BLOGI

Älä pelästy poliittista eläintä sisälläsi!

Share |

Tiistai 2.4.2019 klo 14:42 - Vesa-Matti Saarakkala


vesa-matti_saarakkala__Kopio.jpg

Syvällinen yhteiskunnallinen analyysi käynnissä olevissa vaaleissa on loistanut poissaolollaan. Keskustelu on pyörinyt yksittäisissä teemoissa ja heitoissa ilman liittymäpintaa aikamme yhteiskunnallisiin ilmiöihin, syihin ja seurauksiin. Jos näitä ilmiöitä ei kykene ymmärtämään, seurauksena on jatkossa(kin) epäonnistunutta politiikkaa. Erilaisia täkyjä, kohuja, pöyristymisiä, ohipuhumista, epäreilua vertailua ja tekopyhyyttä vailla oikeita ratkaisuja.

En väitä, että itse pystyisin ratkaisuja tarjoamaan, mutta pyrin kuitenkin ymmärtämään, mitä on menossa ja tulossa. Se on kohtuullinen lähtökohta paremmalle politiikalle. Esimerkiksi pelkkä ilmastonmuutos, joka sinänsä on mielestäni totta ja ihmisen vaikutus ilmastonmuutokseen lienee merkittävä, ei tarjoa ihmisille mitään tarttumapintaa ottaen huomioon talouden globalisaation, joka on kaiken takana. Ilmiötä ei voi irrottaa asiayhteyksistään. Jalomieliset ajatukset vailla todellisia järkeviä ratkaisuja ja tekoja tai älämölö eivät ratkaisen mitään. Ne vievät vain sivuraiteelle. Kuitataan asiat keksimällä hätäisesti jotain trendikästä.

Aikamme yhteiskunnallisten ilmiöiden päälähteeksi nostaisinkin juuri globaalin kapitalismin. Kapitalismissa pääomat kertyvät niille, joilla pääomia jo ennestään on. Jokaisen ihmisen arvo, halusimmepa sitä tai emme, mitataan nykyjärjestelmässä taloudellisella tuottavuudella. Tiettyyn pisteeseen asti taloudellisen toimeliaisuuden ja tuottavuuden mittari onkin ihan järkevä, mutta kun yhteiskunnassamme nähdään takavuosikymmenistä poiketen, miten jonkun arvo on n. 250 euroa tai 700 euroa kuukaudessa, pääosan ehkä 2000-3000 euroa ja yhä useamman vaikka 5000-10 000 euroa puhumattakaan entistä yleisemmistä kymmenien tuhansien eurojen kuukausiansioista, ei maaperä rakentavalle yhteiskunnalliselle toiminnalle ole kovinkaan hedelmällinen. Ilmastomuutoksen suhteen olemme pitemmän päälle samassa veneessä, mutta emme ole samassa veneessä juuri nyt, vaikka muuta todistellaan. Asetelma on täysin epäreilu ja epärehellinen tavallista kansalaista kohtaan. Jokainen omalla järjellään ajatteleva yksilö ymmärtää, etteivät tällaiset tuloerot ole perusteltavissa minkäänlaisilla tekemisillä tai tekemättä jättämisillä, mutta järjestelmämme antaa käytännössä ymmärtää ihan muuta.

Aikamme ilmiöihin liittyy myös puuttumattomuuden kulttuuri. Sehän mahdollisti mm. vanhustenhuollon laiminlyönnit, jotka nyt ovat räjähtäneet silmillemme: esimerkiksi vanhustenhuollon määräaikaisen työntekijän on pitänyt olla asioista hiljaa, tai on saanut kenkää, koska on pitänyt tehdä vanhuksilla rahaa osakkeenomistajille, ilmiö on tuttu myös voittoa tavoittelemattomalta julkiselta sektorilta, mikä on jo aivan sairasta. Ei ole tarvinnut olla mikään ”vihapuhuja”, jotta on vaiennettu. Jos ei ole varaa puhua, on pitänyt olla hiljaa ja pitää olla hiljaa monesta asiasta yhä nytkin. Jos on sattunut olemaan poliitikko, joka on yrittänyt asiaan puuttua, on ollut automaattisesti jonkin sortin populisti, änkyrä, kiusankappale. Yksittäiset huomiot epäkohtien suhteen ovat jääneet erilaisten mantrojen kuten ”koti on aina lähtökohtaisestsi paras paikka vanhukselle” alle. Kunnissa rappiota ovat edustaneet yhteiskunnallista alkemiaa edustavat ajatukset siitä, että ei panna rahaa omiin seiniin vaan ostetaan palvelut ulkoa ja annetaan voittoa tavoittelevien yritysten rakentaa hoivakodit. Maksetaan lasku sitten myöhemmin, kun talouskasvu taas rullaa.

