Yhteiskunta uhan alla

Torstai 10.6.2010 klo 0:34 - Vesa-Matti Saarakkala

Uskon, että aika moni kokee, että tällä hetkellä politiikka ja yhteiskunta ovat muutoksessa. Poliittiset mannerlaatat liikkuvat. Kukaan ei vielä tasan tarkkaan tiedä, mitä on tapahtumassa, mutta elämme mielenkiintoisia aikoja.

Yhteiskunta on uhan alla. Monenlaiset ilmiöt nakertavat järjestäytyneen yhteiskunnan olemassaoloa, eikä vähiten yhteiskunta itse. On harjoitettu politiikkaa, joka on sisältäpäin mädättänyt yhteiskuntaa ja sen olemassaolon oikeutusta.

Talouslama on saanut ihmiset epävarmoiksi, ja jos tilanne pahenee, katkeruus kasvaa. Kansalaisille ympäri Euroopan, ei vähiten Suomessa, on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana korostetusti tarjottu kuluttajan ja asiakkaan roolia aktiivisen kansalaisuuden sijaan. Ehkä päällimmäisenä filosofiana on ollut ”ikuisen” elämän tavoittelu kaikkine nautintoineen - maan päällä.

Ihmisille on tarjottu yhä enemmän mukavuuksia ja pitempää ikää sekä näennäisesti korkeampaa elintasoa, mutta arvot ovat jääneet taustalle. On syntynyt kierre, jossa ihmiset ovat janonneet yhä enemmän ja yhä nopeammin, sillä entistä useampi kokee, ettei heidän elämällään ole muuten mitään merkitystä. Kuolemasta ei edes puhuta, että pystytään nauttimaan kunnolla.

Ja kun merkitys kerran katoaa, seuraa siitä kiihtyvä pako materialistisiin nautintoihin tai kaikenlaiseen kokeilemiseen. Jopa yhteiskunnallisesti ajattelevat maailmansyleilijäpoliitikot, entisten kotikommunistien ja suonsuojelijoiden aateperinnön jatkajat, ovat siinä mielessä menettäneet todellisuudentajun, ettei heille enää riitä kotijoukkojen käännyttäminen asiansa taakse ja asianharrastaminen koti-Suomessa, vaan nyt lähdetään politikoimaan ympäri maailmaa. Ehkä tiedostamattaan hekin ovat keräämässä kokemuksia, eivätkä niinkään tekemässä politiikkaa ja parantamassa maailmaa, vaikka ne tietysti hyviä verukkeita extreme-matkustamiselle ovatkin. Heille eivät riitä kotirintaman kamppailut vanhainkotien tulevaisuudesta tai kyläkoulujen puolesta, vaan he hakevat suurempia haasteita. Toisaalta osa heistä saattaa aidostikin kokea, että Suomi on ns. menetetty maa. Täällä eivät kansalaiset aktiivisesti toivo riittävällä voimalla muutosta, vaan usein riittää, kun oma hyvinvointi on turvattu. Siinä se onkin, hyvinvoinnin ansa, johon Suomessa on narahdettu.

Väitän, että oma sukupolveni, joka tutkimusten mukaan ei enää olekaan niin työorientoitunutta kuin aikaisemmat polvet, ei ole kuitenkaan sen laiskempaa kuin aikaisemmat polvet. Koska aiemmin yhteiskunta on tarjonnut niin epävarmoja näkymiä ja niin vähän arvoja kuin nykyään? Koska yhteiskunnan muutosnopeus on ollut näin vauhdikasta? On aivan luontaista reagoida tällaiseen kyseenalaistamalla vallitsevia taloudellisia arvoja ja asettamalla toisaalta esimerkiksi työelämälle entistä tiukempia reunaehtoja. Ovathan työelämän vaatimuksetkin kasvaneet. Ihmiset ovat valmiita tinkimään arvoistaan merkittävästi vain, jos heillä on varmuus siitä, että he näin saavuttavat taloudellista itsenäisyyttä pysyvästi eli että he luopumalla yhteiskunnallisista ihanteistaan pystyvät lyhyellä (ei ylisukupolvisella) aikavälillä rakentamaan oman pikku miniyhteiskuntansa aidattuina taloineen ja saamaan mökit vesivessoineen.

