tapaansa korjata politiikkaa ei arvostettu tarpeeksi.

 

Amerikassa presidentiksi pyrkivät seksikohuissa ryvettyneen entisen presidentin Bill Clintonin puoliso ja poliittisen eliitin kammareissa ikään kuin kalustoon kuuluva Hillary Clinton sekä kiinteistösijoittaja, viihdejulkkis Donald Trump. Eikö todella ketään muita löytynyt loppusuoralle? Ei löytynyt, sillä tässä ollaan. Politiikka on rikki.

 

Minusta kyse on ajan hengestä ja ilmiöstä. Politiikka on menettänyt arvokkuutensa. Politiikan tekeminen on mukautunut tai joutunut mukautumaan nykyiseen teknologiaan ja viestintään, joka on nopeatempoista, kohu- ja henkilökeskeistä ja jossa puheet ja kuvat ovat toinen toistaan sensuroimattomampia ja hätkähdyttävämpiä. Mikään ei tunnu olevan arkisessa kielenkäytössä pyhää. Kirosanat, lynkkaukset, kaksimielisyydet, suoraviivaiset twittermielipiteet ja alatyylisyydet ovat aivan tavanomaisia. Keskeistä on tunnetilojen synnyttäminen ja niistä viestiminen. Yksiniittiset mielipiteet ovat valtavirtaa, olipa kyse liberaaleista tai konservatiiveista. Kuvamateriaali, jota näytetään televisiossa ja mm. uutissivustoilla on hyvinkin hätkähdyttävää, ja tarkoitus on herättää niillä nopeita reaktioita katselijoissa ja lukijoissa. Ärsykkeitä heitetään kuin sytykkeitä nuotioon. Sitten kiisteellään siitä, syttyikö oikein. Politiikka on rikki.

 

Tästä huolimatta, yhtäkkiä poliittisten ehdokkaiden tulisi kuitenkin olla pyhäkoulutyttöjä ja -poikia, nuhteettomia ja harkitsevia, mutta silti koko ajan esillä. Heiltäkään ei kuitenkaan jakseta kuunnella asiaa kovin kauan, kun on totuttu ärsykkeisiin ja sytykkeisiin, joten heidänkin pitää alkaa ”räpätä”. Kuka asettuu tikkatauluksi, kuka rupeaa joikaamaan. Väärin menee nekin. Luontoiltaan soittaminen on kai ollut paras ja mieliä jakamattomin veto, ja siinä ovat kunnostautuneet Sauli Niinistö ja Pentti Tiusanen. Onnittelut heille. Luontoiltaan soittamista ei voi pahalla tahdollakaan sanoa huomiohakuisuudeksi. Onhan puutarhanhoito tärkeintä. Ei tosin kovin tärkeää sekään. Eli mitä väliä?

 

Poliitikon tulee muistaa olla kaikkien kaveri, mutta tarvittaessa - eli nykyään aika usein – irtisanoutua kaikesta ja kaikista, milloin mistäkin. Aika vaikea yhtälö. Myös pitää tuomita erikseen, tai muuten hyväksyy. Islannin tekemän maalin nimittäin.

 

Politiikka on rikki.

Tosiasiat tunnustettava maahanmuuttopolitiikassakin

Perjantai 7.10.2016 - Vesa-Matti Saarakkala

Turvapaikanhakijakriisin myötä maahanmuuttokeskustelu on nykyään aktiivista. Toinen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgääripää vaatii, ettei Suomen tule ottaa vastaan ainuttakaan turvapaikanhakijaa. Toinen taas asuttaisi lähes kaikki Suomeen saapuvat turvapaikanhakijat. Ehkä yli 90 % meistä suomalaisista ei kuulu kumpaankaan joukkoon, mutta meilläkin on mielipiteemme nykyisestä maahanmuutosta.
Tosiasia on, että pääosa Suomeen turvapaikkaa hakemaan tulleista ei tule saamaan turvapaikkaa, koska he eivät täytä turvapaikan saamisen edellytyksiä. He ovat tulleet Suomeen paremman elämän toivossa epävakailta alueilta, joilla yhteiskunta ei toimi kunnolla ja elintaso on matala. Jos joku kutsuu ilmiötä elintasopakolaisuudeksi, se ei ole vihapuhetta, vaikka kuulostaakin ikävältä ja asenteelliselta. Pienenevien taloudellisten resurssien ja kantaväestön etuihin ja palveluihin kohdistuvien leikkausten valossa asenne on paitsi inhimillisesti ymmärrettävä myös yhteiskuntapoliittisesti johdonmukainen. Jos ymmärrystä näkemykselle meiltä poliitikoilta ei löydy, synnytämme ajan kuluessa maahan paineen, joka purkautuu laajempana ja monimuotoisempana poliittisena liikehdintänä kuin ”vain” perussuomalaisten äänestämisenä.
On kummallista, ettei yhteiskunnallisessa keskustelussa saisi nykyään arvottaa asioita ja ilmiöitä, koska se voi loukata jota kuta yksilöä. Tällainen vaatimus tekee yhteiskunnasta yksinkertaisesti typerän. On arvokasta, että ihmiset filosofoivat ja ottavat osaa keskusteluun omalla nimellä ja naamalla. Näin he avoimesti rakentavat yhteiskuntaa omien kykyjensä ja motiiviensa perusteella. Ei yhteiskuntaa välinpitämättömyydellä rakenneta, ja pääosa yhteiskuntamme ongelmista johtuu juuri välinpitämättömyydestä, puuttumattomuudesta ja turhasta sensitiivisyydestä, vaikenemisesta mahdolliseen loukkaantumiskokemukseen vedoten. En näe järjen hiventä vaatimuksissa, että poliitikkona minun pitäisi vaieta – tai olla hiljaa siksi, että jotkut asioista kanssani samaan lopputulemaan päässeet ovat ehkä oikoneet mutkia suoriksi ajattelussaan ja ilmaisussaan.
Sensitiivisyys on itse asiassa nykytodellisuudessa piiloviesti siitä, että mikäli poikkeat joiltakin ominaisuuksiltasi keskimääräisestä, sinulla on ongelma ja ratkaisu ongelmaan olisi sitten se, että tasapäistetään kaikki eli yritetään yhteiskunnallisin järjestelyin tehdä eroavaisuus keskimääräisestä näkymättömäksi. Tällaisella maton alle lakaisemisella kasvatamme lapsista ja nuorista lopulta pinnallisia ja täydellisyyshakuisia muka-sivistyneitä idoleja ja tosi-tv-tähtiä elämään itseään parempaa esittäen.
Aikaamme vaivaa varmuus epävarmuudesta, minkä seurauksena ei uskalleta asettaa rajoja. Sopeutuminen ja mukautuminen tähän ajan suuntaan on ollut toistaiseksi itsestäänselvyys, mutta kun rahat yhteiskunnalta ovat lopussa, seuraa suurella varmuudella muutos. Idealistit putoavat – tai heidät pudotetaan kansakunnan kaapin päältä. Mitä he sitten tekevät ja miten pätevät? Siitä parku. Sekin inhimillistä.
(kirjoitus on julkaistu Ilkassa 6.10.2016)

Koservatiivisen yhteiskuntapolitiikan pitkä lasku ja hidas nousu

Perjantai 16.9.2016 klo 17:22 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskunnassa on käsittelyssä kansalaisaloite aidosta avioliitosta. Se on käytännössä aloite vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgsukupuolineutraalin avioliittolain kumoamiseksi eli nykytilanteen jatkamiseksi. Kannatan aloitetta ja vastustan sukupuolineutraalia avioliittolakia, jota vastaan olen äänestänyt aiemminkin ja tulen yhä äänestämään.