Mitä sitten on seurannut? Patoutunutta katkeruutta, epävarmuutta, nopeata tarpeiden tyydytystä tyyliin ”saanpahan syödä sipsipussin”. Maan hiljaisten pitää olla tyytyväisiä sipsipussiin silloin tällöin. Viestiä vahvistavat sukupolvet, jotka eivät saaneet niin usein sipsejä. Jotta he olisivat tyytyväisiä, heidän pitää saada vaikka vappusatanen ja se heille luvataan, vaikka ehkäpä ne rahat kannattaisi käyttää siihen vanhustenhuoltoon. Mutta eiväthän he saaneet sipsejä silloin aikoinaan toisin kuin itsensä ähkyyn ylensyövä nuori sukupolvemme, joka voi mennä vaikka lihavuusleikkaukseen saatuaan ensin hoidon diabetekseen. Urheilupaikkoja rakennetaan kuin herranhuoneita aikoinaan, liikkujat vain vähenevät ja kansa pulskistuu, vaikka sitä ei kehdata sanoa.

Entistä useamman ihmisen osaksi koituu arvottomuus, juurettomuus ja epävarmuus. Jos uskoo johonkin (muuhun kuin rahaan), se kannattaa pitää aika visusti omana tietonaan, sillä väärien ajatusten ilmaiseminen ulospäin saattaa olla este urakehitykselle. Joihinkin arvoihin uskovat henkilöt ovat jo itsessään potentiaalinen uhka talouskasvulle. Ja jos arvoistaan puhuu ulospäin, se on järjestelmässämme suurin synti, koska voi tartuttaa toisetkin joidenkin järjestelmän kannalta haitallisten arvojen puolelle. Totuutta on käytettävä vähintäänkin säästeliäästi, ettei sahaa omaa oksaansa. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ”radikaali” tänä päivänä, jotta saa ääriajattelijan leiman. Historiattomuus ajattelun ja erilaisten ajatusten suhteellisuuden osaltakin on silmiinpistävää. Voi siis olla parempi ettei sen kummemmin ajattele mitään, kunhan vaan tekee tai on tekevinään jotakin. Mieluiten jotakin päräyttävää, josta voi raportoida somessa kokemuksia kerääville kanssatoimijoille (huom. ei ajattelijoille). Ajattelu ei ole trendikästä, vaan näyttävä toiminta ja fiilikset. Minultakin on vuosien saatossa yritetty tivata tunnetiloja ja raportointia muusta toiminnasta kuin poliittisesta. Eihän se ole oikein ihminenkään, joka nyt ei itseään esittele, vaan pelkkiä ajatuksiaan. Ajatukset eivät tunnu olevan arvossaan, vaikka koko yhteiskunnallinen kehityksemme on perustunut ajatuksiin, radikaaleihin sellaisiin.

Entäpä sitten arkisiin epäkohtiin puuttuminen. Sitä ei kannata tehdä, jos ei halua saada hankalan ihmisen mainetta. On parempi vain olla kuorossa mukana, mieluiten näyttävästi eturivissä vaikka sitten väkinäisesti hampaat irvessä hymyillen, jotta pysyy pelipaikoilla. Yksin ei ole kiva laulaa. Kuorossa voi joskus lipsauttaa muutaman soraäänenkin, kunhan ei astu esiin ja tee sitä soolona. Tämä sallitaan, kunhan lupaa, että ottaa opiksi ja asia ei tule toistumaan.

