BLOGI

Ikävä totuus yksilökunnasta

Share |

Torstai 2.11.2017 klo 12:50 - Vesa-Matti Saarakkala


vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg

Viime päivinä esillä ovat olleet sekä köyhät että rikkaat. Eilen ja tänään otsikoissa ”työn sankarit” ja ”menestyjät” eli rikkaat ja suurituloiset Supercellin ja mitä moninaisimpien yritysjohtajien ja sijoittajien johdolla ja toissapäivänä ”antisankari(t)” ja ”luuseri(t)” Ossi Nymanin johdolla. Päivä päivältä käy selvemmäksi, että tulonjakautumiskysymykset ovat lopulta aikamme suurin poliittinen kysymys yhdessä luonnonvarojen riittämisen kanssa, vaikka itsekeskeisyyttä korostavassa yhteiskunnassa julkisesti onkin tyylikästä sanoa, etteivät toisten tulot ketään meistä hetkauta. 

 

Merkittävä osa globaalista talouskasvusta perustuu täysin kestämättömälle toiminnalle sekä moraalisesti, ekologisesti että talouspoliittisesti. Kahdella sanalla sanoen, monenlaisille turhuuksille. Niiden tuottamiseksi luonnonvaroja ja työvoimaa kehittyvissä maissa riistetään monin paikoin häikäilemättömästi, ja rahamarkkinoiden globaali vakaus perustuu hyvin pitkälle ennennäkemättömään velkavivuttamiseen, ideologioiden ja uhrimielen tosiasialliseen liberaaliin rappioon (=ei todellista poliittista uhkaa vallanpitäjille)  ja siihen, että annetaan poliittinen lupaus ahneuden oikeutukselle ja moraalinen hyväksyntä katteettomalle ja työmäärästä- ja laadusta riippumattomalle rikastumiselle ilman todellisia demokraattisia pidäkkeitä ja riskejä raharikkaille. 

 

Velkavetoisella politiikalla on kesytetty lähes kaikki enemmän tai vähemmän liberaaleiksi. Mukavuus vie vielä tällä hetkellä voiton arjen oikeudenmukaisuudesta ja historiallisesta kunniallisuudesta, mutta aikanaan ilmiö tulee synnyttämään vielä vastarintaa, kun palapeli lähtee jostakin kulmasta ennemmin tai myöhemmin murenemaan. Eivät ihmiset tyhmiä ole: Miksi jonkun turvatussa taloudellisessa asemassa olevan, mahdollisesti esimerkiksi moraalisesti kyseenalaista verosuunnittelua harrastavan, henkinen mukavuus (arvojensa ja mieltymystensä mukaan arjessa eläminen) olisi sen oikeutetumpaa kuin jonkun köyhyysrajan alapuolella elelevän ”sluipailijan” tai jonkun arkisen peruspuurtajan, joka ei ole sattunut olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kuten monesti menestyksen kohdalla on, vaikka ahkeruudella ja riskinotolla paljon osuutta asiaan myös voi olla, ja usein onkin. Yksi keskeinen onnistuminen elämässä saattaa toiselle merkitä pysyvää rikastumista ja nousemista arkisen arvioinnin ja arvostelun yläpuolelle, toiselle jotakin maltillisempaa ja maanläheisempää. Onnistumisia ja onnistujia on monenlaisia.

 

Osakekurssit globaalin kapitalismin ytimessä eli pörsseissä ovat nousseet viime aikoina katteettoman korkealle: Nyt jos koskaan raha on tullut rahan luokse eli rikkaat ovat poliittisella velkavivuttamisella rikastuneet tekemättä itse mitään ihmeellistä samaan aikaan, kun tiedetään julkisen sektorin eri maissa pysyvän pinnalla vain todellisista tuotto-odotuksista ja näkymistä karun totuuden kertovien matalien korkojen ansiosta. Johtajat vetävät valtavia bonuksia ja työllisyys kasvaa Suomessakin erittäin hitaasti, kun on tärkeämpää maksaa osinkoja ja varautua tuleviin muutoksiin. Pitää olla puskuriakin, kun seuraavan kerran romahtaa. Jotain on pahasti pielessä, kun aktiivisia ihmisiä ei kerta kaikkiaan kannata palkata. Ja samaan aikaan kansakunnan pääpiruksi on löydetty verotilastojenkin mukaan muutamalla satasella kuukaudessa ”hummaava” ideologisesti työtön Ossi, joka protestoi järjestelmää vastaan ja haluaisi olla kuin Linkola, mutta ei ole ilmeisesti pystynyt siihen, kun on kuitenkin työnhakija. Hän meni nostamaan päänsä ”juoksuhaudasta” ja sai kunnon ”tykistökeskityksen” niskaansa. Olipa Ossista mitä mieltä tahansa, jos keskitymme vain yksin häneen, menevät meiltä kyllä isommat ongelmat ja epäkohdat ohi. Jos sen sijaan uskallemme katsoa totuutta silmiin Ossin riepottelun lisäksi, meidän pitäisi tehdä paljon muutakin kuin vain ansaita elantomme tekemällä palkkatyötä.