 

Olen asiassa perinteisellä, tuhansia vuosia aikaa kestäneellä kannalla, koska mielestäni avioliitto vakiinnuttavana elementtinä ja sopimuksena sekä instituutiona on tehty lähtökohtaisesti suojelemaan perheen lapsia. Lapsia voi taas syntyä vain miehen ja naisen välisestä suhteesta, mistä voi päätellä sen, että lapselle lähtökohtaisesti paras kasvuympäristö on miehen ja naisen muodostama perhe. Olen tässä luomun kannalla, vaikka tietysti löytyy hyviä ja huonoja poikkeuksia.

 

Avioliitto yleisen käsityksen mukaan nostaa parin kynnystä erota. Esimerkiksi avoliitoissa erotaan avioliittoja helpommin. Ei olla keskimäärin samalla tavalla sitouduttu. Toisaalta avoparit voivat myös vierastaa koko avioliittoa, koska nykyään niin monet avioparitkin eroavat eli instituutio on menettänyt yhteiskunnallisessa mielessä merkitystään ja se voi näyttäytyä jopa jonkinlaisena tekopyhyytenä. Monella on menossa jo esimerkiksi kolmas avioliitto jne. Eikä kaikilla aviopareilla ole tarkoituskaan hankkia lapsia.

 

Avioliitto olisi sitouttavana elementtinä sinänsä hyvä myös samaa sukupuolta oleville pareille. Etenkin jos he ovat jollakin tavalla hankkineet lapsia. Mutta sukupuolineutraaliin avioliittolakiin kuuluu myös oikeus samaa sukupuolta olevien parien adoptoida keskenään lapsia. Tätä en voi pitää hyväksyttävänä, sillä silloin koko idea avioliiton alkuperäisestä merkityksestä heittää häränpyllyä. On lapsen kannalta parempi päätyä keskenään eri sukupuolta olevalle parille kuin samaa sukupuolta olevalle parille. Tarvitaan miehen mallia ja naisen mallia. Sen ääneen sanominen ei ole mielestäni mitään pois ansiokkailta yksinhuoltajilta tai esimerkiksi parhaansa yrittäviltä lesboparivanhemmilta.

 

Sukupuolineutraaliin avioliittolakihankkeen kovassa ytimessä on kuitenkin idea sukupuolisen jaottelun poistamisesta koko yhteiskunnasta. Tarkoitus on laittaa intersukupuolisten sekä homojen ja lesbojen takia uusiin puihin kaikki, mikä kuviteltavissa on, siksi, että he tuntisivat itsensä yhtä arvokkaiksi kuin muutkin ja kokisivat saavansa virallisen hyväksynnän. Tarkoitus on täysin kestämätön, sillä mielestäni todellista suvaitsevaisuutta ei ole yrittää väkisin hälventää keskimääräisiä sukupuolisia eroja, vaan nähdä ne rikkautena. Jos joku tuntee olevansa norsuna posliinikaupassa ja on vaikeaa mahtua seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolisuutensa takia perusnormeihin, ei ole ratkaisu hajottaa koko kauppaa, vaan järjestellä asiat niin, että siellä pystyvät kaikki asioimaan sujuvasti. Ei minulla ainakaan ole mitään homoja, lesboja tai intersukupuolisia vastaan. En hyväksy syrjintää tai kiusaamista, mutta en ole myöskään arvorelativisti. On ehdottomasti pois tulevilta sukupolvilta yrittää nollata sukupuolten ja sukupuolisuuden keskimääräistä merkitystä elämässä ja yhteiskunnassa. Niin toimien ajaisimme tulevat sukupolvet utopiaan ja anarkiaan. Sopuun ei päästäisi kohta enää mistään. Aina tulee joku, joka kokee olevansa ulossuljettu, kuka milläkin perusteella.

 

Onneksi niin ei kuitenkaan käy: Toisin kuin ihmiset yleensä, itse en usko siihen, että vapaamieliset liberaalit arvot nousisivat lähivuosikymmeninä pysyvästi hegemoniseen asemaan. Länsimaat, erityisesti Euroopassa ovat auringonlaskun yhteiskuntia, jos katsotaan asiaa globaalin talouden näkökulmasta. Niukkenevat olosuhteet tulevat karsimaan unelmahötön tehokkaasti. Konservatiiviset arvot nousevat hitaasti, mutta varmasti. Globaalisti konservatiiviset arvot ovat yhä vahvasti niskan päällä. Liberaalit yrittävät liittoutua nyt esimerkiksi maahanmuuttajien kanssa ja maahanmuuttajilta on järkevää hyödyntää tilaisuus, mutta ei mene kauan, kun liitto murtuu ja saamme maahanmuuttajista voimaa konservatiiviselle puolelle. Tilanne kannattaa käyttää hyväksi mahdollisuuksien mukaan, vaikka pääosa meistä konservatiiveista vastustammekin nykyisenlaista maahanmuuttoa ilmiönä ja yritämme padota sitä. Maahanmuuttajia vastaan ihmisinä meillä ei ole kuitenkaan mitään.

 

Jos siis otamme asiat asioina, voimme kääntää haasteet voitoksi. On myös Suomen etu, että integroimme Suomeen jäävät maahanmuuttajat osaksi konservatiivisempaa elämänmenoa, jota heistä pääosa luonnollisesti kannattaakin. Jos siis häviämme nyt niskan päällä olevien ilmiöiden takia yhden erän, ei heitetä toivoa, vaan mennään ja pelataan niillä vahvuuksilla, jotka meille on annettu. Kyllä siitä vielä hyvä tulee.

Puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden harha

Perjantai 5.8.2016 klo 9:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Suomen turvallisuuspolitiikkaan tuli uusi ulottuvuus, kun Nato-maa Ranska Pariisin terrori-vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgiskujen jälkeen vetosi EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulausekkeeseen, jonka mukaan EU-jäsenvaltioiden on autettava sitä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin.

