BLOGI

Puoluehanke oikealla laidalla

Share |

Sunnuntai 30.8.2009 klo 11:49 - Vesa-Matti Saarakkala


Suomeen puuhataan uutta puoluetta ”Muutos 2011, Förändring vm_saarakkala2.jpg2011”. Puolueen ohjelmasta ei ole vielä tietoa, mutta jotakin osviittaa tulevasta ohjelmasta antaa se tosiasia, että Suomesta puuttuu tällä hetkellä uusoikeistolainen republikaanisesta perinteestä ammentava liberaali monikulttuurikriittinen (tai paremminkin länsimaalaisuutta ihannoiva) puolue.

Perussuomalaisten jäseninä olevista pieni osa saattaa lähteä mukaan uuteen puolueeseen. Moni näistä häilyväisistä miettii, mikä on heidän todellinen poliittinen kotinsa ja osalla saattaa käydä mielessä myös se kysymys, missä heillä on todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Herää kysymys pitkällä tähtäimellä vähiten huonosta vaihtoehdosta jne. Muutamat harvat, ehkä jo mainetta Perussuomalaisten riveissä niittäneet, saattavat laskeskella, missä heidän henkilökohtainen poliittinen uransa etenisi parhaiten ja mikä olisi paras ajankohta loikkaukselle.

Vanha sanonta sanoo, että jokaiselle käy uskonsa mukaan. Tämä sanonta pätee Perussuomalaisten riveissä, joten asioita pähkivien kannattaa tehdä valintansa pian ja tuoda kantansa selkeästi esille. Laskelmointi ei kannata. Kahdessa leirissä ei voi istua.

Mielestäni näiden tahojen mahdolliseen siirtymiseen on myös yksi ideologinen perussyy: Perussuomalaisten linja on näiden tahojen mielestä liian konservatiivinen siinä mielessä, että Perussuomalaiset eivät kavahda perinteisessä valtio-opillisessa mielessä positiivisia kansalaisoikeuksia, joiden sisältö määritellään poliittisissa elimissä kompromissien tuloksena ja josta on suora yhteys myös veropolitiikkaan.

Tämä linjakritiikki kumpuaa republikaanisesta perinteestä, jossa yhteiskunnan puuttuminen yksilön elämään nähdään vapauksien rajoittamisena. Toisaalta tämä näkemys kumpuaa myös siitä, etteivät uuteen puolueeseen mukaan halajavat usko paluuseen perinteiseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmaan. Viimeaikaiset yhteiskunnalliset muutokset ovat heidän mielestään pysyvästi muuttaneet politiikan suuntaa niin, etteivät vaatimukset yhtenäiskulttuuria pönkittävästä järjestelmästä ole realistisia. Siksi myös uuden puolueen verolinjauksissa tulee olemaan varmasti eroa Perussuomalaisten vastaaviin linjauksiin. Nykyisenkaltaiseen globaaliin markkinatalouteen nämä tahot suhtautuvat keskimääräisesti myönteisemmin kuin Perussuomalaiset.

Kritiikin sivujuonteena on myös uskontokriittisyys. Perussuomalaiset on kristillissosiaalinen ja kansallismielinen puolue, mutta osa uuteen puolueeseen mielivistä kokee uskonnon, tai oikeastaan omantunnon, pidäkkeenä vallankäytölle. Sanalla sanoen toimintatyyli on jokseenkin uhmakkaampi kuin Perussuomalaisilla. Uskontokysymys on kuitenkin pieni tekijä eriseuraisuudessa, sillä Perussuomalaiset eivät tuo politiikassaan suoraan esille varsinaisia uskonnollisia sisältöjä/oppeja.

Aatteellisesti voi siis todeta, että uudelle puolueelle on Suomessa tilansa, joskin tila voi muotoutua käytännössä hyvinkin pieneksi, koska puolueet eivät ole muuttumattomia. Yhtäläistä Perussuomalaisiin tulee varmaankin olemaan totuudenkaipuu ja siitä seuraavat poliittiset linjavalinnat, kuten suhtautuminen konfliktin olemassaolon mahdollisuuteen. Mitään uutta ja maailmaa syleilevää pehmopuoluetta ei siis ole tulossa, joten siinä mielessä hankkeelle voi aatteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna toivoa kohtuullista menestystä.