Mitä jää jäljelle niille, jotka ovat naulinneet itsensä materialismiin? Ikävä kyllä, heidän kohtalonsa voi olla karukin. On aivan selvää, että taloudellinen kasvu Euroopassa jää jälkeen Aasiasta, jossa yhteiskunnat ovat hedelmällisempiä globaalikapitalistiselle yhteiskuntapolitiikalle. Sen politiikan idea on, että tarjouskilpailun voittaa aina halvin tarjous. Halpa ei riitä. Tapahtuu uusjako. Pääomia pakenee pois Euroopasta ja toisaalta meillä taloudellinen eriarvoisuus kasvaa. Osalla on yhä enemmän, mutta pääosa ihmisistä voi tipahtaa taloudellisessa mielessä alaspäin. Se aiheuttaa muutoksia myös hyvinvointivaltiomalliin, erityisesti pohjoismaissa.

Monikulttuurinen hyvinvointivaltiomalli, joka on valtaamassa alaa ympäri Euroopan, tuhoaa loputkin mahdollisuutemme kilpailla Aasian kanssa. Eurooppalaiset yhteiskunnat ovat yhteiskuntina luopuneet totuudentavoittelusta toisen maailmansodan trauman seurauksena. Samalla on menetetty ote omiin kansalaisiin eli palvelutarpeet ja -toiveet kasvavat, ja kun markkinat rinnalla vielä ruokkivat mitä erilaisimpia turhuudentyydytystarpeita ihmisille, niin soppa on valmis.

On avattu pandoran lipas, jossa yhteiskunta on alkanut ruokkimaan ihmisluonnon alhaisimpia tarpeita. Kehitystä on vahvistanut talouskasvuun tuijottamisen politiikka. Tarvehierarkiat ovat heittäneet häränpyllyä. Ihmisiä ei haluta päästää tavoittelemaan tarvehierarkian yläpäässä olevien tarpeiden tyydyttämistä, vaan sen sijaan heille tarjotaan yhä enemmän ja yhä laadukkaampia alatason kokemuksia. Mutta mitä tapahtuu, kun rahat yhteiskunnilta loppuvat? Ihmiset huomaavat, että lopulta heillä ei ole mitään muuta kuin arvot. Kun on synnytetty kollektiivinen arvotyhjiö ja kun materia, joka sen on väliaikaisesti täyttänyt, pakenee pois, silloin alkaa kilpajuoksu ihmisten sieluista. Toivottavasti lopputulos on ihmisten kannalta hyvä, sillä me ihmiset käyttäydymme epävarmoina ja kiireen ilmapiirissä toisella tavalla kuin jos olemme varmoja ja meillä on aikaa miettiä. Mahdollisesti kilpajuoksu on jo alkanut.

Näillä näkymin kilpajuoksussa sieluista voitolla olisi vahva orwellilainen valvontayhteiskunta, mutta sitä haastamaan on noussut kansallisvaltiokeskeinen populistinen demokratia. Kolmantena vaihtoehtona väikkyy ns. Amerikan malli, joka tosin saattaa olla jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta on eurooppalaisten yhteiskuntien monikultturisoitumisesta johtuen yhä mahdollinen skenaario. Oman haasteensa heittää poliittinen islam.

Yhteiskunnan ja demokratian synty on ehkä aikoinaan perustunut sille, että harvainvallat ovat turmeltuneet ja käyttäneet voimaansa mielivaltaisesti hallintoalamaisia kohtaan, mutta tämän päivän yhteiskunta ei tuon muiston varassa enää pystyssä pysy. Kansalaiset antavat yhteiskunnalle ja demokratialle tasan tarkkaan niin kauan mahdollisuuden, kun yhteiskunnan olemassaolo tuottaa enemmistölle materiaalista lisäarvoa tai jos yhteiskunta tarjoaa kansalaisille todellisen mahdollisuuden vaikuttaa joko äänestäjänä tai päättäjänä. Jos jompikumpi näistä edellytyksistä ei toteudu, seuraa siitä radikaaleja muutosvaatimuksia: ensin politiikan sisältöön ja mahdollisesti myös rakenteisiin. Mitä savisemmalle maalle nykyiset rakenteet on tehty, sitä suuremmalla todennäköisyydellä pieni pintaremontti ei riitä, vaan tilanteen korjaaminen vaatii järeämpiä ratkaisuja.