 

Ennen Ranskan avunpyyntöä sotilaallista liittoutumattomuuttaan korostanut Suomi painotti sitä, että meidän osaltamme avunantovelvoitteella ei ole vaikutusta maamme sotilaalliseen liittoutumattomuuteen eli avunantopyyntöihin vastattaisiin aina sotilaallisen liittoutumattomuutemme puitteissa.

 

Kuten tiedämme, tästä linjasta ollaan nyt kuitenkin luopumassa, mikä on mielestäni viisasta, kun ottaa huomioon turvallisuuspoliittisen ympäristömme viimeaikaisen kehityksen. Suomella ei ole enää varaa puolueettomuuteen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Olemme liittoutuneet länteen, mikä on ainoa vaihtoehto, jos haluamme edes yrittää pitää kaikissa tilanteissa kiinni maa-alueittemme koskemattomuudesta. Liittoutumisen muodosta voidaan keskustella.

 

Aika ajoin kuulee väitettävän, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema taattaisiin hyvillä kahdenvälisillä Venäjä-suhteilla. Tällainen ajattelu on ruusunpunaista, sillä mikäli Itämeren alueella syttyisi sota, jonka osapuolena olisi syystä tai toisesta Venäjä, olisi Suomi pelkän maantieteellisen sijaintinsa takia heti kättelyssä Venäjän kauttakulku- tai alueluovutusvaatimusten kohteena. Ajatus, että Suomen maa-alueet eivät hyvien kahdenvälisten suhteiden takia kiinnostaisi Venäjää tilanteessa, jossa se sotisi vaikkapa Baltian maita vastaan, on harhainen. Suomi joutuu aina valitsemaan puolensa, ja sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kun katsoo, millaisista erilaisista yhteiskunnista on kyse idässä ja lännessä.

 

Talvisodan ihmeen jälkeen Suomi valitsi sotilaallisen liittoutumisen ja kykeni säilyttämään itsenäisyytensä jatkosodassa. Uhrit eivät olleet turhia. Jos olisi yritetty pysyä puolueettomana, Suomesta olisi tullut vuosikymmeniksi neuvostodiktatuurin osa. Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vallinnut puolueettomuuspolitiikka oli viisasta, mutta myös pakon sanelemaa. Välttämättömyydestä tehtiin hyve. Aika kultaa muistot, etenkin, jos on oma lehmä ojassa.

 

Kekkosen nimiin vannoneiden poliitikkojen ei pidä antaa pönkittää itseään meidän nuoremman sukupolven suomalaisten kustannuksella. He ovat ansiokkaasti työnsä aikanaan tehneet, ja kunniaakin siitä on jaettu, mutta joillakin kunnianhimo on kyltymätöntä ja menee yhteisen edun edelle. Historiaa käytetään väärin tuputtaen meille nuoremmille jo keskuudestamme poistuneiden suomalaisten linjauksia, jotka saattaisivat olla nykypäivänä täysin toisenlaisia kuin omana aikanaan. Monet todellisten valtiomiesten kuten Kekkosen taustajoukoissa häärineet ja hännystelleet läpeensä politisoituneet oman aikansa täysveriset poliitikot ovat yhä keskuudessamme taustavaikuttamassa. Ainoa, mikä heiltä nyt puuttuu, on Kekkonen, jota hännystellä.

(kirjoitus on julkaistu Ilkassa 4.8.2016)

Kunnianhimoista ja vastuullista politiikkaa hallituksessa

Lauantai 9.7.2016 klo 21:28 - Vesa-Matti Saarakkala

Vuosi Sipilän hallituksen aikaa on takanapäin. Keskeisimmissä asioissa eli Suomen julkisen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgtalouden tasapainottamisessa, kustannuskilpailukyvyn kohentamisessa ja rakenneuudistusten valmistelussa on edetty vakuuttavasti ja määrätietoisesti.

Hallitus on osoittanut kykenevänsä tekemään epäsuosittuja, mutta talouden ja tulevaisuuden kannalta välttämättömiä päätöksiä. Emme voi jättää kasvavaa velkataakkaamme lapsille ja nuorille, ja jos haluamme pitää kiinni päätöksenteossa itsemääräämisoikeudestamme, emme voi jättää talouttamme hoitamatta, sillä velkatasomme ja velkaantumiskehityksemme on jo nyt lähellä johtaa Suomen EU-komission ohjaukseen. Eikö ole parempi tehdä leikkaukset demokraattisesti itse kuin odottaa että Brysselin byrokraatit tulevat aiempien hallitusten ajamien EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen sekä talouskurisopimuksen nojalla määrittämään, mistä otetaan? Jos emme halua yhteisvastuullista talouspolitiikkaa euroalueelle, emme voi itse ajautua autettavien joukkoon. Elvytysvarat on jo syöty, sillä valtion velka on kahdella edellisellä vaalikaudella Vanhasen-Kataisen, Kiviniemen-Kataisen ja Kataisen-Urpilaisen sekä Stubbin-Rinteen hallitusten aikana tuplattu yli 100 miljardiin euroon. Tuhlaamisesta ja rahankylvämisestä huolimatta kansantalous on supistunut jämähtäen suunnilleen vuoden 2008 tasolle. Näin pitkää taantumaa ei ole nähty kuin sotavuosina. Viime aikojen BKT:n kasvu ja kiinteistöjen hintojennousu johtunee maahanmuuton negatiivisten kustannusten kasvusta ja asuntopulasta kaupunkiseuduilla.



Ilmastollisesti kalliille ja maantieteellisesti kaukana maailman markkinoista sijaitsevalle, mutta globaalissa kapitalismissa toimivalle Suomelle elintärkeä kilpailukykysopimus kiky syntyi paineesta, jonka hallitus loi työmarkkinaosapuolille paljon parjatuilla pakkolakihankkeillaan. Hankkeista luovuimme hallituksessa heti, kun huomasimme, että ne ovat jo tehneet tehtävänsä eli kun alkoi näyttää siltä, että riittävä kilpailukykyhyppy saavutetaan ilman sanelua, sopien. Kikyssä raskaimman taakan kantavat julkisen sektorin työntekijät, joiden lomarahoja leikataan 30 prosentilla. Lomarahajärjestelmä on luotu aikana, jolloin työntekijöiden pelättiin jättävän palaamatta lomiltaan ja siirtyvän muihin töihin eli alunperin kyse oli lomaltapaluurahasta. Tänä päivänä tuollaista rahaa ei varmasti keksisi kukaan edes pyytää, jos sitä ei olisi takavuosikymmeninä lanseerattu. Kauan sitten saavutettuja etuja siis leikataan, työaikaa pidennetään hieman ja erityisesti meidän pienyritysvaltaiselle alueellemme tärkeää paikallista sopimista lisätään. Kiky ei ole vallankumouksellinen, vaan pikemminkin isänmaallinen hanke, jossa huomioidaan kokonaisuus, ja kaikkien etu laitetaan lillukanvarsien ja eri eturyhmien yksittäisten intressien edelle. Saavutus on Suomelle merkittävä. Monet ovat kummastelleet, miksi myös julkisen alan työntekijöitä kuritetaan, koska se ei suoraan tuota työpaikkoja. Vastaus kytkeytyy kokonaisuuteen eli siihen, että kokonaisveroastetta ei voida enää kiristää. Julkisen sektorin palkat kun maksetaan yksityiseltä sektorilta kerättävillä veroilla. Euroalueella toimiessa emme voi enää devalvoimalla kohentaa kilpailukykyä, mikä oli selvää myös ay-liikkeelle kun se aikanaan asettui rahaliittoon liittymisen puolelle yhdessä elinkeinoelämän kanssa. Nyt pitää kantaa vastuu siitä ratkaisusta.



