BLOGI

Risikogesllschaft - riskiyhteiskunta

Share |

Perjantai 4.9.2009 klo 9:00 - Vesa-Matti Saarakkala


Saksalainen sosiologi Ulrich Beck lanseerasi vuonna 1986 käsitteenvm_saarakkala2.jpg Risikogesellschaft – riskiyhteiskunta. Käsitteellä tarkoitetaan yhä nopeammin ja yhä epävarmemmaksi muuttuvaa yhteiskuntaa, jossa yksilö joutuu ottamaan elämässään riskejä, koska muuttunut maailma pakottaa siihen. Toisaalta riskiyhteiskunnassa yhteiskuntajärjestelmä on myös valmis pienentämään riskin realisoitumisen mahdollisuutta erilaisin järjestelyin.

Riskiyhteiskunnassa sektoriasiantuntijoiden rooli korostuu verrattuna entisiin yleissivistykseen ja perinteisiin kulttuureihin perustuneisiin yhteiskuntiin. Riskiyhteiskunnan taustalla on teknologisen kehityksen nousu uudelle tasolle ja materian ja nautintojen palvonta. Kumpi oli ensin, idea materian nautinnoista ja materiaaliset tarpeet vai tarpeet mahdollistava teknologia, sitä on vaikea enää sanoa. Tuntuu, että teknologia tarkoituksellisesti synnyttää ihmisille uusia tarpeita. Kuitenkaan tunteeseen ei voi enää perustaa, koska elämme järjen ja tiedon kliinisessä maailmassa, joten edellinen lause on väärä.

Suomalaisessa sosiaali- ja terveyspolitiikassa lanseerattiin jokunen päivä sitten oma kotikutoinen Risikko-yhteiskuntamalli, jolla vastata riskiyhteiskunnan haasteisiin. Peruspalveluministeri Paula Risikon ajatus 40-60 perusterveydenhuollon alueesta on kaunis, mutta samalla herää kysymys, mitä tapahtuisi kuntademokratialle? Haudataanko se vain yksinkertaisesti vanhana vitsinä pois, antamalla valta jollekin uudelle toimielimelle, jota ei valita vaaleilla? Ja jos valitaankin, voivatko ehdokkaina käytännössä olla vain kauppatieteilijät tai terveydenhuollon ammattilaiset?

Jo joitakin vuosia yhteiskunnassamme on vallannut alaa ajattelu, että viisaus ei asu enää kansassa, vaan asiantuntijoissa. Ajattelu perustuu siihen, että kansakunnat ovat maailmanperintölistalla uhanalaisia instituutioita, sillä kulttuurien raja-aidat madaltuvat jatkuvasti ja tilalle syntyy yksilöllistä kuluttamisen yhtenäiskulttuuria. Näin ollen on enää vaikea puhua kansoista ja kansalaisista. Sen sijaan helpompi on puhua kuluttajista, tuottajista ja omistajista.

Elämme tässä ja nyt. Vaikka meillä on tietoa maailmanhistoriasta ja kulttuurihistoriasta enemmän kuin koskaan, nuo tiedot myös haudataan nopeammin kuin koskaan. Niillä ei ole kuulemma arvoa tässä ajassa, sillä kaikki, mikä on vanhaa, on myös käyttökelvotonta, olipa kyse sitten materiasta tai ideasta.

Yhteiskunnan kerma on maalannut meille taulun, jossa on virta ja meidät on heitetty tauluun tuon virran vietäviksi. Rannalla ovat viisaat hyväntekijät tarjoamassa meille pyyteettömästi pelastusrengasta, johon tarttua. Teos on niin vaikuttavasti maalattu, että suorastaan hyppäämme siihen paikalle, joka meille tarjotaan. Haluammehan, että joku pelastaa meidät riskin realisoituessa.

Mitä, jos ryhtyisimme vaihteeksi itse tuottamaan omaa elinympäristöämme? Ei kuluttajina, asiakkaina ja omistajina, vaan kansakunnan ja yhteisön, muunkin kuin työyhteisön, jäsenenä. Emme ui vastavirtaan, koska virta on mielikuvituksen tuotetta tai sen puutetta.

Demokratia on kansanvaltaa. Jos me ratkaisevalla tavalla menetämme yhteisöllisyyden, meiltä katoaa demos ja jäljelle jää vain kratia. Tuo kratia voi olla mitä tahansa, kuten aristokratiaa, parhaiden valtaa. Riittääkö se meille, jos vain palvelut pelaa? Mutta millaisia palvelut ovat ja miksi, kuka niitä saa käyttää ja mihin hintaan, määrittää pieni joukko. Sen valitsemiseen meillä ei olekaan sitten osaa eikä edes sitä arpaa, jolla antiikin Kreikassa valittiin ns. viidensadan neuvosto asioista päättämään.