Presidentistä poliittisten puolueiden syntipukki?

Maanantai 1.3.2010 - Vesa-Matti Saarakkala

Tuoreessa perustuslakikomitean mietinnössä korostetaan parlamentille vastuunalaisen hallituksen asemaa presidentin kustannuksella, koska valitsevathan kansalaiset eduskunnan suoralla kansanvaalilla, kuten presidentinkin, mutta ääniä ei mene samassa mittakaavassa hukkaan kuin presidentinvaalissa. Viimeksi yli puolitoista miljoonaa Sauli Niinistön äänestäjää ei saanut vastinetta antamalleen äänelle.

Parlamentarismin suosiminen presidentti-instituution sijaan perustuu ajatukselle, että on väärin, kun hallitus joutuu kantamaan ulkopoliittista vastuuta, vaikka presidentti voikin sanella hallitukselle, miten asiat viime kädessä hoidetaan.

Oikeasti asiassa ei ole ongelmaa, koska perustuslaissamme todetaan, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Kansa ymmärtää, ettei hallitus voi olla vastuussa päätöksestä, josta presidentti viime kädessä päättää.

Parlamentarismia suositaan yleensä sen selkeyden takia. Suomessa parlamentarismin edistämistä ei voi perustella sillä, että parlamentarismi selkiyttäisi kansalaisille poliittisia valta- ja vastuusuhteita. Meillä on vaalijärjestelmä, josta käytännössä seuraa, että eduskunnassa on paljon puolueita eikä esimerkiksi vain kaksi puoluetta. Tulossa oleva vaalijärjestelmäuudistus vielä edistää monipuoluejärjestelmän olemassaoloa, sillä se on entistä oikeudenmukaisempi valtakunnallisesti pienille eduskuntapuolueille.

Hallituksessa ovat saattaneet olla yhtä aikaa mm. vasemmistoliitto, Sdp, vihreät, kokoomus ja Rkp. Onko tällainen koalitio äänestäjän kannalta luontainen ja tyydyttävä? Järjestelmämme hyvä puoli on, että vaihtoehtoja vaaleissa riittää. Huonoa on, että äänestäjän on hankalaa edistää jotakin ideologista kokonaisnäkemystä, sillä puoluehallituksissa kompromissit ovat varsin laajoja.

Tilanteen korjaa juuri vahva presidentti-instituutio. Presidentillä on aina takanaan yli puolet annetuista äänistä. Suomessa ei ole äänestyspakkoa, kuten joissakin maissa, mutta siitä huolimatta presidentinvaalin toisella kierroksella, jolla kansalla on valittavanaan vain kaksi vaihtoehtoa, äänestysprosentti oli viimeksikin 77,2. Se on lähes 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin eduskuntavaaleissa 2007.

Nykyisellä pääministerillä on enemmän valtaa kuin presidentillä, vaikka hänen puolueensa keskusta sai eduskuntavaaleissa 2007 vain 640 428 ääntä, kun taas Tarja Halonen sai jo presidentinvaalin ensimmäisellä kierroksella 2006 1 397 030 ääntä. Keskustan kannatus eduskuntavaaleissa oli 23,1 %, kun Halosen kannatus jo ensimmäisellä kierroksella oli 46,3 %. Toisella kierroksella Halosta vastusti lähes puolet äänestäjistä, mutta valituksi tuli kuitenkin henkilö, jolla oli eniten aitoa kannatusta. Joka ainut kerta presidentiksi on valittu henkilö, jolla jo ensimmäisellä kierroksella on ollut eniten kannatusta.

Johtuuko poliittisen eliitin into muuttaa perustuslakiamme siitä, että sitä häiritsee se, miten presidentti voi nauttia varsin laajaa kannatusta verrattuna siihen, miten laajaa kannatusta tämänhetkiset poliittiset puolueet nauttivat? Miten tilanne muka korjaantuisi presidentti-instituutiota heikentämällä? Presidentti-instituution heikentämisessä on kyse suurten puolueiden itse aiheuttamasta parlamentarismin rappiotilasta.

Jos jokin uudistus perustuslakiin pitäisi tehdä, olisi se, ettei presidentin kausia tulisi rajoittaa, sillä mahdollisuus pyrkiä uudestaan presidentiksi kannustaisi presidenttiä aktiivisempaan toimintaan.