Kunnianhimoinen sote-uudistus, joka viime vaalikaudella kaatui pahasti epäonnistuen, on nyt päätetty uudella ja demokraattisella suoriin vaaleihin ja luonnollisiin hallintoalueisiin perustuvalla maakuntamallilla hoitaa viimeinkin maaliin. Järjestämislakiluonnokset ovat jo lähteneet lausunnolle eli pitkä ja intensiivinen matka on tultu eteenpäin viime marraskuusta, jolloin Sipilän hallitus ajautui hajoamispisteeseen hallituspuolueiden näkemyserojen takia. Ilman perussuomalaisten tukea keskustalaisella pääministeri Sipilällä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tehdä uhkavaatimustaan kokoomukselle, joka lopulta taipui ja jonka toiveisiin vaikeasti toteutettavissa olevasta valinnanvapausmallista vastataan tulevan syksyn aikana. Kokoomus on ilmoittanut yhä kaatavansa sote-uudistuksen, jos valinnanvapausmalli ei heitä tyydytä. Se tietäisi hallituksen hajoamista ja sitä, että haettaisiin uutta hallituspohjaa lähinnä Sdp:n kanssa. Vaihtoehto on todellinen, koska käytännössä tehokkaasti toimivaa ja julkisen sektorin säilyttävää valinnanvapausmallia on hankala saada aikaan. Sdp:n olisi kuitenkin sitouduttava nykyisen hallituksen olosuhteiden vaatimaan tiukentuneeseen maahanmuuttopolitiikkaan eikä talouskurista voitaisi lipsua eli Sdp:n pitäisi ottaa realistisempi linja, jonka se joka tapauksessa joutuu aikanaan ottamaan. Talouden tasapainottamisessa voitaisiin suurituloisia verottaa moraaliperustein enemmän, mutta isossa kuvassa sillä ei toki Suomen taloutta korjata, koska keski- ja pienituloisia on leijonanosa.

 

Hallituksen ensimmäinen toiminnallinen vuosi päättyi dramaattisesti siihen, kun Iso-Britannian kansa ilmaisi päättäjilleen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä tahtovansa irrottaa Iso-Britannian EU:sta. Nähtäväksi jää, toteutuuko ero lopulta, sillä edessä on vielä monta kiveä käännettävänä käytännössä. Vain pari päivää ennen erouutista eduskunnalle esiteltiin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, jossa EU:n merkitystä sotilasliittoon kuulumattomalle Suomelle turvallisuustekijänä entisestään korostetaan. Tämä perustuu erityisesti EU:n yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja sen sisältämään yhteisvastuu- ja avunantolausekkeeseen, jota Suomi ei ole ennen juuri mainostanut, mutta joka on noussut sopimustekstistä esiin muslimiterroristien iskujen myötä Ranskan vedotessa avunantopyynnössään kyseiseen lausekkeeseen.

 

Jos Iso-Britannia lopulta eroaa unionista ja sen seurauksena käynnistyisi EU:n laajempikin hajoamiskehitys, Suomen nykyiseltä turvallisuuspolitiikalta putoaa pohja pois ja jäisimme käytännössä Venäjän hyväntahtoisuuden varaan. Siksi on tärkeää tehdä jatkossa lisää puolustusyhteistyötä myös USA:n kanssa ja pitää yksituumaisesti yllä Nato-optiota, kuten vasemmistoliitto poislukien tehdäänkin. Mutta jos ilmenisi, että optio on vain pelkkää silmänlumetta vailla oikeaa kykyä tarvittaessa ja oikea-aikaisesti tehdä Nato-päätöstä, on turvallisuuspolitiikkamme kuin kopio sadusta Keisarin uudet vaatteet: Voisimme itse yksin uskoa turvallisuuspolitiikkaamme, mutta jos mitkään muut maat, myöskään Venäjä, eivät siihen uskoisi, olisi meillä ongelma. Uskottavan linjan ylläpitäminen ja vahvistaminen on nyt tärkeää. Jos jostakin syystä tulevaisuudessa Itämeren alueella tapahtuisi sotilaallinen konflikti, Venäjä käyttäisi silloin aluettamme vaikka haluaisimme pysyä puolueettomina. Toisin sanoen Suomen sotilaallinen puolueettomuus ja alueellinen koskemattomuus on yhdistelmänä tosipaikassa mahdoton. Me joudumme aina valitsemaan puolemme.

 

EU-kansanäänestystä ei ole välttämättä viisasta tässä vaiheessa ikään kuin brittien ratkaisun jälkilöylyinä järjestää, kun tällä hetkellä ei ole varmuutta mitä EU:ssa ja EU:lle sekä briteille tapahtuu. Mielipidetiedustelujen mukaan tässä vaiheessa myös unionijäsenyydestä järjestettävän kansanäänestyksen tulos olisi täysin selvä eli keskimäärin seitsemän kymmenestä suomalaisesta kannattaa jäsenyyttä sen haittapuolista huolimatta. Kansalaisaloitteeseen kansanäänestyksen järjestämisestä Suomen jäsenyydestä rahaliitossa eduskunta ottaa kantaa alkusyksystä.

(Kirjoitus on julkaistu Kurikka-lehdessä 8.7.2016)

Iso-Britannia ottaa hatkat - vai ottaako?

Perjantai 24.6.2016 klo 12:09 - Vesa-Matti Saarakkala

Britit päättivät eilen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä erota EU:sta. Juuri, kun Suomi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgselvästi alkoi painottaa omassa turvallisuuspolitiikassaan virallisestikin EU:ta ja sen yhteisvastuulauseketta. Jos brittien äänestystulos laukaisee EU:ssa kansanäänestysten aallon, ja tulee muitakin eroamisia, Suomen turvallisuuspolitiikka jää tässä mielessä tyhjän päälle. Vaarana on ajautuminen Venäjän syliin.

