BLOGI

Kansan tahto kehitysyhteistyöpolitiikassa

Share |

Perjantai 31.7.2009 klo 21:26 - Vesa-Matti Saarakkala


Viime aikoina on herätelty keskustelua kehitysmaiden edellytyksistä vm_saarakkala2.jpgja siitä, miten länsimaissa voitaisiin parhaiten auttaa kehitysmaita nousemaan omille jaloilleen. Tavalliselle kansalle kerrottiin heti keskustelun aluksi, mitä he asiasta ajattelevat:

Tuoreiden tutkimusten mukaan n. 20 % suomalaisista on sitä mieltä, että valtion kehitysyhteistyömäärärahoja tulee tässä taloudellisessa tilanteessa nostaa, vain kymmenesosa haluaisi määrärahoja leikattavan. Monissa lehdissä asia oli uutisoitu, että juuri kukaan suomalaisista ei halua leikata kehy-määrärahoja. Uutisointi oli harhaanjohtavaa siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvalla on tietoa kehy-määrärahojen todellisesta, rahallisesta, tasosta ja todennäköisesti juuri siksi niinkin suuri osa kuin 68 % vastanneista halusi säilyttää kyselyssä bruttokansantuotteeseen sidotut määrärahat ennallaan eli ei ottaa kantaa puolueen tai toiseen. Jos Suomen BKT ensi vuonna nousee, antaa kyselyn tulos ministeriölle käytännössä mahdollisuuden nostaa kehy-määrärahoja. Onko se todellinen kansan tahto? Kun nimittäin on kyselty erilaisten yhteiskunnallisten toimintojen tärkeydestä, sijoittuu kehitysyhteistyö siinä häntäpäähän.

Tutkimuksessa pehmitettiin tutkittuja kertomalla ensin kansainvälisistä kehy-määrärahojen tavoitteista, joista Suomi, kuten valtaosa länsimaista, on jäljessä. Jos olisi kerrottu, paljonko kehy-määräraha on euroissa tai paljonko se on budjetistamme, luultavasti olisimme saaneet erilaiset tutkimustulokset. Tämän tutkimuksen tilaajana oli ulkoministeriö eli Paavo Väyrynen, joka on halunnut lisää rahaa kehitysyhteistyöhön.

Suomen budjetista maksetaan tänä vuonna kehy-määrärahoja yli 915 miljoonaa euroa. Määrärahoja on nostettu vuodesta 2001 yli 450 miljoonalla eurolla. Tänä vuonna Suomen kehy-määräraha tullee ylittämään 0,5 % BKT:sta. Budjetistamme kehitysapu on n. 2 %. Tämän lisäksi tulee vielä yksittäisten suomalaisten vapaaehtoisesti maksamat avustukset. EU-maat maksavat yhteensä yli puolet maailman kehitysavusta ja me kuulumme EU:hun. Vertailun vuoksi esim. maamme poliisitoimeen rahaa menee 664 miljoonaa ja lapsilisiin 1430 miljoonaa euroa.

Kehitysyhteistyöpolitiikan painopistettä on Väyrysen toimiessa ministerinä muutettu oikeaan suuntaan: rahojamme käytetään nyt suhteessa enemmän itse kehittämiseen, mikä pitkällä aikavälillä luo paremmat toimintaedellytykset kehitysmaiden kansalaisille ja pelastaa siis myös ihmishenkiä enemmän.

Kehitysyhteistyöstä keskusteltaessa esillä ovat olleet kansainväliset kauppa- ja ympäristösopimukset, jotka liittyvät keskeisesti teemaan. Vaatimukset, joiden mukaan länsimaiden on vältettävä kehitysavulla heikentämästä paikallisen maatalouden edellytyksiä, ovat oikeita.

Sen sijaan oman ymmärrykseni yli menee, kun usein samat tahot eivät halua asettaa kehitysmaissa vientiin valmistettavien tuotteiden tuottamiselle juuri minkäänlaisia ympäristönormeja. Tällaiset mielipiteet eivät vastaa tutkimuksenkaan mukaan Suomen kansan tahtoa, jota on hyvä käsitellä laajemmin, kun kerran kansan tahdosta puhutaan määrärahojenkin kohdalla. Kansa tietää, että enemmän seuraa ongelmia kuin ratkaisuja, jos kehitysmaissa tuotetaan lisää roinaa ja rahdataan se tänne. Kyse ei ole protektionistisesta oman edun ajamisesta vaan kestävästä kehityksestä.

Myös muun muassa lentoveron asettaminen eli käytännössä turhan liikkumisen rajoittaminen on saanut suomalaisilta runsaasti kannatusta kysyttäessä kehitysavun rahoituslähteistä. Sekin lienee osittain vastoin maailmankansalaisiksi itsensä tuntevien ajattelutapaa, jossa rajoittamaton liikkuvuus nähdään ensisijaisen tärkeänä, vaikka se nykymenolla käytännössä tuhoaa kulttuureita ja ympäristöä ja levittää tautiepidemioita.

Paljon on ihmetelty, miksi esimerkiksi laitavasemmisto on menettänyt kannatustaan. Yksi syy siihen on, etteivät tämän päivän vasemmistolaiset ajatukset ole vallankumouksellisia: Ne pohjautuvat siihen, että sopeudutaan olemassa oleviin kehityskulkuihin ja hahmottuvilla oleviin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Vasemmisto ei tarjoa todellista vaihtoehtoa. Se periaatteessa kilpailee näkemyksillään jopa kokoomuksen kanssa samoilla apajilla, huomaamatta, että valtaosa ihmisistä on entistä kyllästyneempi ”vaihtoehtoihin”, jotka ottavat esimerkiksi globalisaation itsestäänselvyytenä ja poliittisten ratkaisumallien pohjana. ”Toimi lokaalisti, vaikuta globaalisti” on entistä parempi vaihtoehto nykymenolle.