Käytännössä uuden puolueen polulla tulee olemaan paljon kuoppia, joihin kompastua. Puolueessa puuhaavat tahot ovat poliittisesti kokemattomia, joskin heillä on myös paljon uudenlaisia näkemyksiä, jotka oikein jalostettuina voivat olla käyttökelpoisia. Yksi silmiinpistävä asia uuden puolueen ympärillä on kansalaisliikemäinen anonyymius. Se on politiikassa uusi innovaatio, joka takaa alussa debatin. Perinteisesti on ollut niin, että jos mielii saada vaikutusvaltaa, on silloin esiinnyttävä omalla nimellä. Ja vieläpä niin, että oma toiminta herättää avointa poliittista vastustusta ja jopa henkilökohtaista halveksuntaa. Vain silloin voi saada tarvittavaa kunnioitusta. Kunnioitukseen ei kuitenkaan riitä pelkkä esilläolo ja räyhääminen, vaan pitää myös onnistua poliittisessa vaikuttamisessa poliittisissa elimissä.

Toisaalta mahdollisesta kunnioituksesta seuraa uusia piirteitä, jotka tulevat osalle politiikan päiväperhoista täydellisenä yllätyksenä. Kun alkaa olla poliittisia vastustajia toisten puolueiden riveissä, muuttuvat kovimmankin suoran demokratian idealistin toimintatavat eli alkaa esiintyä tietynlaista harkintaa ja laskelmointia poliittisessa toiminnassa. Myös organisaation merkitys astuu mukaan kuvioihin. Samoin taistelu vallasta. Aatetta voi edistää nettikeskustelussa parhaiten käymällä hektistä ja tinkimätöntä debattia, mutta todellisuudessa on olemassa sellaisia piirteitä, jotka rajoittavat aatteellisen politiikan ilmatilaa siten, että kärsivällisyydestäkin tulee hyve. Osalla ei kärsivällisyys riitä, ja heistä esimerkkeinä ovat ns. puoluekiertolaiset, jotka vaeltavat puolueesta toiseen ollen tikut ristissä joka paikassa ja lähinnä kaikkien kanssa.

Poliittinen elämä on myös henkilökohtaista elämää tai ainakin siitä tulee sellaista, kun tarpeeksi rohkeasti toimii, ja ainakin itse suhtaudun hyvin varauksella henkilöihin, jotka eivät osaa arvostaa omaa elämäänsä, vaan ovat tietyllä tavalla ”kahjoja”, yllytyshulluja ja yllyttäjiä. Heistä ei ole suunnannäyttäjiksi, sillä vain harva jaksaa seurata heitä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun tällainen kahjo saa todellista poliittista valtaa, huomaavat perässähiihtäjät olevansa lähinnä hyödyllisiä idiootteja, joille tulee tunne ”meitä ei enää tarvita”. Otaksun, että tunne tulee jo ennen kuin kahjo, joka on ensimmäisenä ilmoittanut olevansa kahjo, on saanut mitään erityistä aikaan. (Ja jottei tulisi turhia väärinkäsityksiä, en tarkoita ”kahjolla” Perussuomalaisten sitoutumatonta kaupunginvaltuutettua Jussi Halla-ahoa, joka ei ole kehottanut käsittääkseni ketään yhtään mihinkään.)

Harva kahjo on politiikassa päässyt erityisen vaikuttavaan ja kunnioitettavaan asemaan, mutta kansalaisliikkeistä heille on löytynyt ehkä suojapaikka. Ja kansalaisliikeihmiset ja poliitikot ovat ainakin tähän asti olleet kaksi eri toimijaryhmää ja uskon, että näin on jatkossakin. Keskeisenä erottavana tekijänä on vallankäyttö. Kuitenkin molempia ryhmiä tarvitaan eli oikeassa roolissa mielestäni jokaiselle on paikkansa. Kaikkien paikka vain ei ole automaattisesti auringossa.

Joskus uuden puolueen perustamisen syyt ovatkin myös henkilökohtaisia. Nähdään, että jokin asia yhteiskunnassa on pinnalla, mutta itse on pinnan alla eikä kukaan ole nostamassa sieltä ylös. Silloin valjastetaan toimintaan ne, jotka ovat suorastaan pohjalla, päivänpaisteesta pimeydessä, työntämään pinnallepyrkijät ylös. Herääkin kysymys, miksi nämä pinnan alla majailevat ja turvallisesti myrskyiltä piilotelleet eivät ole tähän asti päässeet tai uskaltautuneet uimaan kuin korkeintaan käsipohjaa rantaviivan suuntaisesti. Vasta sitten, kun jotkut toiset ovat huomanneet ongelman ja alkaneet tehdä sille jotakin, tulevat nämä tahot apajille kertomaan, miten kaikki tehdään paremmin.