 

Iso-Britannian pääministeri David Cameron on päättänyt äänestystuloksen seurauksena erota pääministerin paikalta. Nähtäväksi jää, seuraako tästä uudet vaalit Britanniassa. Jos seuraa, kysymys kuuluu, kunnioittaako uusi parlamentti neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosta vai näemmekö vielä uuden juonenkäänteen? Olemmehan nähneet mm. Lissabonin sopimuksesta useampia kansanäänestyksiä samassa maassa, nimittäin Irlannissa.

 

Seuraavat kuukaudet näyttävät hyvin pitkälle, mitä tapahtuu. Olisi ehkä virhe tässä vaiheessa, tänään, tehdä syvällistä analyysia. Se on kuitenkin selvää, että seurauksia tällä tuloksella on. Mutta olihan selvää sekin, että myös toisensuuntaisella kansanäänestystuloksella olisi ollut seurauksia.

Monikulttuurisuuden aika Ylessä on ohi

Torstai 16.6.2016 klo 18:28 - Vesa-Matti Saarakkala

Eduskuntaryhmien neuvottelijat ja eduskuntaryhmät saivat hierottua aikaan laihan sovun Ylen vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgasemasta. Sopu oli kuitenkin hyväksyttävissä, koska Yleä saadaan sen myötä myös kehitettyä demokraattisempaan suuntaan. Rahoituksen lisäksi keskeisin asia oli Ylen tehtävien muuttaminen: Ideologiaksi tunnustettu ja tunnistettu monikulttuurisuus siirrettiin yksissä tuumin pois Ylen tehtävistä ja johtotähdeksi lakipykäliin otettiin kansallinen kulttuurin vaaliminen kulttuurien moninaisuus terveellä tavalla tunnustaen. Tämä on perussuomalaisille iso periaatteellinen saavutus – woitonpäivä! Perussuomalaiset valvovat kansanvaltaisilla mandaateillaan, että Ylen uusi strategia myös toteutuu – se on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme. Lakimuutoksen on tultava lihaksi eli näyttävä ja kuuluttava myös Ylen ohjelmistossa – muuten Ylen rahoitus ei pitemmän päälle ole kestävällä pohjalla.

Stalinista monikulttuurisuuden ja väestösiirtojen utopiaan

Keskiviikko 8.6.2016 klo 18:16 - Vesa-Matti Saarakkala

Katsoin läpi Ylen kolmeosaisen Stalin-dokumentin, joka oli hyvää kertausta siitä, millainenvesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg maa Neuvostoliitto aikoinaan oli. On vaikeaa kuvitella totaalisempaa mielivaltaisuutta kuin mitä Stalinin Neuvostoliitto edusti: Neuvostokansalaisia tapatettiin miljoonittain ikään kuin esimerkin vuoksi, jotta saadaan aikaan pelon ilmapiiri. Kyse oli organisoidusta valtioterrorista. Terrorismissa keskeistä on nimenomaan sen ehdottomuus, arvaamattomuus, säälimättömyys ja mielivaltaisuus.

 

Stalin-dokumenteista sai kuvan, että Stalinin asema perustui ennen kaikkea valtioterrorin myötä luotuun pelon ilmapiiriin ja että varsinaista aitoa ihailua Stalinia kohtaan oli kenties vähemmän kuin esimerkiksi Saksassa Hitleriä kohtaan. Stalinia on luonnehdittu enemmän juonittelevaksi ja epäluuloisuudessaan kaikki rajat ylittäväksi lakoniseksi taustahäärijäksi ja Hitleriä taas karismaattiseksi ja uhrimieliseksi sekä uhmakkaaksi kansankiihottajaksi. Sanomattakin on selvää, että ehdottomuus yhdisti näitä molempia diktaattoreita.

 

On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että nämä maailman ehkä kaksi tunnetuinta diktaattoria nousivat asemiinsa jokseenkin eriluontoisina/tyylisinä ihmisinä, vaikka yhdistäviä tekijöitä taatusti löytyykin.

 

Stalin ja Hitler nousivat diktaattoreiksi myös täysin erilaisissa maissa. Toinen sivistyneessä ja edistyneessä, mutta laman runtelemassa Saksassa keskellä Eurooppaa ja toinen taas takapajuisessa ja laajassa Neuvostoliitossa. Toinen oli äärioikeistolainen ja toinen taas äärivasemmistolainen. Toinen uskoi ns. ikuisiin totuuksiin ja toinen taas materiaan.

 

Nykyaikaa verrataan usein 1930-lukuun. Kuulemma samanlaisia ilmiöitä on nyt Euroopassa ilmassa. Ehkä näin. Mutta missä ovat tämän päivän hitlerit Euroopassa? Kasvamassa jossakin piilossa? Kysyä voi myös sitä, millaiset ovat sellaiset olosuhteet ja ”maaperä” Euroopan sisällä, että niistä nousisi totalitaarinen joukkoliike? Nykyistä oikeistopopulistista liikehdintää, jossa demokratialla on kiistaton asema ja jossa ei ole puhdasoppista ideologiaa, on suorastaan naurettavaa verrata kansallissosialismiin. Se johtaa vakaviin virhepäätelmiin ”ilmiön hallinnassa”. Oikeistopopulismi on kuitenkin monelle hyvä ja sopiva vihollinen oikeuttamaan vastuutonta vallankäyttöä.

 

Eurooppa on muuttunut niin radikaalisti, ettei ainakaan nykyisen EU:n alueella ole näköpiirissä mitään sellaista todellista joukkoliikehdintää, jota voitaisiin tällä hetkellä verrata esimerkiksi kansallissosialismiin. Perinteiseen äärioikeistolaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kansallismielisyyteen kylläkin. Mitään järjestelmävallankumouksellista ei ole kuitenkaan ilmassa. Lähinnä kyse on siitä, että vastustetaan käytännön liberalismin älyttömimpiä äärimuotoja ja halutaan aikaan jonkinlaista järjestystä ja ennakoitavuutta. Ei haluta tippua keskiluokasta alemmas jne. Yhteistyötä ollaan valmiita tekemään 1900-luvun perinteisten liberaalien puolueiden kanssa, niitä ei olla kieltämässä.

 

Paluuta sellaiseen totalitaarisuuteen, joka vallitsi 1930-luvulla, ei ole. Paluun sellaiseen voi synnyttää vain ja ainoastaan nykyisten oikeistopopulistien diskriminointi ääriliberaalien ajatusrakennelmien pohjalta siten, että konservatiivisesti ajattelevat ihmiset hylkäävät demokraattisen osallistumisen ja jättävät politiikan pelikentän näennäisesti liberaalien temmellettäväksi. Jos sitten maailmoja syleilevät eurooppalaiset liberaalit eivät onnistu maanosamme taloudenpidossa ja erehtyvät luomaan enenevässä määrin ihmisiä yhteiskunnallisesti estäviä passiivisen totalitaarisen vallankäytön rakennelmia ja tekemään tyhjäksi kaikenlainen järkevä vastarinta, on aikapommi viritetty valmiiksi. Silloin on vain ajan kysymys, kun maanosamme synnyttää seuraavan hitlerin. Jos äänestysprosentit jäävät alle 50:n, pitäisi hälytyskellojen viimeistään alkaa soida: Silloin kun ihmisten usko järjestelmään loppuu, on kyse enää todellakin vain ajasta.