Vastuunkannon nimissä on ajassamme lupa valehdella ummet ja lammet täyteen, kuten sote-uudistuksessa, Suomen historian suurimmassa, miljardiluokan rakenneuudistuksessa, on nähty. Valheetko voi kuitata sillä, että politiikka nyt vaan on tällaista intressien yhteensovittamista ja muka äärimmäisen vaikeaa? Miten uskottavaa on sitten tällaisten meriselitysten ja aitojen kuprujen jälkeen perätä vastuuta vähän vähemmän asioihin perehtyneiltä tahoilta? Ei kovin uskottavaa. Turha ainakaan ulista populismista. Sitä saa mitä tilaa. Jos itse on valehtelija, ei kannata syyttää samasta toista sanomalla ”että tuopa se vasta suuri valehtelija onkin”. Ei se herätä luottamusta ja uskottavuutta. Ennemminkin vain suuttumusta.

Takavuosikymmeninä yksittäisten vaaliehdokkaiden äänimäärät eivät nousseet niin korkeiksi kuin tänä päivänä on nähty ja nähdään. Miten surkeita ne poliitikot olivatkaan, kun eivät ottaneet jokaista ääntä kontolleen, jonka olisivat voineet mukavia puhumalla ja kaveeraamalla saada? No, mitä tekevät nykyään nämä aikamme kellokkaat? Eivät ainakaan johda tai edusta minkäänlaista johtajuutta. Kirkkain kruunu saadaan äänimäärien, ei pitkäjänteisten poliittisten tekojen ja näyttöjen, kautta. Tämän päivän poliittinen johtaja ei ole valmis uhraamaan potentiaalisesta äänimäärästään yhtään, sillä niin arvokas on jokainen annettu ja saatu ääni. Ollaan aivan polvillaan äänestäjien edessä. Toisin oli ennen: Ihmisille ei myyty pelkkiä mielikuvia ja ehostettua naamaa, vaan johtajuutta isolla jiillä. Suomessa tämä ilmiö jäi jonnekin 1990-luvulle ja paluuta ei ole ollut. Yksilöiltä johtajat vaativat silti ymmärrystä, uhrauksia ja itsensä johtamista sekä kurinalaisuutta. Mitä he itse tekevät?: kahmakaupalla kalastellaan ääniä. Tarkoitus pyhittää keinot. Niin surkeaa hupiohjelmaa ei olekaan, etteikö sinne joku merkittävä poliitikko lähde pelleksi pyörimään. Täysin käsittämätöntä.

Sitten ollaan tyytyväisiä, kun kuitenkin enemmistö kansalaisista on herran nuhteessa ja tietää paikkansa eikä nosta päätänsä oman elämänsä juoksuhaudasta suunsa avaamisesta nyt puhumattakaan. Muistutellaan, että kyllä ihmisille ovat tärkeitä ne arkiset asiat ja maltillisuus, semmoinen hyggeily ja puuhastelu suurten pienten asioiden parissa. Onhan meillä kuitenkin vahva hyvinvointiyhteiskunta (vielä) ja olemme maailman onnellisimpiakin! Olemme oikeastaan aika pirun onnellisia ja onnekkaita. Mitä meiltä itse asiassa oikein lopulta edes puuttuu? On leipä suussa ja sänky johon oikaista, jonkinlainen sateensuoja pään päällä. Miksi se ei riitä?

Jostain syystä se leipä kuitenkin pakkaa maistumaan monen suussa vähän puulta nykyään. Sänky ei takaakaan levollista unta. Katto pitää vettä nyt, mutta entä jatkossa, kun se ilmastonmuutoskin etenee ja monenlaiset ilmiöt rajojen takaa vyöryvät tupaan? Ensin toki vain välähdyksinä olohuoneen televisiosta, mutta vain ensin.

Ihminen on poliittinen eläin, ja niin sen pitääkin olla. Muuten ihminen on vain pelkkä eläin ja yhteiskunta anarkiaa ja vahvemman oikeutta, ei siis yhteiskunta enää lainkaan. Jos tunnet sisälläsi poliittisen eläimen, älä pelästy! Sinulla ihmisenä ja yhteiskunnallamme ihmisten yhteisönä on silloin vielä toivoa.