BLOGI

Liberaalin aikakauden loppu

Share |

Perjantai 9.11.2018 klo 18:39 - Vesa-Matti Saarakkala


vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg

Pörssikapitalismi on ilmiönä koko postmodernin aikakauden liberaali huipentuma. Se pyörittää niin yksilöitä kuin kansallisvaltioita mielensä mukaan ja viime vuosikymmenten aikana koko demokraattisen järjestelmämme olemassaolo on länsimaissa rakennettu pörssikapitalismin toiminnassa pysymisen varaan. Eräänlaiseen tekohengittämiseen, ja lainakuplan paisuttamiseen, kuten mm. entinen meppi Esko Seppänen on antanut ymmärtää.

Länsimaissa sekä valtavirtavasemmisto (shampanjasosialistit) että porvarit (eivät konservatiiveja) tanssivat isossa kuvassa täysin pörssikapitalismin pillin mukaan. Tanssi tulee kuitenkin loppumaan, kun kehitysmaiden väestöräjähdyksen ja ilmastomuutoksen seurauksena kansainvaellukset alkavat lisääntyä ja läntiset hyvinvointivaltiot alkavat toisaalta elämäntyyleiltään kestämättöminä ja toisaalta samaan aikaan verrattain kilpailukyvyttöminä ja hyväuskoisen heikkoina rakennelmina luhistua. Jo sitä ennen populismin eri muodoissa eliitti tulee kokemaan veret seisauttavia hetkiä muistutuksena siitä, mitä tapahtuu, kun konservatiivisuudesta, johon liittyy mm. pitkäjänteisyys, kestävä kehitys, kunniallisuus ja kohtuullisuus, on luovuttu. Tuo muutos on jo käynnissä, eli äänestäjämassojen silmissä ”konservatiivit” ainakin henkilöinä ovat myöhässä muuttuakseen enää uskottavasti perinteisiksi oikeiksi konservatiiveiksi, jollaisia he eivät koskaan ole henkilökohtaisesti olleet. Juppiporvarista tai some-eläjästä ei tule käden käänteessä konservatiivia. Aito konservatiivinen sukupolvi on käytännössä jo poistunut keskuudestamme tai konservatiivisiin ikäryhmiin kuuluvat ovat jo vanhuksia. Nuoremmissa polvissa konservatiiveja on siellä täällä, mutta olemme marginaalissa.

Porvarien takinkääntöyritys konservatiiveiksi ei tule onnistumaan, sillä samojen poliitikkojen, jotka nyt ovat täysin pörssikapitalismissa kiinni, pitäisi yhtäkkiä alkaa esittää radikaaleja reformeja ja irtautua porvaripolitiikasta, jossa he ovat monella tavalla jopa henkilökohtaisessa elämässään täysin kiinni. Se ei tule onnistumaan, ja siksi populistit eri laidoilta tulevat ensin yhdessä muiden radikaalien kanssa niittämään vaalivoittoja ennen kuin konservatiivinen aikakausi lopulta toden teolla alkaa. Elämme siis toisin sanoen liberaalin aikakauden ja konservatiivisen aikakauden taitekohtaa, jossa muutos tapahtuu rysähdellen ja jossa mm. populismi aluksi jyrää, koska konservatiivisuutta ei käytännössä isona ilmiönä vielä ole, vaan se pitää synnyttää uudelleen. EU:n ideaa yhden varmasti parhaiten ymmärtävän henkilön, Alex Stubbin, murskahäviö EPP-puolueperheen vaalissa Manfred Weberille kuvaa epätoivoa, jolla ”konservatiivit” yrittävät nyt peitellä liberalismiaan, jonka varaan heidän poliittiset uransa ja koko EU on rakentunut. Ei auta, sanon minä. Myöhäistä. Ennemmin vaikka vihreä ympäristöliike ja konservatiiviset populistit löytävät toisensa kuin että liberaaliporvareista tulisi uuden konservatiivisuuden ”alkuseurakunta”.

Konservatiivisuus asenteena ja konservatiiviset hyveet on unohdettu varmaan jonnekin vähintään puolen vuosisadan taakse ikään kuin vanhentuneina ja taantumuksellisina. Ajatellaan, ettei konservatiivisuus voisi uudistua esimerkiksi tasa-arvo asioissa. Tuo on kuitenkin väärä ajattelutapa, sillä konservatiivisuuden ei tarvitse olla yksityiskohdiltaan samanlaista kuin 1950-luvulla tai 1900-luvun alussa ollakseen konservatiivisuutta. Konservatiivisuus on asenne, ei niinkään yksityiskohtainen ”oppikirja”. Konservatiivisuutta voisi kuvata juuri erilaisten hyveiden kautta, joita luettelin muutamia jo edellä. Konservatiivisuus tulee takaisin muotiin, kun julkinen talous alkaa nykyisillä savijaloillaan vääjäämättä laajemmin sakata ja sitä kautta laajat joukot ihmisiä joutuvat uhan alle myös kotitalouksina. Ja kun ymmärretään maapallon kantokyvyn rajat, konservatiivisuudesta tulee taas jopa luonnollista. Välttämättömyydestä tulee hyve. Konservatiivisuus on pysyvässä ristiriidassa nykyisen pörssikapitalismin kanssa.

Vain hyvinvointivaltiot ylipäätään enää takaavat liberalismin käytännön ja konkreettisen olemassaolon, mutta kun hyvinvointivaltiot nykymuodossaan vääjäämättä luhistuvat, palataan siis konservatiiviseen aikakauteen. Perheet nousevat uuteen arvoonsa, yhteisöllisyys lisääntyy, rajat palautetaan, ehkä jopa vaihdannaistalous tekee jonkinlaisen paluun. Materiaalinen elintaso tulee tuskin olemaan DDR:ää kummempaa, sillä kaikkeen siihen hedonismiin, mitä olisi teknisesti ja lyhytjänteisesti mahdollista tuottaa, ei tule olemaan ympäristöllisiä ja reaalipoliittisia mahdollisuuksia. Ei enemmistö tule suostumaan siihen, että pienellä vähemmistöllä yksin olisivat hallussaan pelit, vehkeet ja vempaimet ja erityisoikeudet elää jetset-elämää muiden seuratessa lampaina sivusta ja tulevien sukupolvien joutuessa kärsimään ääriolosuhteista. Jonkinlaiset uudet pelisäännöt tullaan siis myös omaisuuksien ja rikastumisen sekä kuluttamisen suhteen asettamaan. Ehkä tulemme näkemään myös jonkinlaisia ”uusjakoja”. Sitä ennen tullaan siis näkemään kuitenkin mitä kummallisempia politiikan lieveilmiöitä liberaalin aikakauden vedellessä viimeisiään.

Liberaali demokratia tulee menettämään olemassaolon oikeutuksen, kun sitä tekohengittävä pörssikapitalismi ei syystä tai toisesta pystykään jossakin vaiheessa enää takaamaan enemmistölle materiaalista hyvinvointia. Ihmiset ovat olleet yksilöinä valmiita luovuttamaan päätösvaltaansa itseltään pois aika helpolla ja mukautumaan kollektiiviseen periaatteettomuuteen tasan niin kauan, kun vastineeksi on tullut elämän perustarpeiden turvaamisen edellytykset joko välillisesti hyvien työpaikkojen tai kohtuullisen sosiaaliturvan kautta. Kun koko yhteiskunnallinen viitekehys ja horisontti tulevina vuosikymmeninä muuttuvat, muuttuvat myös asenteet. Se mikä on tänään in, on huomenna out.