 

Nyky-Venäjä on oma lukunsa. Se ei ole muuttunut niin paljon kuin Eurooppa, eikä demokratia ole juurtunut sinne samalla tavalla kuin meille. Toisaalta kommunismiin verrattava ideologia vallankäytön polttoaineena puuttuu. Venäjän jatkokehitys määräytyy hyvin pitkälle yhden henkilön eli presidentti Putinin aivoitusten pohjalta. Ilman tunnistettavaa ja mukaansatempaavaa ideologiaa Venäjän vallankäyttäjät eivät kuitenkaan pysty kiristämään kovinkaan paljon otettaan. Vain erilaisten akuuttien konfliktien ja uhkien kautta poliittinen eliitti Venäjällä kykenee saamaan lisäaikaa sen miettimiseen, mikä olisi lopulta venäläinen yhteiskunnallinen visio ja millaisen jatkoluvun tarina saa. Jos Euroopan talous menee liberaalien johdolla aivan kuralle, mutta kurssia ei onnistuta korjaamaan vastuullisten oikeistopopulistien ja konservatiivien toimesta poliittisen voiman jäädessä ratkaisevalla tavalla liian vähäiseksi ja liberaalien rakenteiden ottaessa lopulta selkävoiton vallankäyttöyrityksistä, on melko varmaa, että Venäjä ottaa uudestaan lopullisen suunnan kohti totalitarismia, sillä silloin se voidaan nähdä uskottavana vaihtoehtona negatiivisen talouskasvun ja liberaalin demokratian eurooppalaiselle yhteiskuntakokeilulle. Liberaali demokratia kun elää vain talouskasvusta.

 

Silloin Euroopasta alkaa myös löytyä Venäjälle paljon ymmärtäjiä ja se voi nousta taas maailmanpolitiikan mahtitekijäksi tarjoten sinänsä selkeän yhteiskunnallisen vaihtoehdon monikulttuurisuusutopian romahduttamalle Euroopalle, jossa yritettiin demokratian nimissä yhdistää hyvinvointivaltio, ääriliberalismi, uskonnollinen fundamentalismi ja taloudellinen edistyksellisyys. Lopputuloksena totaalinen kaaos. Tuoreet tulokset EU:n kannatuksen romahtamisesta ovat merkki siitä, että parlamentarismin kautta tapahtuvalla rakentavalla ja hallitulla vaihtoehtoisella politiikalla on viimeiset hetket. Jos suunnanmuutosta parempaan ei tapahdu, vaan kokonaisuutta suuremmaksi asiaksi nostetaan esimerkiksi yksittäinen, ulkomaalaisen perheen kannalta sinänsä ikävä, päätös perheenyhdistämisen epäämisestä, samalla kun dementoituneet suomalaisvanhukset odottavat yhteiskunnalta hoivaa ja hoivapaikkaa, ensin seuraa konservatiivien poliittinen epäusko ja toivottomuus, mikä paradoksaalisesti näkyy liberaalien kasvavina ääniosuuksina hämäten unohtamaan kotiin jäävien kansalaisten hiljaisen protestin. Se jää kytemään ja odottamaan langansytyttäjää. Sitten kun sellainen saapuu, palo leviää nopeasti.

 

Jos Euroopan maat yrittävät suuruudenhulluilla väestösiirroilla ratkaista muun maailman ja yksittäisten ihmisten ongelmia muualla maailmassa vastaten heidän kaikkiin sinänsä inhimillisiin toiveisiin, voin vakuuttaa, että demokratian aika maanosassamme on ohi nopeammin kuin uskommekaan eikä tilanne lähtömaissa parane pätkän vertaa. Mikään järjestelmä ei kestä sellaista. On outoa, että me mietimme taantuvan talouden Suomessa yksisilmäisesti sitä, aiheutammeko perheenyhdistämistä tiukentamalla mahdollisesti radikalisoitumista perheenyhdistämistä anovien keskuudessa, kun samaan aikaan emme pysty antamaan omille nuorillemme juuri mitään takeita hyvistä tulevaisuudennäkymistä ja lyömme opiskelijoille 15 000-30 000 euron velkasäkin niskaan. Vanhukset kehotamme hoitamaan lähinnä omaisten toimesta. Syntyvyys on nälkävuosien tasolla, mikä ei varmaankaan korreloi toivotun lapsiluvun kanssa. Monen suomalaisnuoren ei tarvitse miettiä ”perheenyhdistämisiä”, kun varsinaista perhettä ei edes ole, eikä tule. Työpaikoista taistellaan tiukasti ja osalla ”arpaonni” ei osu kohdalle. 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet edustavat sukupolvea, jotka pitkästä aikaa nykytiedon valossa saavuttavat heikomman materiaalisen elintason kuin vanhempansa. Itse olisinkin tässä tilanteessa enemmän huolestunut siitä, jos merkittävä osa kantaväestöstämme alkaa pettyneinä ja ehkä toivottomina radikalisoitua. Heitä on potentiaalisesti yli 5 miljoonaa kun taas Suomeen turvan tai paremman elintason perässä hakeutuvia on joitakin kymmeniä tuhansia, mutta potentiaalisesti miljoonia.

 

Ilmeisesti Suomessa menee vielä liian hyvin, kun ajatellaan, että meillä on varaa nostaa yksi ulkomaalaisten perheenyhdistämistapaus kaiken muun suomalaisten kokeman epäoikeudenmukaisuuden ja toivottomuuden yläpuolelle ikään kuin jalustalle. Suomi toimii perheenyhdistämisten kiristämisessä EU:n oikeusvaltioperiaatteiden mukaan. Eikö sekään riitä? Miksi ei saman tien lähdetä Välimereltä Ruotsinlaivoilla hakemaan porukoita tänne ja asutetaan tulijat perheisiimme? Pääministeri voi tällä kertaa luvata vaikka mökkinsä, jos sellainen löytyy. Hölmöläisten touhua. Muuta en voi todeta.

 

Niin kauan kuin Eurooppa ottaa mittavassa määrin alueelleen humanitaarista maahanmuuttoa, virta tulee olemaan ehtymätön. Takapajuisuus lähtöalueilla vain valtaa alaa ja kaikki, jotka haluavat edistystä, siirtyvät Eurooppaan. On paljon helpompi valita tänne tuleminen kuin yrittää saada aikaan paikallisesti muutosta, jos kerran portit tänne ovat auki. Karrioiden voidaan todeta, että vain Euroopan rajojen tiukka sulkeminen ja säännöstelty hallittu maahanmuutto pienessä määrin on ainut kestävä ratkaisu. Ymmärrän täysin, miksi monet valtiot ovat rakentaneet ja rakentavat raja-aitoja. Jonkinlainen "aita" pitäisi saada myös Välimerelle.

