Kansallispeli

Torstai 15.7.2010 klo 8:15 - Vesa-Matti Saarakkala

Jalkapallon MM-kisat ovat ohi. Kuningaspelin paras maajoukkue on selvillä. Jalkapallo on kova fyysinen laji, mutta taktisesti jalkapallo on taiteilijoiden valtakuntaa. Jalkapallossa jokainen tilanne on aina ainutlaatuinen, joten kukaan ei pysty hallitsemaan lajia kokonaisvaltaisesti: tämä näkyy mm. valmentamisessa. MM-kisoissa esimerkiksi Argentiinaa johdettiin persoonalla ja Saksa turvautui taas konemaiseen tyyliinsä, jolla on tullut tasaista tulosta, mutta voittoon se ei tällä kertaa riittänyt. Jalkapallo on yllätysten peli ja suurin piireitein kohtalo tuntuu sanelevan lopputuloksen. Ehkä se tekeekin jalkapallosta suuren saavuttamattoman. Suomalaiset eivät ole tässä kohtalon pelissä pärjänneet.

Kohtalomme oli tälläkin kertaa jäädä MM-karsintoihin. Emme päässeet taistelemaan maailman parhaan tittelistä jalkapallossa, mutta onneksi sentään olemme yhdessä lajissa aivan varmasti maailman parhaita, nimittäin pesäpallossa.

Pesäpallo on Suomen kansallispeli. Seuraan pesäpalloa aktiivisesti ja pelaan myös itse. Pesiksessä kiehtoo taktiikka ja se, että kyse on ns. elämän ja kuoleman pelistä: Jos mokaat mailan varressa, kaverisi kuolee tai vähintäänkin haavoittuu. Toisaalta voit saatella kaverisi kotiin turvallisesti tai ainakin hoitaa hänet pesältä toiselle. Kun ulkopelaajana saat pallon räpylään, sinun pitää vielä tuhota vastustaja, heittämällä pallo pesävahdille. Ohiheittoja näkee huipputasollakin, eikä helppoja "hermopallojakaan" aina saada kiinni. Pelinjohtajalla ja lukkarilla on isot roolit. Pesäpallo on armoton, sillä vastuullinen jokaisessa tilanteessa löytyy aina – haluttiin sitä tai ei.

Pohjalaisjoukkueen kannattajana täytyy harmikseni todeta, että Kainuussa tämä peli on viime vuosina hallittu parhaiten. Tässäkin pallopelissä pallo on pyöreä, mutta pelin kulku on siinä määrin vakio, että pitkässä juoksussa hyvin johdettu ja rutinoitunein joukkue on voittava. Pohjalainen pelityyli on ainakin meillä eteläisellä Etelä-Pohjanmaalla ”kaikki tai ei mitään”. Olemme liian tulisieluisia verrattuna kainuulaiseen mentaliteettiin. Meillä on paljon yritystä, mutta vähemmän harkintaa. Itsellisiä kun ollaan, ottelut halutaan ratkoa yksin eikä niinkään joukkueena. Siitä seuraa epätasainen vastuunjako joukkueessa ja silloinhan pelataan aina kapeammilla hartioilla.

Pesäpallo on maakuntien peli ja maakuntien erilaiset luonteet mielestäni näkyvät joukkueiden pelitavassa jollakin tavalla. Se on positiivista, vaikka se ei Pohjanmaalle ole viime vuosina kirkkainta mitalia tuonutkaan. Aikoinaan nimittäin Helsinkiin koottiin superpesisjoukkue maan "parhaista" pelaajista, mutta sekin ylsi sarjassa vain toiseksi ja lopulta seura ajautui konkurssiin. Ehkä pelaajilta puuttui lopulta yhteinen kulttuuri, se ratkaiseva lenkki. Vahva kulttuuri on aina valttikortti, kun on kyse joukkuepelistä.

Etelä-Pohjanmaalla on aina arvostettu omaa kulttuuria hyvin paljon. 3.6.2010 pohjalainen pesisyleisö sai nähdä Ilmajoen Koskenkorvalla ottelutauolla jotakin sellaista, mikä varmasti lämmitti meidän monen mieliä. Sambialaisyhtye Zambian Vocal Collection (kuvassa alla) kävi vetämässä Kaksipa poikaa Kurikasta –kappaleen aidolla suomen kielellä.

Meille Etelä-Pohjanmaalle ei ole juuri ollut ulkomailta tunkua, emmekä ehkä ole kovasti yrittäneet alueellemme ulkomaalaisia saadakaan, mutta se on varmaa, että joka Etelä-Pohjanmaalle ulkomailta muuttaa, kotoutuu tänne periaatteella ”maassa maan tavalla”, sanottiinpa politiikka-ohjelmissa mitä tahansa monikulttuurisuudesta. Täällä ei olla rasisteja, vaan päinvastoin: jos ulkomaalainen osaa arvostaa tapojamme ja myös omaksuu niitä, saa hän varmasti paljon mahdollisuuksia ja voimme suvaita myös jonkin verran meille vieraita tapoja. Jos tapamme eivät kuitenkaan yhtään miellytä, lakeuden jäyhältä kansalta on turha odottaa vieraanvaraisuutta kovin pitkään. Täällä ei tykätä minkään sortin rienaajista, mutta sitä, että on ajatuksia, arvostetaan.