 

Ilmastonmuutoksesta ja napajäätiköiden sulamisesta paasataan joka päivä, mutta esimerkiksi samaan aikaan turhin saastuttaja eli lentoliikenne lisääntyy valtavasti ja kädet rakoilla taputetaan, kun Helsinki-Vantaata laajennetaan. Matkailu lisääntyy, ja sen halutaan lisääntyvän. Moni ympäristötietoinen viherpiipertäjä matkustaa aina kun mahdollista. Pitää etsiä itseä ja kerryttää ylihintaiseen ja halvan näköiseen Fjällräven -reppuun aitoja kokemuksia autenttisessa ympäristössä, jotta kokemus on varmasti riittävän arvokas Fjällräven -reppuun kerrytettäväksi. Yksinäiseksi itsensä kokevia on Suomessa enemmän kuin koskaan ja ulkomaille matkustellaan enemmän kuin koskaan, vaikka tietoverkon tarjoamien kommunikaatio- ja informaatiomahdollisuuksien voisi ajatella johtavan johonkin aivan muuhun. Tämä kertoo siitä, että arvot eivät välttämättä ole kohdallaan, vaikka olisi talon täydeltä sitä elektroniikkaa.

 

Yhteiskunnallinen keskustelu pyörii erilaisten päivittäisten pöyristymisten ympärillä turhanpäiväisten tuomitsemisten, kyllästyttävän ylistämisten ja jatkuvien ylisanojen sekä ylipäätään kaikenlaisen yksilön olemassaoloa korostavan ilmoitustyylisten huomioiden ja pinnallisen yhteenkuuluvuuden muodossa. Touhulla vältellään kohtaamasta kovia ja raakoja yhteiskunnallisia tosiasioita. Aivan kuin se riittäisi ratkaisemaan yhteiskunnalliset ongelmat, kun vain yhtyy ”hyvien ihmisten” kuoroon tai vastaavasti mielipiteiltään radikaalien muka-ideologisten ihmisten kuoroon ilman todellista ideologisuutta ja uhrauksia omassa elämässä. Ajastamme puuttuu kollektiivinen kunnia ja kunniallisuus, tilalla on vain yksilöllisyys kaikissa sen eri muodoissa. Tällainen kulttuuri vaikuttaisikin olevan nykyisten, mukavissa puitteissa perikatoon meitä kuljettavien, valtarakenteiden paras turva. Yhteiskunnat ovat muuttuneet yhdeksi yksilökunnaksi, jossa pitkäjänteinen sitoutuminen on riippa ja uhrautuminen pääsääntöisesti turhaa.

 

Mitä tulee reaalimaailmaan, esimerkiksi henkirikosten määrä on ennätyksellisen alhaisella tasolla Suomessa ja turvallisuus on kaikin puolin hyvällä tasolla, jos sitä verrataan historiallisesti. Jos poliisin määrärahat nostettaisiin pohjoismaiselle tasolle, myös pikkurikollisuus ja omaisuusrikollisuus saataisiin todennäköisesti kuriin. Noin yleisesti ottaen tuomita ja ojentaa ei nykyään saa ketään, joka ei itse aktiivisesti nosta omaa päätään yhteiskunnallisesta juoksuhaudastaan eli asetu julkisesti politikoimaan ja vänkäämään, ettei vain syntyisi ikäviä tilanteita ja jollekulle ”pienelle viattomalle ihmiselle” paha mieli, vaikka yhtä hyvin kuin voimme tuomita vaikkapa julkisesti ideologisesti mielestään turhia ja arvottomia töitä välttelevän Ossin, voisimme nostaa tikun nokkaan monet ihmiset, jotka elämäntyylistään johtuen joutuvat turvautumaan yhteiskunnan apuun esimerkiksi terveydenhuollossa tai sosiaalipalveluissa tai jossakin muussa yhteiskunnallisessa palvelussa vieden toisten aikaa ja kuluttaen verovaroja. Esimerkiksi kansansairaudet ja elintapa/elintasosairaudet eivät kai ole ihan pieni seikka nyky-yhteiskunnassamme tuloluokasta riippumatta. Siitä ei puhuta, koska liberaalilla yhteiskunnalla on varjopuoli, josta ei sovi puhua. Mennään liian lähelle sen ristiriitaiseksi muuttunutta ydintä.

 

Yhteiskuntapolitiikalla pitäisi pyrkiä pääsemään ja vaikuttamaan pintailmiöitä syvemmälle. Yhteiskuntapolitiikaksi ei riitä pelkkä sopeutuminen ja mukautuminen. Toisaalta hyvää ei ideologisesti kerro myöskään se, jos haluaa ryhtyä vallankumoukselliseksi hinnalla millä hyvänsä järkevästä kritiikistä välittämättä ja yksisilmäisesti omia totuuksiaan jankuttaen, yhdessä kaiken maailman poliittisten ”kykyjen” kanssa seurustellen ja kaveeraten.