Kreikan lainaohjelmista ja Suomen vastuista

Lauantai 28.5.2016 klo 15:00 - Vesa-Matti Saarakkala

Viime päivinä on keskusteltu Kreikasta. Mistäpä muustakaan. "Paha uni" on taas täällä.vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg

On väitetty, että Suomen vastuut olisivat kasvaneet Sipilän hallituksen päätöksillä. Vastuiden kasvattaminen olisi vastoin voimassa olevaa hallitusohjelmaa, ja jos noudatetaan valtiovarainministeriön koko viime vaalikaudella vallinnutta ja nykyäänkin voimassa olevaa tulkintaa, Suomen vastuut eivät ole Sipilän hallituksen toimesta käytännössä kasvaneet. Korkojen alentaminen tai laina-ajan pidentäminenkään eivät nekään kasvattaisi Suomen vastuita. Ne pienentävät Suomen saatavista ennakoituja tuottoja eli heikentävät sen bisneksen kannattavuutta, joka Vanhasen hallituksen aikana Kreikan lainoittamisen myötä aloitettiin. Silloin tätä toimintaa mainostettiin siis hyvänä bisneksenä.

Kreikalle on tämän hallituksen aikana kyllä hyväksytty kolmas lainaohjelma eli lainapaketti, mutta se ei siis koko ajan, myös viime vaalikaudella, voimassa olleen valtiovarainministeriön vastuutulkinnan mukaan kasvattanut Suomen vastuita, koska lainapaketti toteutettiin Euroopan vakausmekanismi EVM:n kautta niiden kansainvälisten sitoumusten eli vastuiden puitteissa, jotka jo Kataisen-Urpilaisen hallitus Suomen kontolle otti. EVM on hankkinut lainamarkkinoilta rahaa, jotka se lainaa eteenpäin Kreikalle.

Tämä EVM:n varainhankinta taas on onnistunut, koska Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana Suomi ja muut euromaat päättivät sitoutua takaamaan EVM:n varainhankintaa. Kyse on ns. velkavivuttamisesta, jossa näillä EVM:lle myönnetyillä ja maksetuilla pääomilla saadaan hankittua Kreikalle lainaa markkinoilta.

Jos Kreikka ei maksa näitä lainojaan takaisin, EVM kärsii tappiot ja silloin Suomi voi menettää suoraan sen noin 1,44 miljardia euroa, jolla Kataisen hallitus pääomitti EVM:ää sen varainhankinnan eli velkavivuttamisen mahdollistamiseksi. Tätä voisi kutsua sijoituksen alaskirjaamiseksi.

Jos EVM:lle tulee lainaohjelmien myötä enemmän tappioita, Suomi joutuu vaadittaessa pääomittamaan EVM:ää aina noin 12,58 miljardiin euroon saakka. Kaikki nämä päätökset on tehty Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana ja näitä miljardeja on kutsuttu ja kutsutaan Suomen vastuiksi, ei yksittäisiä lainapaketteja, jotka maksetaan näiden EVM-sitoumusten rajoissa EVM:n avulla. Tiedän sen, koska olin näitä päätöksiä itse vastustamassa. Kaikki Kreikalle EVM:stä myönnetyt lainaohjelmat on kyetty saamaan aikaan niiden pääomien puitteissa, jotka EVM:ään on jo maksettu sisälle. Suomen osalta siis 1,44 miljardin euron pääoman puitteissa.

Sipilän hallitus on pannut piikin kiinni siinä mielessä, että EVM:n varainhankintaa se ei suostu helpottamaan kasvattamalla EVM:n pääomarakennetta nykyisestä eli kaiken Kreikan lainoittamisen on onnistuttava tämän Suomen osalta 1,44 miljardin euron puitteissa. Suomi ei kuitenkaan voi mitään, jos EVM:n enemmistö vaatii Suomea pääomittamaan vakausmekanismia aina 12,58 miljardiin euroon asti, joka on Kataisen-Urpilaisen hallituksen hyväksymä sitoumus kaiken kaikkiaan. Yhtään näitä 1,44 miljardista eurosta ei ole maksettu Sipilän hallituksen aikana eikä enempää vapaaehtoisesti myöskään makseta lisää. Suomen vastuita ei ole kasvatettu eikä kasvateta.

Mitä tulee riskeihin, niin niiden arvioiminen ei ole yksiselitteistä, koska riskiarvio ei koske vain EVM:ää vaan kaikkia Suomen sitoumuksia suhteessa Kreikkaan ja eurokriisiin. Kreikalle EVM:n avustuksella hankittavien lainaerien myötä riskien voidaan katsoa joko kasvavan tai pienenevän. Kyse on arviosta riskien toteutumisen todennäköisyydestä. Jos uskoo, että myöntämällä Kreikalle kolmas lainapaketti ja tilittämällä sen ehdollisia lainaeriä Kreikalle Kreikan tilanne vain heikkenee, silloin riskien toteutumisen todennäköisyys kasvaa. Jos taas on sitä mieltä, että suunnitellun lainaerän tilittäminen tietyillä ehdoilla Kreikalle lisää Kreikan mahdollisuuksia selvitä veloistaan, silloin riskien toteutumisen todennäköisyys pienenee. Riskeistä Suomen hallitusohjelmassa ei ole linjattu mitään, mutta edellisellä kaudella toimineen perustuslakivaliokunnan mukaan riskiarvio on keskeinen. Sitä ei kuitenkaan voi tehdä vain koskien yksittäistä lainapakettia ja lainaerää, vaan se tulee tehdä arvioiden koko kokonaisuus.

Riskiarvioihin liittyy se, mitä tapahtuu euroalueella ja sen rahoitusmarkkinoilla kokonaisuudessaan, jos Kreikalle myönnetään ehdollinen lainaerä tai jos vastaavasti lainaerää ei myönnetä, vaan käytännössä Kreikka päästetään konkurssiin. Jälkimmäisessä tapauksessa riskien toteutumisen todennäköisyys pelkästään jo Vanhasen hallituksen aikana annettujen kahdenvälisten Kreikka-lainojen, Urpilaisen takuiden arvonmenetyksen ja Kataisen-Urpilaisen hallituksen aikana EVM:ään maksetun pääoman ja ERVV:n miljardien takausvastuiden realisoitumisen osalta on lähempänä 100 prosenttia kuin nollaa. Se, että nykyinen hallitus ja perussuomalaiset osana sitä on saatettu näiden tapahtuneiden tosiasioiden eteen, ei ole perussuomalaisten syytä eikä perussuomalaisten vastuulla. Vain se on perussuomalaisten ja nykyisen hallituksen vastuulla, että Suomen hallitus ei yksin asettunut vastustamaan viime kesänä Kreikalle EVM:stä myönnettyä kolmatta lainaohjelmaa, mutta se ei liity Suomen vastuisiin ja mikäli Suomen vastustus olisi synnyttänyt komission tulkinnan mukaan euroalueelle ns. hätätilan, olisi lainaohjelma Kreikalle voitu myöntää määräenemmistöpäätöksellä EVM:n hallintoneuvostossa Suomen vastustuksesta huolimatta. EVM:n säännöt on hyväksynyt edellinen eduskunta, perussuomalaisten vastustaessa tällaista mahdollisuutta määräenemmistösäännöstä ja joka tapauksessa edellyttäen sen käsittelyä eduskunnassa vaikeutetussa säätämisjärjestyksessä 2/3 määräenemmistöllä ja jääden vaatimuksineen yksin. Olin paikalla.

Kreikan velkojen suora leikkaaminen ei sekään kasvata Suomen olemassa olevia vastuita, vaan se tarkoittaa niiden riskien realisoitumista, joita riskejä Suomi on edellisten hallitusten aikana kontolleen ottanut, kun on nämä sitoumukset hyväksynyt. Sipilän hallitus on kuitenkin linjannut, että jokainen maa vastaa itse veloistaan eli ilman hallitusohjelman muuttamista Suomi ei voi leikata etenkään kahdenvälisiä Kreikka-saataviaan eikä ERVV:n avulla myönnettyjä lainoja, koska niihin liittyy takaus. Tosiasia on kuitenkin se, että 1,44 miljardia euroa, jotka Kataisen-Urpilaisen hallitus sijoitti EVM:n pääomaan, ei ole velkaa Kreikalle, vaan se on pysyväisluonteinen sijoitus vakausmekanismiin. Tuota pääomaa emme saa koskaan käyttöömme, vaan olemme jo menettäneet sen. Näin ollen kaikki Kreikan suhteen tulevaisuudessa mahdollisesti tehtävät alaskirjaukset eivät automaattisesti ole nekään vastoin periaatetta ”jokainen maa vastaa itse veloistaan”, sillä esimerkiksi tilanteessa, jossa Suomi EVM:n kautta kärsisi 1,44 miljardin euron alaskirjauksen sijoituksestaan, Suomi ei silloin maksa kenenkään velkoja eikä menetä saataviaan. Sen sijaan, jos tapahtuisi sellainen alaskirjaus, jossa EVM:ää jouduttaisiin käytännössä pääomittamaan lisää yli jo pääomitetun 1,44 miljardin euron, kyse olisi tilanteesta, jossa no bail out –sääntöä rikottaisiin selvästi.

Minä en tässä edellä esitä tai ehdota mitään, vaan kuvaan vain olemassa olevan tilanteen ja sen, miten tähän on tultu. Vastuu pitää osoittaa niille tahoille, joilla vastuu tapahtuneista tosiasioista on, ei niille, jotka on saatettu näiden tapahtuneiden tosiasioiden eteen.

Lähteet:

Hallitusohjelma

http://vm.fi/suomen-vastuut (Sivun yläosassa oleellinen info)

http://vm.fi/documents/10623/1210755/Suomen+valtion+taloudelliset+sitoumukset%2C+vastuut+ja+saatavat+Euroopan+talous-+ja+velkakriisiin+liittyen+%E2%80%93+tilanne+31.12.2015/1feefe64-b275-4951-9708-4e076b86faab (Tarkempi kuvaus, jossa kerrotaan mm. mitä vastuilla on koko eurokriisin ajan käsitetty Suomessa riippumatta hallituksen koostumuksesta tarkoitettavan.)

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000975887.html (Yksittäisten asiantuntijoiden tulkintaa)

Sauli Niinistön ilmoitusta odotellessa

Keskiviikko 25.5.2016 klo 16:15 - Vesa-Matti Saarakkala

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ilmoittanut, että hän kertoo jatkoaikeistaan ensi vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpgvuoden keväällä.

 

Yleisesti ajatellaan, että jos hän asettuu jälleen ehdolle, on hänen valintansa jatkokaudelle tasavallan presidentiksi lähes varma. Muilla ehdokkailla ei ole jakoa. Näin ajattelen myös itse. Lähinnä kyse on siitä, valitaanko Niinistö jatkokaudelle suoraan ensimmäisellä kierroksella, vai nouseeko toiselle kierrokselle haastaja Niinistölle vihervasemmistosta.

 

Koska omasta puolueestani käytännössä kukaan ei ole ilmoittanut haluavansa pyrkiä presidentiksi, kertoo se siitä, että myös perussuomalaisten riveissä odotellaan Sauli Niinistön ilmoitusta. Jos hän lähtee ehdolle, puolueella on mahdollisuus asettua suoraan Sauli Niinistön taakse ja varmistaa tuellaan hänen valintansa jo suoraan ensimmäisellä kierroksella.

 

Jos puolue ei asetu Sauli Niinistön taakse, pitää syyn olla erittäin hyvä. Siihen ei riitä heitto, että kaikilla uskottavilla puolueilla on oltava oma ehdokas tai että kun on pyydetty ja kysytty, niin sen takia ehdokas asetetaan/ehdokkaaksi lähdetään. Motiivin on oltava todellinen ja kunnollinen. Suomi on vakavassa tilanteessa. Presidentinvaali on henkilövaali. Siinä äänestetään parasta ehdokasta nimenomaan tasavallan presidentin tehtävään.

 

Keskusta valitsi tien, jossa se asettaa ehdolle tasavallan presidentiksi eduskuntaryhmänsä nykyisen puheenjohtajan Matti Vanhasen. Keskusta ei syystä tai toisesta luota loppuun asti Sauli Niinistöön, eikä keskusta välitä siitä, asettuuko Sauli Niinistö ehdolle vai ei. Presidentiksi halutaan taustaltaan keskustalainen. Keskustalle kyseessä on puoluevaali.

 

Keskustan toiminnassa on loogisuutensa, sillä jos ehdokas presidentinvaaliin asetetaan tosissaan, se on tehtävä ennen kuin Sauli Niinistö mahdollisesti asettuu ehdolle. Miksi asettaa ehdokas enää sen jälkeen, jos Sauli Niinistö lähtee ehdolle? Niinpä. Korkeat kriteerit täyttäviä uskottavia syitä sellaiseen on äärimmäisen vaikea löytää. Sellaiset syyt olisivat enemmän tai vähemmän keksimällä keksittyjä puoluepoliittisia syitä.

 

Ehkä perussuomalaiset voisivat edustaa tässä ajassa uudenlaista poliittista kulttuuria, mikäli Sauli Niinistö asettuu ehdolle. Sitä odotellessa.

Vanhemmat kirjoitukset »